Uutiset

Henkilökunta

01.10.2020

Kansainvälinen säätiöpäivä 2020: Osaavatko säätiöt näyttää ja tarkastella valtaansa?

Säätiöiden tulee entistä avoimemmin tarkastella valtaansa, toteaa opintovapaalle vuodenvaihteessa siirtyvä Koneen Säätiön johtaja Anna Talasniemi keskustelussa sijaisensa, Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan varadekaanin Ulla Tuomarlan kanssa kansainvälisen säätiöpäivän (1.10.) edellä. Ylipäänsä säätiöt voivat näyttää roolinsa yhteiskunnallisina vaikuttajina, kannustaa Tuomarla.






Anna Talasniemi: Miltä säätiöt sinusta näyttävät, kun katsot niitä yliopistomaailmasta käsin? Kysyn nyt heti suoraan: mitä ne voisivat mielestäsi tehdä paremmin?

Ulla Tuomarla: Yliopistomaailmassa säätiöt ja niiden merkitys toki tunnetaan. Niiden rooli ja osuus tutkimuksen rahoittamisessa Suomessa on kiistaton, ja se onkin todella arvokas panos. Yliopistoilla ja säätiöillä on siis yhteisiä päämääriä, kuten tukea laadukasta tutkimustoimintaa.

Säätiöiden tavat toimia kaikessa kirjavuudessaan sen sijaan voivat vaikuttaa ulospäin vähän salamyhkäisiltä, joten kannustaisin kaikkia säätiöitä sekä ottamaan että tuomaan paremmin esiin oman roolinsa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Säätiöiden näkyvyyttä ja ääntä yhteiskunnan kehittäjinä voisi vahvistaa.

Mutta taidankin heittää kysymyksen sinulle takaisin. Mitä säätiöt mielestäsi voisivat tehdä enemmän tai paremmin?

Talasniemi: Muotoilit minusta hyvin, että säätiöt voisivat tuoda paremmin esiin roolinsa vaikuttajana. Vaikuttamisella on suora yhteys valtaan, ja säätiöiden olisi mielestäni aiempaa rohkeammin ja avoimemmin tarkasteltava omaa valtaansa. Yksi vastuullisen vallankäytön ominaisuuksista on läpinäkyvyys. Olemme Koneen Säätiössä pyrkineet avaamaan apurahojen haku- ja arviointiprosessia. Sitä voitaisiin tehdä vielä enemmän, vaikka säilytettäisiinkiin hakemuksia arvioivien asiantuntijoiden anonyymius.

Olisi kiinnostavaa miettiä, mitä opittavaa suomalaisilla säätiöillä ja etenkin Koneen Säätiöllä voisi olla työstä, jota kutsutaan esimerkiksi termeillä participatory grantmaking tai participatory philantropy, tai uusimpana feministiseksi filantropiaksi. Niissä päätösvaltaa rahoituksesta siirretään yhteisöille, joiden toimintaa rahoitetaan. Näin ajatellaan varmistettavan rahan paras käyttö.

Voisi ajatella, että taiteen- ja tieteen vertaisarviointi eli se, että hakemuksia arvioivat toiset taiteen ja tieteen ammattilaiset, on jo yksi esimerkki tällaisesta apurahatyöstä.

Mutta millaista vuoropuhelua tiedeyhteisöt mielestäsi tarvitsevat rahoittajilta?

Tuomarla: Tutkijoiden on tietysti tärkeää tietää, mistä kaikkialta omaan tutkimukseen voi saada rahoitusta ja millaista tutkimusta mistäkin instanssista rahoitetaan. Erityisen tärkeää se on tutkijanuran alkuvaiheessa, kun tutkija ei saa palkkaa yliopistosta tai rahoitusta jossakin yliopistolta johdetussa hankkeessa.

