Yhteisötaiteen triennaalin kritiikkejä, osa 5: ”Love should be between people”

Yhteisötaide lähettää meille heikkoja signaaleja juuri taidekentän luutumista. Kriitikko Maria Säkö seurasi Meri-Maija Näykin ja mynämäkeläisen ryhmän valmistautumista Ulkopuolisia ämpäreitä -esitykseen ja totesi, että teoksella – ja triennaalilla ylipäänsä – oli vahva tarve irtautua liiasta kiltteydestä ja siloisuudesta.
Ulkopuolisia ämpäreitä -esityksessä tärkeää oli se, miten banaaleihin ja arkipäiväisiinkin tunnustuksiin ja tuskailuihin tuli koreografian ja ryhmän myötä uudenlaista keveyttä ja käsitteellisyyttä, kirjoittaa Maria Säkö kritiikissään. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yhteisötaiteilija Veera Lehtola määritteli Yhteisötaiteen triennaalin teemoiksi tänä vuonna estetiikan, etiikan ja vallan. Intuitiivisesti ajattelin heti, että siinäpä yhteisötaiteen yksittäisen kritiikin kolme lähtökohtaa perinteisen kritiikin kulmakivien – kuvailu, arvotus ja analyysi – tilalle! Kun kyseessä on laji, jolla ei ole vakiintunutta paikkaa kritiikki-instituutiossa, kritiikkitekstin lähtökohtana pitää olla lajin ominaispiirteiden esittely. Yhteisötaide sijaitsee jossain välissä, se neuvottelee. Se neuvottelee juuri estetiikasta, etiikasta ja vallasta. Se neuvottelee niistä tekijöiden kanssa, paikan kanssa, yleisön kanssa – ja kritiikin yksi tehtävä on tuoda tämä neuvottelu näkyviin.

Jotta neuvottelua voisi tuoda näkyviin, on hyvä päästä jollain tasolla sisälle prosessiin. Tehtävänäni oli seurata Meri-Maija Näykin sekä mynämäkeläisen ryhmän työskentelyä heidän valmistaessaan Ulkopuolisia ämpäreitä -esitystä. Keskustelin Näykin kanssa muutaman kerran puhelimessa, näin ensi-iltaa edeltävän päivän harjoitukset, kenraalin sekä lopullisen esityksen.

Yksi keskeisistä Näykin työkaluista on ajankäyttö. Siinä toteutuu rakkaudellisuus ja turvallisuus, tarkka ja selkeä ajankäyttö on ammattitaitoa, joka luo välittävän ilmapiirin tekijöiden välille ja siten näyttämö on vapaa, turvallisuus ja tieto siitä, että asioille on tarpeeksi aikaa, antaa vapautta. Tarkat rajat irrottavat ihmiset arjesta turvallisesti ja antavat mahdollisuuden sitoutua, järkevä ajankäyttö on välittämistä. Toinen tärkeä seikka Ulkopuolisia ämpäreitä -esityksessä oli, että teos otti huomioon ihmiset ja paikan.

Jos Ulkopuolisia ämpäreitä -esitystä vertaa vaikkapa portugalilaisen taiteilijapari Ana Borralhon & João Galanten Atlas Helsinki -konseptiin, jossa lyhyessä ajassa valitaan tietty määrä ihmisiä joltain paikkakunnalta toteuttamana valmista koreografiaa, huomaa, että Näykki on lähtenyt tekemään teosta kuulostellen paikkaa eikä vain siirtänyt valmista sapluunaa Mynämäelle. Jos taas vertaa hänen työskentelyään esimerkiksi Hangö teaterträff -tapahtumassa kesällä 2018 kokemaani Mammalian Diving Reflex -ryhmän teokseen, jossa paikalliset nuoret järjestivät katsojille matkan murrosikäisten nuorten Hankoon, huomaan, että Näykin teos ei lähtenyt yhtä pitkälle vain kuuntelemaan vaan siinä toimivat mukana Näykin omat visiot ja vahvuudet muun muassa ohjaajana ja naamioteatterin tekijänä.

Ulkopuolisia ämpäreitä toteutui kuitenkin selkeästi näyttämöllä ja perinteisessä yleisösuhteessa. Ryhmän alkuperäisiin toiveisiin kuului jonkinlaisen flash mobin järjestäminen, ja vaikka se ei varsinaisesti toteutunutkaan, voi Ulkopuolisia ämpäreitä -teoksen dramaturgiasta ilman muuta nähdä flash mob -idean vaikutuksen. Monet kohtaukset tulivat yllättäen ja sisälsivät useimmiten jonkun yhteisön järjestystä horjuttavan elementin pikemmin kuin sitä eheyttävän piirteen. Samalla esityksessä oli flash mobin irrationaalista huumoria. Flash mob ei saarnaa.

