Millä tavalla näyttämön historia heijastelee laajempia kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia muutoksia? Teatterintutkijat FT Jukka O. Miettinen, TaT Laura Gröndahl, FT Jukka von Boehm sekä valokuvaaja Sakari Viika lähtivät syyslomalla intensiiviselle teatterisafarille Pohjois-Italiaan ja Saksaan 13.–22.10 kuvadokumentoimaan teattereita. Kenttätyömatka liittyy Koneen säätiön tukemaan työryhmän esityspaikkaa ja multimediaa käsittelevään teokseen.

Ensimmäisenä iltana näimme Verdin Ernani-oopperan (1844) Milanon La Scalassa. Oli rasittavaa kurkotella selkä mutkalla kolmannen parven aition uumenista, jotta edes kolmannes näyttämöstä näkyisi. Silloin tällöin solisti käväisi näkökentässä. Se mitä suurimman osan aikaa katselimme, oli valtava katsomo: kuusi kerrosta samanlaisia parvekkeita pienine aitioineen kiersi permantoa puolikaaren muodossa. Niihin mahtui satoja ihmisiä, joista moni näki näyttämön yhtä huonosti. Vaikka salivalot sammutettiin, jäivät katsojat himmeään puolihämärään, koska katsomon vaalea katto ja parvien reunat heijastivat näyttämön valoja. Yleisöäkö tulimme tänne katsomaan?

Tilanne käy järkeen, jos tuntee teatteriarkkitehtuurin historiaa. Länsimaisen näyttämön prototyyppi muotoutui renessanssin ja barokin hoveissa. 1500-luvun lopulta alkaen omasta kotiteatterista tuli isojen ja vähän pienempienkin palatsien vakiovarustus. Esitykset olivat osa juhlia, joita hallitsijat järjestivät alamaisilleen. Niiden tehtävänä ei ollut ainoastaan hauskanpito, vaan myös sosiaalisen järjestyksen ja valtahierarkian esittäminen. Se miten hallitsija reagoi esitykseen – nauroi, suuttui, haukotteli – antoi alamaisille mallin oikeasta tavasta suhtautua tilanteeseen. Koska yleisö katsoi hallitsijaansa vähintään yhtä paljon kuin itse esitystä, häntä varten rakennettiin oma aitio, josta muodostui eräänlainen oma pienoisnäyttämö.

1700-luvun lopulla, kun La Scala rakennettiin, itsevaltiuden aika ja aristokratian valtakausi lähestyivät kuitenkin loppuaan. Kaupunkien arvokeskustaan rakennetuista teattereista tuli porvariston tärkeitä kohtauspaikkoja, joissa he saattoivat näyttäytyä toisilleen ja luoda asemaa seurapiireissä – se tavallaan vastasi nykyajan sosiaalista mediaa. Katsomoiden koko kasvoi ja parvekkeita rakennettiin aina vain lisää, mutta niiden perusarkkitehtuuri ei muuttunut. Niinpä mekin saimme kärsiä kipeytyneestä selästä loppuillan.

Osa meistä istui selkänojattomilla palleilla toisten katsojien takana, mistä esityksen seuraaminen oli entistä vaikeampaa. Aitiot oli selvästi tarkoitettu yhtä paljon keskinäiseen seurusteluun kuin esityksen katsomiseen, vähän samalla tavalla kuin nykyisin katsotaan televisiota kotisohvalta. 1700- ja 1800-luvuilla eurooppalaisen teatterin katsomo oli muutenkin täynnä vilinää. Aitioissa aterioitiin, ja alemmista kansankerroksista koostuva permantoyleisö osallistui aktiivisesti taputuksin, buuauksin ja välihuudoin esitykseen. Katsojat saattoivat myös pyytää näyttelijöitä esittämään onnistuneen kohtauksen uudelleen.