Jotta tutkimusrahoituksen kokonaisuus olisi selkeä, säätiöiden on hyvä osallistua eri yhteyksissä käytävään keskusteluun tutkimuksen rahoituksesta ja ylipäänsä tiedepoliittiseen keskusteluun. Tutkijoille on myös tärkeää voida luottaa siihen, että apurahaprosessit hallinnoidaan luotettavasti ja niiden laatu on korkea, eli että parhaat hakemukset menestyvät. Tämä on tietenkin osa säätiöiden mainetta.

Apurahatutkijoiden vuoropuhelu rahoittajien kanssa rikastaa varmasti molempia osapuolia. Säätiö saa tuntumaa ajankohtaisiin tutkimusteemoihin ja tutkijan arkeen, kun taas tutkija voi kokea kuuluvansa ryhmään. Apurahatutkijat ovat edelleen Suomessa akateemista prekariaattia ja usein he kaipaavat yhteisöä, johon kuulua ja jossa verkostoitua. Rahoittajalla voisi olla tässä fasilitoiva rooli, kuten Koneen Säätiön tapauksessa onkin.

Talasniemi: Vuoropuhelu ja yhteisö ovat Koneen Säätiölle keskeisiä asioita, jotka nousevat säätiön strategiasta. Puhumme kaivon metaforasta: kaivolle kokoonnutaan noutamaan vettä, ja samalla keskustellaan ja kohdataan. Nyt pohdimme, miten voimme toteuttaa kaivoa, kun kohtaamiset ovat siirtyneet verkkoon.

Tieteen ja taiteen tekijöiden prekaaria asemaa voimme koettaa helpottaa aktiivisuudella apurahansaajien asemaan liittyvissä kysymyksissä. Olemme pyrkineet ratkaisemaan tätä pitkillä ja kunnollisilla rahoitusjaksoilla. On myös hyvä kysyä, onko nykyisenkaltainen apurahajärjestelmä myös luomassa prekaariutta, ja jos näin on, mitä tulisi muuttaa.

Tuomarla: Millaisia muutoksia olet havainnut suomalaisella säätiökentällä viime vuosina? Miltä säätiöiden tulevaisuus mielestäsi näyttää?

Talasniemi: Yli kymmenen vuotta sitten kun aloitin työn säätiökentällä, oli vielä hyvin tavallista, että säätiöt toimivat hyvin matalalla profiililla. Apurahoja myönnettiin, mutta niistä ei paljon hiiskuttu.

Siinä ei ollut kyse mistään hämärästä, säätiöiden rooliin ei vain kuulunut pitää itseään esillä. Ajateltiin, että hyvään tarkoitukseen annettu raha sai puhua puolestaan ilman, että säätiötä koskaan mainittiin, saati että rahoituksesta olisi ollut saatavilla jotain tietoa. Nykyään moni säätiö on viime aikoina panostanut hienolla tavalla rahoittamastaan työstä viestimiseen.

Säätiöissä tiedämme paineet, joita meihin kohdistuu hyvinvointivaltion muutoksessa. Säätiöiden yksi iso voima ja rikkaus on niiden keskinäisessä erilaisuudessa, ja uskon, että hyvä tulevaisuus on sellainen, jossa säätiöt uskaltavat yhtä aikaa sekä säilyttää kukin oman erityislaatuisuutensa että uudistua muuttuvassa maailmassa.

Koneen Säätiö on muuttunut valtavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja ympärillä muuttuva yhteiskunta pitää huolen, ettemme varmasti jää paikoillemme tulevaisuudessakaan. Millä mielellä aloitat uudessa työssäsi sijaisenani?

Tuomarla: En voisi olla innostuneempi! Olen valtavan otettu mahdollisuudesta päästä kurkistamaan sisältäpäin säätiökenttään ja jo pitkään ihailemani säätiön työskentelyyn. Suhtaudun tulevaan työhöni suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Samalla tutulta polulta poikkeaminen vaatii tietysti myös hieman rohkeutta eli hieman myös jännittää!

 

Heljä Franssila