Seuratessaan Kirsi Marie Liimataisen yhteisötaideprojektia Lempäälässä Sanna Lipponen päätyi itsekin muiden mukana pörisemään leijonana ja piipittämään hiirenä. Se tuntui teennäiseltä ja olo oli kuin ankeuttajalla, Lipponen kirjoittaa. Onko yhteisötaiteen teosten arviointi siksi niin mahdotonta, etteivät teokseen liittyvät materiaalit ja kokemukset kuulu ulkopuolisella havainnoitsijalle? Varmaa ainakin on, että yhteisötaiteessa prosessi on tärkeämpää kuin lopputulos.

Kun minulta kysyttiin, haluanko kirjoittaa kritiikkiä yhteisötaiteesta, en ehkä arvannut löytäväni itseäni Ideaparkista leikkimästä pehmoleluilla varvashippaa tai joutuvani lukemaan hetki sitten yhdessä keksittyjen sanojen avulla kirjoittamaani runoa ääneen täysin tuntemattomille ihmisille.

Eivätkä sitä tienneet varmasti myöskään Lempäälän kunnan työntekijät, jotka työnsä puolesta päätyivät osallistumaan Kirsi Marie Liimataisen yhteisötaideprojektiin.

Ståhlberg Kahvila-Konditoria, Lempäälä 27.5.2019 klo 12.30

Palaan hiukan ajassa taaksepäin. Olen Lempäälässä ensimmäistä kertaa. Istun kahvilassa odottamassa Liimataista ja hänen ensimmäistä ryhmäänsä. Suomi on voittanut edellisenä päivänä MM-kultaa, ja radiosta kuuluu ”Löikö Mörkö sisään”. En vielä tiedä sitä, että Marko ”Mörkö” Anttila on kotoisin Lempäälästä tai sitä, mitä päivä tulisi tuomaan eteeni.

Liimataisen ryhmistä tiedän jo jonkin verran, vaikka en ole niitä aiemmin tavannut. Osallistujat ovat Lempäälän kunnan työntekijöitä ja jakautuvat kahteen kunnan projektiryhmään, jotka ovat ”Leikkivä Lempäälä” ja ”Arvostava työyhteisö”. Molemmat ryhmät ovat tahoillaan tavanneet Liimataisen kanssa kaksi kertaa, tehneet erilaisia harjoitteita yhdessä ja lisäksi tehtäviä itsekseen. Molempien ryhmien on tarkoitus koostaa videomuotoiset teokset, mikä on luontevaa, sillä Liimatainen on sekä ohjaaja että näyttelijä.

Pian opin, että nämä tiedot ovat huomattavasti enemmän kuin ne, mitä osallistujilla tai edes Liimataisella oli, kun he tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa.

Leikkivä Lempäälä, Ståhlberg Kahvila-Konditoria, Lempäälä 27.5.2019 klo 13–14

Leikkivä Lempäälä -projektiryhmäläiset saapuvat kahvilaan. Heitä on ohjaajan lisäksi kolme, ja heistä kukin tulee paikalle kesken työpäivän, josta MM-kulta ja Mörkö ovat tehneet entistä kiireisemmän. Heillä on aikaa vain tunti, ja sen aikana he kertovat reippaina ja avoimina siitä, millaista prosessiin osallistuminen on ollut. He keskustelevat myös siitä, miten tulevat lyhytelokuvan kuvaukset toteutetaan samalla viikolla.

Kun kuulen heidän kokemuksistaan, minuun tekee vaikutuksen se, että vaikka he osallistuvat tähän prosessiin työnsä puolesta, he joutuvat laittamaan itsensä siihen likoon hyvin henkilökohtaisella tasolla – jopa aika syvällä ja pelottavalla tavalla. Kirjoitustehtävissä ja itse kuvaamillaan ”self-videoilla” he ovat käsitelleet lapsuutensa onnellisimpia hetkiä ja kertoneet lempileluistaan tai -leikeistään. He ovat tehneet näyttelijän työn harjoituksia ja kirjoittaneet runoja.

Hyvin lyhyessä ajassa – vain kahden tapaamiskerran aikana – he ovat käsitelleet leikin teeman kautta monenlaisia asioita ja kertovat oppineensa paljon itsestään sekä saaneensa sellaisia kokemuksia, joita ei muutoin tulisi eteen. Liimataisen ansiosta he kokevat kaikenlaisten henkilökohtaisten panssariensa murtuneen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Erilaisilla harjoituksilla on tietoisesti tavoiteltu luottamuksen syntymistä ventovieraiden välille. Ne rohkaisevat heittäytymään: on uskallettava ja kehdattava, jotta ja koska muutkin kehtaavat.

Yhdessä jaetun mutta myös jokaisen henkilökohtaisen matkan merkitys prosessin aikana on tärkeä, ja jos he saavuttavat tällaisia kokemuksia ja oivalluksia näin nopeasti, en voi olla miettimättä, että miksi aikaa on näin vähän. Millaista olisi, jos heillä olisi käytössään enemmän kuin joitakin hassuja tunteja? Mitä kaikkea silloin olisi mahdollista saavuttaa? Entä mitä jos osallistujat eivät olisikaan näin avoimia ja valmiita heittäytymään?

