Yhteisötaiteen triennaalin kritiikkejä, osa 6: Perinteen keveydestä ja painosta

Perinne ja leikit yhdistivät tanssitaiteilija Anni Puuperän yhdessä mynämäkeläisten kanssa luomaa kolmea tanssillista yhteisötaiteen teosta. Niitä voi myös tulkita kolmena erilaisena tapana tarkastella empatiaa, kirjoittaa kriitikko Maria Säkö Yhteisötaiteen triennaalin teoksia käsitelleen kritiikkisarjan viimeisessä osassa.
Hannan Play-teos oli yksi tanssitaiteilija Anni Puuperän kolmesta yhteisötaiteellisesta teoksesta Yhteisötaiteen triennaalissa. Kuva: Jussi Virkkumaa

Tanssitaiteilija Anni Puuperä työsti Mynämäen Yhteisötaiteen triennaaliin kolme teosta, tai ehkä voisi puhua teossarjasta, vaikka teoksen itsenäisiä olioita olivatkin. Tanssivideon, Hannan Play-soolon ja mynämäkeläisen Wirmo-seuran leikkihetken lähtökohtina olivat tavalla tai toisella perinne, leikit ja niihin liittyvät materiaalit. Kolmiosainen teossarja alkoi kolmen paikallisen nuoren esittämästä tanssivideosta, jossa twist-naru oli venytetty puihin ja nuoret hakivat siihen kontaktia. He ottivat narusta impulsseja omalle liikkeelleen ja ikään kuin sotkeutuivat siihen ja myös oppivat hiljalleen irtautumaan siitä. Nuoret valitsivat itse musiikikseen eurodancen.

Esitys muodosti pienimuotoisen selviytymistarinan, jossa perinne ja nykypäivä kohtasivat. Tämä kohtaaminen aiheutti hämmästystä, joka lopulta muuntui jonkinlaiseksi synteesiksi mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa. Samankaltainen oli mielestäni Puuperän ohjaamien teosten suhde perinteeseen alusta asti. Hän lähestyi perinnettä yhteisenä omaisuutena, jonain, jota kukaan ei omista eikä signeeraa, mutta johon kaikki voivat ottaa osaa.

Samalla näin hänen lähestymistavassaan vahvaa materiaalisuutta. Perinne eli konkreettisesti siinä materiaalissa, jota hän antoi teosten pohjaksi. Materiaali on jotain, johon voi tarttua ja joka käyttäytyy esityksessä eri tavalla kuin vaikkapa installaatiossa. Esitys, joka nojaa vahvaan materiaalisuuteen, virittää mielestäni siltoja sekä ikiaikaisiin rituaaleihin että tulevaisuuteen, jossa ihmiset kerääntyvät vähenevien resurssien ja materiaalin ympärille. Samalla materiaalisuus luo esityksiin yhteisöä, jotain konkreettista, johon tarttua juuri tässä hetkessä ja esityksessä, joka muuten katoaa eikä palaa.

Esitystaiteilija, teatterikriitikko Eeva Kemppi pohtii artikkelissaan nykyavantgarden ja kansantaiteen yhteneväisyyksiä, ja mielestäni hänen pohdintansa on siirrettävissä ja sovellettavissa myös yhteisötaiteeseen. Kolme teosta loivat kukin näkökulman johonkin tarkasti määrittelemättömään yhteiseen perintöön. Esitykset muovasivat perinnettä, jatkoivat sitä, tekivät siihen tarkoituksellisia katkoksia. Huomionarvoista on, että asiat, joita lähtökohtaisesti voidaan pitää konservatiivisina, kuten paikkakunnan perinteet, seremoniat ja rituaalit, voivat kääntyä yhteisötaiteessa radikaaliksikin muutosvoimaksi. Hannan Play-soolossa se näkyi kaikkein konkreettisimmin.