Harjoitusrutiineihin kuului, että ryhmässä kiersi ennen treenien alkamista tulitikkuaski, jonka kannen hologrammissa oli puolialaston merenneito. Kukin ryhmäläisistä otti askin omalla vuorollaan käteensä ja kertoi senhetkiset tunnelmansa. Treenien lopussa sama kuvio toistui, ja kukin osallistuja purki tuntonsa. Projektin aluksi osa ihmisistä halusi kertoa itsestään paljon, osa ei juuri mitään. Näykki otti ihmisten paljastukset tai paljastamatta jättämiset vastaan ilman minkäänlaista kritiikkiä tai arvotusta. Hänelle kaikki olivat samanarvoisia taiteilijoita huolimatta taustasta tai halusta avautua. Mynämäkeläisyyteen ryhmä tutustui muun muassa käymällä paikallisessa pesäpallo-ottelussa.

Esitys koostui kahdestatoista kohtauksesta, joissa eri tavoin käsiteltiin ulkopuolelle joutumisen teemaa. Paikkoina olivat armeija, koulu, koti ja työpaikka, mutta myös oma mielenmaisema, joka tuottaa ulkopuolisuutta. Suurin osa ryhmän jäsenistä sai jonkinlaisen mahdollisuuden sooloon. Yksi mieleenpainuvimmista sooloista oli kohtaus, jossa yksi nainen yritti ottaa kontaktia yleisöön, mutta jäi kuitenkin pyörimään ennen muuta omien mielikuviensa karuselliin. ”Mihin se menee, jonka pitää mennä pois?” Kohtauksessa osattiin venytellä kiusaannuttavan ja viihdyttävän rajaa oivallisesti.

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa kukin ihmisistä sai valkolakin ja alkoi valmistuneena jatkaa elämäänsä. Ämpäripäät sohivat minne sattuu, mutta lopulta löysivät kukin paikkansa ja lauloivat yhteislaulun, joka päättyi toteamaan, että laulaja ei enää ollut ulkopuolinen tai kokenut ulkopuolisuutta.

Ulkopuolisia ämpäreitä virittyi vahvasti erilaisten nykypäivän rituaalien varaan. Ämpärit antoivat mahdollisuuden esiintyä ikään kuin nimettöminä ja anonyymeina – sekä hyvässä että pahassa. Ämpäri päässä ei jää kasvojensa ja poseeraamisensa vangiksi, muta toisaalta ämpärit kantavat vahvaa negatiivista mielikuvaa laumasieluisista suomalaisista. Pidin tästä twististä alusta saakka. Samoin kuin siitä, miten Ulkopuolisia ämpäreitä hyödynsi naamioteatteria. Naamion takaa ei välttämättä sanottu aivan valtavia tunnustuksia, pikemmin jotain tunnistettavia hetkiä, jolloin ihminen huomaa, että oma minä jää piiloon. Ulkopuolisia ämpäreitä sisälsi muun muassa kohtauksen, jossa kuultiin homoseksuaalisuuden vähättelyä ja häpäistiin bikineihin pukeutumisesta. Naamion takaa kerrottiin myös siitä, miten ihminen esiintyy itsevarmana, vaikkei tunne itseään itsevarmaksi ja naamion avulla pilailtiin myös sille, miten naamio esti erästä hahmoa laittamasta ämpäriä päähänsä oikealla tavalla.

Esitys oli läpikoreografioitu, rytmikäs ja musikaalinen. Mynämäellä toukokuun lopussa järjestetyn Äänenavaus-juhlan päätösnumeroksi jäänyt Ulkopuolisia ämpäreitä oli myös esitys, johon tavallaan valmistauduttiin juhlan alusta alkaen. Näykki toimi juhlan juontajana ja eräänlaisena verryttelijänä, kun hän pyysi yleisöä ottamaan osaan erilaisiin venytyksiin ja äänenavausharjoituksiin. Estetiikan perusteet ovat harjoitteissa, kenties empatian harjoittamisessa. Valta annetaan ihmiselle, joka kuuntelee ja antaa tilaa; etiikka on sitä, että ihmisen saavat paljastaa itsestään sen verran kuin haluavat.

