Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

07.06.2019

Yhteisötaiteen triennaalin teoskritiikkejä, osa 1: Yllättäviä kohtaamisia ja Lauttasaaren luontoa

Tilasimme kolmelta kirjoittajalta – Anu Laukkaselta, Sanna Lipposelta ja Maria Säköltä – kritiikkejä jokaisesta kuudesta Yhteisötaiteen triennaalin 2019 aikana toteutetusta teoksesta. Ensimmäisenä julkaisemme Sanna Lipposen kirjoituksen yhteisötaiteilija Heidi Hännisen ohjauksessa Lauttasaaressa toteutetusta Aurinkotunnelista.

Töölössä Helsingissä 1.5.2019 klo 22

Yhteisötaideteoksista kirjoitetaan vain vähän kritiikkejä. Siihen on syynsä: on hankalaa arvioida teosta, joka on mahdollisen valmiin teoksen lisäksi olennaisesti myös yhdessä jaettu prosessi. Valmiin taideteoksen arviointi ei kerro sen yhteisöllisestä ulottuvuudesta yhtään mitään, sillä siinä eivät välttämättä näy prosessin tarjoamat oivallukset, sen herättämät tunteet tai tutustumisesta jopa ystävyyteen asti johtaneet erityiset kohtaamiset. Ja jotta taas tuota jaettua prosessia voisi arvioida, se pitäisi tuntea. Tunteakseen sen sitä pitäisi pystyä tarkkailemaan aivan erityisellä herkkyydellä.

Ajattelen, että kritiikin on aina pyrittävä vastaamaan taideteosta, yltämään sen tasolle. Yksi tapa lähestyä yhteisötaidetta kritiikin keinoin voisikin olla arvion toteuttaminen kollektiivisesti. Mutta koska tämä teksti on tilattu minulta, tuntuisi se työn teettämiseltä muilla. Sen sijaan päätän kirjoittaa tätä tekstiä prosessin edetessä, omasta näkökulmastani sen eri vaiheissa.

 

Lauttasaaren kartanon piharakennus (akvaario) 4.5.2019 klo 13

”Mitä Lauttasaaren rannoilla voi kohdata ja mitä kaikkea siellä voi tehdä? Mitä haluaisit lasten näkevän rannoilla yhä silloin kun he ovat itse tulleet eläkeikään? Pidetään yhdessä äänenavaus rantaluonnon puolesta! Tule itse tai tuo lapsesi tai lapsenlapsesi suunnittelemaan ja tekemään yhteistä seinämaalausta yhteisö- ja katutaiteilija Heidi Hännisen kanssa huhti-toukokuussa! Maalauksen aiheena on paikallinen rantaluonto ja sen tulevaisuus. Tapaamispaikkana toimii Lauttasaaren kartanon piharakennus (akvaario). Lämpimästi tervetuloa!”

Luen vielä kerran puhelimestani Heidi Hännisen Lauttasaaren katutaideprojektin kuvausta Koneen Säätiön verkkosivuilta istuessani metrossa matkalla seuraamaan siihen liittyvää lasten piirustustyöpajaa.

Saavun Lauttasaareen etuajassa ja katselen heti metroasemalta ulos tullessani toiveikkaana lapsia ja vanhempia, jotka saattaisivat olla menossa työpajaan ja joita seuraamalla löytäisin helposti oikeaan paikkaan. Huomaan kuitenkin pian Lauttasaaren kartanon pihamaalla akvaariolta näyttävän huoltorakennuksen ja lähes samalla hetkellä sitä lähestyvän työpajan vetäjän, Hännisen. Hänellä on hiukan kiire, ja tarjoudun avuksi. Päädyn ostamaan Marianne-karkkeja ja -keksejä sekä omenamehua metroaseman kaupasta hänen minulle antamillaan rahoilla.

Kaikki on valmista juuri oikeaan aikaan, mutta työpajaan ei näytä tulevan ketään. Lasten touhukkaan pulinan, puuvärien suhinan ja paperin rapistelun seuraamisen sijaan päädyn keskustelemaan Hännisen kanssa tämän projektista ja yhteisötaiteesta laajemminkin, mutta myös kuolemasta ja kuohuviinistä sekä eräistä aivan erityisistä kissoista ja koirista.