Hanna soolo vaati fyysistä kuntoa, heittäytymistä, paljautta. Se oli voimaannuttava, mutta samalla kysyvä. Hanna ei paljastanut kaikkea ja jätti improvisaatiolle ja sattumille varaa. Play-teoksen voi nähdä myös Hanna astumisena taiteilijaksi. Harjoitusten lomassa hän kyseli, miten voisi jatkaa tanssiharrastustaan, miten voisi päästä esiintymään ja kehittyä. Yhteisötaiteen mahdollisuudet inspiroida taiteen tekemiseen näkyivät hänen kohdallaan kaikkein kouriintuntuvimmin.

Kenen ääni kuuluu ja miksi? Miksi Hanna tarina tulee kuulluksi vasta nyt? Kuka saa tehdä taidetta, kuka määrittää taiteilijan? Miten estää se, ettei erilaisuus ole vain kiva lisä vaan todellinen askel rakenteiden muuttamiseen? Mitä kaikkea yhteiset perinteet ovat ottaneet sisäänsä, mitä sulkeneet pois? Voiko yhteistä ymmärrystä perinteestä muuttaa juuri yhteisötaiteessa? Koska Puuperän ohjaamat kolme teosta esitetiin suuressa yhteisessä triennaalissa, ne myös kutoutuivat koko ajan osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Hannan tanssi naruvyyhdin kanssa sisälsi sekä kamppailua naruvyyhdin kanssa, siihen sotkeutumista, sen päälle astumista ja sen päällä hyppimistä sekä sen yli hyppäämistä. Downin syndroomaa sairastava Hanna oli alusta saakka innokkaasti mukana ja päätyi lopulta harjoittelemaan yhteiseen, Mynämäellä järjestettyyn Äänenavaus-juhlaan oman, varsin pitkän ja monipolvisen soolon. Se, että hänellä on diagnosoitu Downin syndrooma, tuli yhdeksi osaksi esitystä ja osaksi Hannan kertomaa tarinaa, mutta vain yhdeksi osaksi. Esitys koostui tanssiosuudesta, performanssimaisesta tunnustuksellisuudesta sekä stand up- komiikkaa lähentyvästä jaksosta, joka oli mielestäni esityksen poliittisin ja yhteiskuntakriittisin osuus, ja jossa Hanna pääsi täysivaltaisesti näyttämään oman huumorintajunsa ja haastamaan käsitystämme huumorista. Stand up -osuus lähestyi koomikko Hannah Gadsbyn tai suomalaisen Jamie McDonaldin tapaa paljastaa komiikkaamme kytkeytyvät luutuneet ennakkoluulot.

Mynämäkeläinen Wirmo-seura on kerännyt perinneleikkejä paikkakunnalla, mutta he eivät pidä itseään esiintyvänä ryhmänä. Lopulta Wirmo-seurasta irtautui lopulliseen juhlaan kaksi jäsentä, joilla kummallakin oli pitkä historia perinneleikkien kanssa. Toinen naisista oli vienyt niitä eteenpäin muun muassa opettajantyössään. Eläkeikäiset naiset olivat keränneet laululeikkejä, jotka olivat hyvin tunnistettavia: niitä on jokainen suomalainen kuullut jossain vaiheessa tarhassa tai koulussa. Paikallisuutta niissä osoittivat vain jotkut sanajärjestysten vaihtelut tai muutamien sävelten poikkeamat totutusta melodiasta. Rai riitia rallallei -laulu ja leikki edustivat tyypillistä parinhakuleikkiä, jossa piirissä tanssitaan yhdessä sekä oman parin kanssa ja lopuksi kiitetään vuolaasti kanssakarkeloitsijoita. Vaikka jokainen kohta rallatuksessa ei olisi tuttu, siihen on helppo solahtaa mukaan ja muuntaa sitä omannäköisekseen.


Kaikki Puuperän
ohjaukset sisälsivät mielestäni vahvan tajun kontekstista ja siitä, miten eri tavoin eri ihmiset tunteen tasolla sitoutuvat eri esityksiin. Nykyään taiteentutkimuksessa puhutaan paljon affekteista (joka tarkoittaa emootioita, tunteita yksittäistä tunnetta laajemmassa merkityksessä) sekä siitä, että tietyt yleisön kuuluvat tiettyyn affektiiviseen piiriin, kun taas toiset jäävät siitä ulkopuolelle.