Prosessi on selvästi tiiviistä tahdista huolimatta osallistujille mielekäs, mutta siitä syntyvästä valmiista teoksesta, ryhmän toteuttamasta lyhytelokuvasta, on olemassa vasta Liimataisen tekemä käsikirjoitusrunko. Hän on upottanut siihen ryhmäläisten eri tapaamiskerroilla kertomia tarinoita. He suunnittelevat kuvaavansa elokuvaa läheisessä rannassa ja pohtivat yhdessä, kuinka kuvaukset toteutetaan. Keskustelua käydään yhdessä, ja välillä Liimatainen sujahtaa ohjaajan rooliin vahvemmin: kesken kaiken hän keksii, että nyt harjoitellaan kohtauksia. Hän asettaa ryhmäläiset vastakkain kertomaan tarinoita toisilleen.

Kun aika loppuu, osallistujat palaavat työpaikoilleen ja minä lähden bussilla Liimataisen mukana toisen ryhmän tapaamiseen Lempäälän Ideaparkiin, Kulttuurikeskus PiiPoohon.

Arvostava työyhteisö, Kulttuurikeskus PiiPoo, Lempäälän Ideapark 27.5.2019 klo 15–17

Arvostava työyhteisö -projektiryhmässä paikalla on viisi jäsentä, jotka kertovat kokemuksistaan prosessin aikana. Yksi heistä kuvailee olevansa niin pökkelö virkamies, että on prosessin aikana joutunut toden teolla epämukavuusalueelleen ja kokenut monet harjoitteet itselleen haastaviksi. Kuitenkin tuon epämukavuuden voittaminen on voimauttanut ja tuonut hänelle tunteen siitä, että hän voi selvitä mistä vain. Että tosiaan voi vain mennä ja murista kuin leijona, vaikka se tuntuisi kuinka nololta. Samaistun tähän nolouden tunteen osalta täysin ja olen kriitikon roolissani tyytyväinen siihen, etten joudu osallistumaan tuollaisiin harjoitteisiin – kunnes joudun.

Kun ryhmäläiset ovat aloittamassa kahvittelun, Liimatainen laittaakin meidät tekemään kehollisia harjoitteita. Minun on myös osallistuttava, ja painan muiden mukana päätäni vinoon ja roikotan ylävartaloani mahdollisimman lötkönä maata kohti. Liimatainen kiertää toteamassa rentoutemme asteen, koskettaa niskasta ja kyljistä nopeasti. Panen sen painavasti merkille, mutta en ehdi olla siitä oikeastaan mitään mieltä, ja sitten jo kasvammekin auringonkukkina korkealle, heiluttelemme lantioitamme. Seuraavaksi pörisemme leijonina ja piipitämme hiirinä. Noudatan annettuja ohjeita ja teen kiltisti mukana, vaikka oikeastaan inhoan tällaista. Se, että monelle muullekin osallistujalle nämä harjoitteet ovat mahdollisesti olleet sitä epämukavuusaluetta, ei juurikaan lohduta. He ovat nimittäin jo käyneet nämä tunteet läpi aiemmilla kerroilla, aloittaneet matkansa toisilleen tuntemattomina mutta yhdessä, samaan aikaan. He myös jatkavat sitä minun jälkeeni.

Vaikka saamme mennä takaisin paikoillemme pöydän ääreen, en pääse huokaisemaan helpotuksesta, sillä seuraavaksi tehtävänämme on leikkiä parin kanssa pehmoleluilla. Jokainen saa valita oman lelunsa. Parillani on pitkäkätinen apina, ja minä valitsen viimeiseksi jäljelle jäävän ruskean luppakorvaisen koiran. Ensin keskustelemme lelujen kautta työpäivistämme, ja sen jälkeen jaamme lapsuusmuistojamme. Saamme tarkentavan ohjeen katsoa parin sijaan lelua ja tehdä sillä jotakin hetkessä – tavoitella sitä tunnetta, kun lapsena antautui leikin ja hetken vietäväksi. Olemme ymmällämme ja päädymme leikkimään pehmoleluilla tavallista hippaa ja varvashippaa, läpyttämään käpäliämme yhteen ja hyppimään hyppynarua. Parini parhaansa mukaan apinana ja minä vain sisäisesti irvistellen koirana.

Tietenkin mietin, miten teennäiseltä tämä tuntuu. Koetan keskittyä pehmolelun turkin tuntuun, sen klimppiytyvään tekokuitukarvaan, kovaan muoviseen nenään, samettikorviin ja kehoa halkoviin saumoihin.

Kun olemme selvinneet pehmoleluleikistä, jatkamme leikkiteeman parissa keksimällä yhdessä siihen liittyviä sanoja. Luettelemme niitä vuorotellen ja kirjoitamme ylös. Näin koottuja sanoja käyttäen jokainen saa kirjoittaa runon ja lukea sen vuoronperään. Kaikki lukevat runonsa reippaasti, ja ne kuitataan nopeasti kannustavilla kehuilla.