Ulkopuolisia ämpäreitä -esityksessä tärkeää oli se, miten banaaleihin ja arkipäiväisiinkin tunnustuksiin ja tuskailuihin tuli koreografian ja ryhmän myötä uudenlaista keveyttä ja ikään kuin käsitteellisyyttä. Yhteisötaideteos ikään kuin abstrahoi yhteisiä tunteita. Se ei poistanut niiden satuttavuutta, mutta vähensi niiden raskautta ja realistisuutta. Ajattelen, että juuri tässä yhteisötaide on ikään kuin askeleen edellä tunnustuksellisuuden ja identiteettipolitiikan vankiloita. Kun tunnustetaan yhdessä, yksilön rooli vain kerta kaikkiaan on kovin erilainen kuin sooloteoksessa.

Yhdysvaltalainen esseisti Maggie Nelson pohtii julmuuden merkitystä taiteessa teoksessaan Art of Cruelty. Pohtiessaan sitä, millaisia odotuksia ja paineita taiteelle asetetaan, hän päätyy pohtimaan sitä, miten etenkin nykytaiteessa pakottava toive rakkaudellisuuden aallosta ja empatiasta, joka esiintyjillä on toisiaan kohtaan ja yleisöä kohtaan, voi olla vankila. Rakkauden pitäisi hänen mukaansa sijaita ihmisten välissä jokapäiväisessä elämässä eikä taiteen tarvitsisi olla korviketta oikealle elämälle. Nelsonin mukaan sellainen asenne vapauttaa sekä taiteen että rakkauden. ”Love should be between people.”

Hanna-Leena Helavuori kirjoittaa viimeisimmässä Teatteri&Tanssi -lehdessä nykyesityksistä ja pohtii lopuksi, halvaannuttaako tietynlainen vaade myötäkarvaisuudesta vienyt nykyesityksiä kohti vääränlaista kiltteyttä ja itsesensuuria. Hän kysyy, voiko esitys joutua yhteisöllisyyden panttivangiksi.

Ajattelen Nelsonin ja Helavuoren sanojen kautta Näykin ohjaamaa yhteistötaideteosta Ulkopuolisia ämpäreitä Mynämäellä. Teoksen ensi-ilta oli Yhteisötaiteen triennaalissa, jonka teemana oli tänä vuonna äänenavaus. Olin triennaalin päättäneessä seminaarissa aiemmin määritellyt kymmenen pilaria yhteisötaiteen kritiikkiin, ja yksi niistä oli yhteisötaiteen kyky kulkea etunenässä ja kenties kyseenalaistaa trendejä. Yksi asia, joka nimittäin loisti poissaolollaan yhteisötaideteoksissa, etenkin Ulkopuolisia ämpäreitä -esityksessä, oli juuri kiltteys ja itsesensuuri.

Minusta kiltteyden poissaolo näkyi pienintä yksityiskohtaa myöten. ”Harjoitukset keski-ikäisten naisten kanssa alkavat aina samalla tavalla, sillä ei ole väliä, missä olen. Opetellaan olemaan näyttämöllä ihanasti, annetaan vatsan pullahtaa esiin”, sanoi Näykki, kun juttelin hänen kanssaan siitä, miten paikallisuus esityksessä näkyy. Kukaan ei saa joutua pyytämään anteeksi olemassaoloaan, ja ensimmäinen askel siihen on omaan vartaloon liittyvän häpeän ylittäminen.

Ikään kuin yhteisötaide lähettäisi heikkoja signaaleja juuri taidekentän luutumista. Yhteisötaide on merkittävän, ei kliseisen, yhteisöllisyyden ilmapuntari. Nyt näyttää siltä, että teoksissa, ja koko tapahtumassa, oli vahva tarve irtautua liiasta kiltteydestä ja siloisuudesta. Yhteisötaide voi näyttä suuntaa sille, mihin ylipäätään taidemaailma on menossa. Mitä voisivat olla erimielisyys ja ristiriidat yhteisössä? Entä ihmisen rikkonaisuus ja vajavaisuus, joita ei heti selitetä pois vaan annetaan vain olla näkyvillä, kipeinä, huutavina, satuttavina? Yhteisötaide näyttää suuntaa, kun siinä rakkaudellisuus ja välittäminen ovat osa prosessia, mutta teoksessa voi olla säröjä, aggressiota ja disharmoniaa.

Kirjoittaja

Maria Säkö