En näe, että Puuperän ohjaukset olisivat tarkoituksellisesti sulkeneet ulos tai laskelmoidusti kohdentaneet esitykset tietyille joukoille, mutta on selvää, että näin vahvasti ihmisen perustavanlaatuisiin turvallisuudentunteisiin, lapsuudenmuistoihin ja paikkakuntaan kiinnittyvät teokset muodostavat aivan omanlaisiaan affektien piirejä. Näissä esityksissä myös ihmisen iällä ja elämänkaarella oli merkitystä. Tanssivideo tarttui nuoruuteen. Kolmekymppisen Hannan kokemukset toivat toisen, marginaalisen äänen esiin, ja sen herättämä tunne on varmasti Hannan kanssa samanlaisia kokemuksia jakaneilla toisenlainen kuin niillä, jotka eivät ole joutuneet toiseutetuiksi. Hanna soolossa voi nähdä myös samantapaista vapautumista normeista, kuin mitä burleski tarjoaa haastaessaan käsityksemme siitä, kuka saa olla esillä ja millä tavalla.

Wirmo-seuran osuus sen sijaan rakensi siltaa ikäryhmään, joka haluaa jakaa tietoa lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Siinä missä tanssivideo ja etenkin Hannan Play toivat esiin esiintyjien tuntoja, Wirmo-seuran osuus keskittyi tiedon ympärille. Toki esiintyjillä oli siihen vahva tunneside, mutta esitys itsessään ei keskittynyt niiden tuntojen esiintuomiseen vaan pikemmin yhteisen materiaalin jakamiseen ja sen herättämiin assosiaatioihin. Wirmo-seuralaiset olivat mielissään siitä, että yhteisötaidetapahtuma antoi nykypäivän kiireisille ihmisille mahdollisuuden luoda jotain yhdessä. Kansallisopiston teatteripiireihin täytyy sitoutua koko vuodeksi ja usein kipinä sammuu arjessa. Lyhytjännitteisempi mutta sitäkin intensiivisempi yhteisötaideponnistus sitä vastoin onnistuu, siihen ihmiset pystyvät sitoutumaan. Äänenavaus toimi siten uusimuotoisena yhteisen kevätjuhlaperinteen elvyttäjänä.

Puuperän ohjauksissa näkyi yhteisötaiteessa erityisen vahvasti muutama ominaisuus: nykytanssille tyypillisesti tärkein sijaitsi ihmisten välissä. Näiden välisyyksien tarkasteleminen on samankaltaista kuin missä tahansa nykytanssiesityksessä. Välisyydet ovat koreografiaa ja dramaturgista ajattelua. Välisyydet eivät tarkoita vain jännitteitä vaan niitä voi tarkastella monesta muustakin näkökulmasta. Välisyydet voivat olla hoivaavia, impulsiivisia, tarkasti kohdennettuja, ne voivat syttyä ja sammua ihan itsestään tai sitten ne voivat olla hyvin tietoista, keskitettyä jumppaa. Puuperän teoksissa empatialla oli tärkeä osuus, ja näen, että sekin piirre liitti teokset tai teossarjan selkeästi nykytanssin kehykseen, jossa kysymys empatiasta on noussut viime aikoina vahvasti esiin. Onko empatia jotain, joka syttyy luonnostaa, turhia yrittämättä, ikään kuin sisäsyntyisesti? Vai onko se taito, jota voi ja pitää harjoittaa? Ja, mitä empatia oikeastaan edes on? Onko se vain tunne vai ilmeneekö se vain teoissa?

Kolme eri tavoin perinnettä hyödyntävää teosta yhteisötaidetriennaalissa voi nähdä myös kolmen erilaisen empatiakäsityksen tarkasteluna. Yhteisötaidetapahtuma antoi siten myös oivan mahdollisuuden sekä tuntea että tarkastella tunnetta etäämpää – ajattelen, että jos teokset olisi tehty ilman yhteisötaiteen kehystä, ne olisivat jääneet vaille tuota kaksoisvalotusta.

Kirjoittaja

Maria Säkö