Runojen sanoista valitaan muutama, ja ryhmäläiset asettuvat a cappella -kuoroksi. Minä saan vihdoin vain katsoa sivusta, kun he ohjaavat toisiaan innoissaan, nauruaan pidätellen ja siihen purskahdellen. Ei uskoisi, että nämä ihmiset olivat toisilleen tuntemattomia vielä vähän aikaa sitten.

Loppuajan ryhmä suunnittelee innokkaasti varsinaista teostaan, lyhyttä runokuoron musiikkivideota, sekä sen kuvauspaikkaa, asuja ja koreografiaa. He pohtivat, kuka tuo yksisarvisten sarvia ja sateenvarjoja, ovatko he liikenneympyrässä, sillalla vai hallintorakennuksessa sekä sitä, millä kyydillä kukakin tulee ja mistä.

Kun ryhmäläiset ovat lähteneet, jään keskustelemaan hetkeksi Liimataisen kanssa. Hän kertoo ohjeistaneensa ryhmiä niin, että eri tehtävissä heidän tulee olla hyväksyvä, rakastava yleisö toisilleen. Sen avulla he uskaltavat, yhdessä. Tässä kiteytyy jotakin olennaista yhdessä olemisesta ja tekemisestä, vaikka muuten tunnen oloni ankeuttajaksi kaiken maailman leikkimielisten tehtävien äärellä.

Töölö, Helsinki 2.6.2019 klo 15

Olen miettinyt pääni puhki sitä, miten kirjoittaisin näistä prosesseista tai miten yhteisötaiteesta ylipäätään tulisi kirjoittaa arvio. Olen muistellut tapaamiskertoja ryhmien kanssa ja katsellut saamiani teksti-, kuva- ja videomateriaaleja niiltä tapaamiskerroilta ja tehtävistä, joissa en ole ollut mukana. Silti tavoitan heidän henkilökohtaisista oivalluksistaan, yhdessä jaetuista kokemuksistaan, muodostuneista yhteisöistä ja niiden prosesseista vain pieniä välähdyksiä, jos niitäkään.

Katson videota, jolla ensimmäisen ryhmän jäsenet teputtavat huoneessa ympäriinsä, juoksuttavat vettä hanasta ja nauravat. He matkivat kuikan ja käen ääniä, viheltävät, lätisyttävät vettä käsillään ja tekevät mossahtavia ääniä suullaan. Olen näkevinäni paitsi innostuneita ja avoimia myös kiusaantuneita ja epäuskoisia ilmeitä. Vasta toisen ryhmän tapaamisesta kuvatulla videonpätkältä arvelen löytäväni tehtävänannon tuohon tehtävään: ”Nyt teette tähän valokuvaan äänimaailman.”

Katselen molempien ryhmien ”self-videoita”. Joillekin on selvästi vaikeaa olla videolla, ja silti he kertovat tehtävänannon mukaisesti leluistaan, lapsuutensa onnellisista ja toisaalta ulkopuolisuuden hetkistä tai siitä, mikä työelämässä on vaikeinta. Näen heidän kasvonsa, kotinsa tai pihansa. Kuulen kuinka koira haukkuu taustalla ja lyhyitä pätkiä siitä, millaisia ovat heidän ulkopuolisuuden tai sivullisuuden kokemuksensa, riittämättömyyden tunteensa tai vuorovaikutussuhteensa työpaikalla.

Lopputuloksia eli valmiita videoita en voi tätä kirjoittaessani nähdä. En tiedä tuleeko niistä esteettisesti miellyttäviä tai laadukkaasti toteutettuja. En tiedä ovatko ne kerronnallisesti yhtenäisiä tai edes mielenkiintoisia. Joka tapauksessa prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos.

Silti minua vaivaa tunne siitä, etteivät nämä materiaalit ja nämä kokemukset kuulu minulle. En voi, en osaa enkä halua yrittää arvioida sitä, mitä prosessiin osallistuneet kokevat antaneensa ja saaneensa.

Kun kirjoitan kritiikkiä, pyrin kirjoittamalla avaamaan, laajentamaan ja syventämään kohtaamistani taideteoksen tai näyttelyn kanssa – käymään jälkikäteen lävitse tuota kohtaamista ja samalla tuhoamaan sen kirjoittamalla siitä. Kurottamaan kohti ja silti aina hiukan ohi. Nyt, yrittäessäni kirjoittaa yhteisötaiteesta, olen ehkä vain tietoisempi siitä, mistä positiosta kurotan kohti ja ohi: sivusta ja ulkopuolisena.

Kirjoittaja

Sanna Lipponen

Vapaa kirjoittaja

Mitä etsit?

Yhteisötaiteen triennaalin teoskritiikkejä, osa 2: Työstä ja leikistä, yhteisöistä ja ulkopuolisuudesta

Kirjoittaja

Sanna Lipponen