Se, ettei työpaja tänään näytä toteutuvan, on tietenkin harmi, mutta havainnollistaa osaltaan erilaisten yhteisötaideprojekteihin liittyvien muuttujien laajuutta. Hänniselle on projekteissa tärkeää vapaaehtoisuus ja joustavuus. Hän ei halua työpajoihin ennakkoilmoittautumista, koska se sulkisi viimehetken mukaan tulijat ulos. Siksi hän saa usein jännittää muun muassa työpajan säätä ja sitä, miten se vaikuttaa ihmisten liikkeelle lähtemiseen.

Juuri nyt akvaarion lasiseinien takana sataa lunta, toukokuussa. Olemme kuin lumisadepallon sisällä, paitsi että lumi sataa tämän lasiakvaarion ulkopuolella. Ohitse kulkee koiranulkoiluttajia, ja hetken kuluttua pihan poikki viipottaa orava ensin toiseen suuntaan ja sitten takaisin.

Kukaan ei tule työpajaan. Onkin osa yhteisötaiteilijan ammattitaitoa osata suhteuttaa kokoontumiskerrat niin, että tapahtumia on tarpeeksi monta ja että materiaalia kertyy tarpeeksi, vaikka joskus käy näin, ettei ketään tule. Ja toisaalta joskus laatu korvaa määrän: yhden ihmisen kohtaaminen, hänen ajatuksensa ja panoksensa voivat olla aivan yhtä tärkeitä kuin suuren joukon tavoittaminen.

Sään lisäksi yhteisötaiteessa on lukuisia muitakin muuttujia: esimerkiksi tässä projektissa on tarkoitus maalata Koivusaaren metroaseman läheinen kevyen liikenteen alikulkutunneli, ja sitä varten täytyy saada kaupungilta lupa. Lupaa ei vielä ole, mutta silti maalausta varten on jo järjestetty lasten piirustustyöpajoja ja leikattu piirustuksista sapluunoita. Lisäksi Hänninen on käynyt Lauttasaaren palvelutaloissa jututtamassa senioreita sekä kerännyt heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan Lauttasaaren luonnosta.

Katselen seinille ripustettuja piirustuksia, joissa on iloisia värejä ja hahmoja, jotka ovat sillä tavalla mielikuvituksellisia, tyyliteltyjä ja tunnistettavia kuin lasten tekemät piirustukset usein ovat. Niissä on isopäisiä lintuja ja pitkäjalkaisia keltaisia apinankorvaisia hahmoja, joiden kädet sojottavat sivuille tikkumaisina. Luen Hännisen muistiinpanoja senioreiden luontomuistoista. Erilaiset eläimet ovat läsnä niissäkin: silkkiuikkujen, merimetsojen ja joutsenten lisäksi mainitaan ketut pariinkin otteeseen. Luontoa ja siinä olemista arvostetaan – sitä millaista on hiljentyä rantaan kuuntelemaan aaltoja ja ympäröiviä ääniä tai purjehtia merellä yksin.

Minusta tuntuu, että keskustelemalla Hännisen kanssa opin paljon siitä, miten moninainen yhteisötaiteilijan rooli on. Rooli tosin tuntuu huonolta sanavalinnalta tässä yhteydessä, sillä yhteisötaiteilija ei voi piiloutua minkään roolin taakse, vaan hänen on oltava oma itsensä pystyäkseen antamaan itsestään niin paljon – mahdollistajana, kannustajana ja kuuntelijana. Projekti on myös suunniteltava huolellisesti, vaikka prosessia ei oikeastaan voi suunnitella. On mentävä askel askeleelta eteenpäin, sillä jos huolehtii liikaa asioiden sujumisesta etukäteen ja ajattelee, ettei onnistu, mahdollisuudet kapenevat. On uskottava sinnikkäästi mahdollisuuksiin ja improvisoitava jatkuvasti. Etsittävä ja nähtävä ratkaisuja ongelmien sijaan. On annettava tilaa ja tehtävä yhdessä, tasaveroisina.

Hänninen kuvailee, että yhteisötaideteos on onnistunut silloin, kun kaikki osapuolet kokevat saavansa ja saavansa antaa jotakin, olleensa osana jotakin merkityksellistä. Tällaiset merkitykselliset, yllättävätkin kohtaamiset ovat yhteisötaiteen keskiössä. Minulle sellainen on työpajan seuraamisen sijaan Hännisen kanssa käymäni keskustelu tänä lumisateisena päivänä, tämän lasikuution sisällä.

 

Lauttasaaren kevyen liikenteen alikulkutunneli 30.5.2019 klo 17

Kävelen kohti Lauttasaaren luoteispäässä sijaitsevaa alikulkutunnelia. Sen suuaukon vieressä kävelytien laidassa istuu huomioliiveihin pukeutunut ryhmä ihmisiä. Tunnistan Hännisen ja tutustun osaan hänen katutaideprojektinsa osallistujista. He ovat iloisina viettämässä kahvitaukoa, ja myös minulle tarjotaan vegaanista pullaa. Se maistuu ihanalta.

Kahvien jälkeen sukellamme tunneliin. He jatkavat siitä, mihin ovat ennen kahvitaukoa jääneet. He pohjustavat kuvia, irrottavat ja kiinnittävät sapluunoita. Kävelen edestakaisin tunnelissa, tarkastelen maalauksia ja jututan maalaajia. Juuri nyt heitä on paikalla Hännisen lisäksi enää kaksi, mutta prosessissa on ollut mukana sen eri vaiheissa tähän mennessä noin 50 ihmistä: lapsia piirtämässä, senioreita jakamassa ajatuksiaan ja työikäisiä aikuisia tekemässä sapluunoita lasten piirustuksista ja maalaamassa seinää. Jokaisen panos on tärkeä ja tunnustettu.

Osallistujat kertovat maalaamisen lomassa prosessin antaneen heille paljon ja tuoneen valtavasti iloa elämään. He ovat oppineet uusia taitoja ja kertovat porukan hitsautuneen yhteen aivan erityisellä tavalla. Se näkyy myös ulospäin siinä, kuinka saumattomasti he työskentelevät, nauravat ja kommunikoivat yhdessä. Spraykannujen ja hengityssuojainten, sapluunoiden ja lateksimaalien lisäksi he puhuvat sujuvasti pikkutyypeistä tai möllökaloista ja pingviineistä. Kaikki tietävät tarkkaan, mitä niillä tarkoitetaan.

Pian opin itsekin, mikä on mikäkin piirustus. Ja vaikka tunnelin sisällä on hyisen kylmää ja kosteaa, nautin siitä, miten poikkeuksellisen lämmin, rento ja avoin tunnelma on. Saan seurata myös erään rapuperheen ilmaantumista tunnelin harmaaseen betoniseinään. Rapujen oranssi väri syvenee jokaisella nopeasti suihkutetulla maalikerroksella. Tunnelin toisessa päässä taas maalataan valkoisella lateksimaalilla suuren rakennelman päällä jonossa seisovia pieniä pingviinejä, joiden kapeat jalat vaativat tarkkuutta ja ohuemman maalipensselin.

Tunnelin lävitse kulkee jatkuvana nauhana kävelijöitä ja koiranulkoiluttajia. He katselevat uteliaina maalauksia ja maalaamista, moni kommentoikin jotakin. Tästä prosessista jää jäljelle konkreettinen jälki: 38-metrisen tunnelin monituiset maalaukset. Vielä puuttuvat senioreiden ajatukset sekä osa nyt tekeillä olevista lasten alun perin piirtämistä merenneidoista, riippuliitäjistä, käärmeistä ja erilaisista linnuista joutsenista pingviineihin. Ja auringot! Niitä tulee ainakin kolme, ja tekijät ovatkin alkaneet kutsua tunnelia nimellä Aurinkotunneli.

Maalausvaiheessa projektin ydinporukalle on muodostunut oma arkirutiininsa. He tapaavat lounaalla lähes joka päivä, tulevat sen jälkeen seinälle ja tekevät siellä pitkää päivää. Samalla he puhuvat keskenään kaikesta, avautuvat toisilleen ja ystävystyvät. Yhdessä he ovat väsyneitä, innostuneita ja kiitollisia.

”Heidi on ihana ja ihan oikealla alalla”, ryhmäläiset sanovat. ”Minulla on maailman paras ryhmä”, Hänninen vastaa puolestaan liikuttuneena. Saattaessaan minua metroasemalle hän lisää vielä, ettei väsymyksestään huolimatta olisi missään muualla mieluummin.

Vaikkei Aurinkotunneli ole vielä läheskään valmis, se on osoittanut olevansa nimensä veroinen jo nyt.

Kirjoittaja

Sanna Lipponen

Vapaa kirjoittaja.