Tässä on yksi kelotutkimuksen 150 koealasta, joita löytyy Pohjois-Karjalan lisäksi Kuusamosta ja Salamaperän luonnonpuistosta Keski-Suomen Kivijärveltä. Kesällä 2022 tutkimus polkaistiin käyntiin perustamalla koealat ja mittaamalla niiltä 3 000 kuollutta mäntyä. Nyt aloitetaan näytteenotto, jota jatketaan ensi kesänä.

”Näytteestä selvitetään puun kasvuhistoriaa: miten puu on kuollut ja miten puun elinaikanaan kokemat häiriöt vaikuttavat sen kehittymiseen keloksi”, Aakala selittää.

Samalla Aakala opettaa oppilailleen näytteenottoa. Se on tarkkaa puuhaa. Pitää merkata, mistä kohtaa puuta näyte on otettu. Pitää ottaa näyte kohdasta, jossa puuaines on kovaa. Jos näyte tulee palasina ulos, ne pitää saada talteen oikeassa järjestyksessä.

Erityisen tarkkaa on puun kemiallisen koostumuksen tutkiminen. Silloin välineiden pitää olla erityisen puhtaita.

”Vertailen kelopuiden ja muiden kuolleiden mäntyjen puuaineksen kemiallista koostumusta. Kelossa on kemikaaleja, jotka estävät lahottajien toimintaa”, Günther esittelee.

Voisiko kelojen syntymistä edesauttaa?

Tutkimuskaira natisee, kun se porautuu puuhun. Vaikka maassa makaava kelo näyttää laholta ja on sammalen peitossa, heti pinnan alta löytyy kivikovaa puuta. Näytteessä vuosilustot ovat niin tiheässä, että paljain silmin niitä on vaikeaa laskea. Tervas tuoksuu. Tekisi mieli tehdä tervastulet, mutta nyt ollaan suojelualueella. Eikä kyllä muutenkaan enää houkuta haaskata keloa nuotioon, kun miettii kaikkea, mitä olemme puhuneet.

Tutkimalla kemiallista koostumusta ja puun kasvuhistoriaa selvitetään, mikä saa puun tuottamaan laholta suojaavia kemikaaleja. Vanhaan puuhun syntyy aina kestävää sydänpuuta, mutta riittääkö se vai vaaditaanko jokin häiriö, joka on hidastanut puun kasvua ja muuttanut sen kemiallista koostumusta?

Biologisesti kiinnostavaa on, että männylle itselleen ei ole varsinaisesti mitään hyötyä siitä, että se on lahonkestävä kuolemansa jälkeen.

”Se on vain sivuvaikutus siitä, mitä puun elämän aikana tapahtuu”, Aakala toteaa.

Kunpa ei tarvitsisi vain istua sisällä

Tuomas Aakalasta piti alun perin tulla metsänhoitaja.

”Isäni pohti joskus matkalla hirvimetsälle, että jos saisi valita uudestaan, hän olisi metsänhoitaja. Pääsisi tekemään työtä, joka ei olisi pelkkää sisällä istumista…”

Opiskeluaikana Aakalalle kuitenkin selväksi, että nykymetsänhoitajan työ on tosiasiassa lähinnä juuri sitä sisällä istumista. Maastoon metsänhoitajat jalkautuvat enää harvoin.

Samaan aikaan tutkimustyö alkoi viedä mennessään – ja katse kääntyi talousmetsien sijaan luonnonmetsiin.

”Olin vaihdossa maatalousyliopistossa Itävallassa. Siellä osallistuin luonnonmetsien dynamiikan kurssille, joka oli todella kiinnostava.”

Sitten metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen kutsui hänet Kanadaan tekemään gradua. Kun Aakala jatkoi edelleen väitöskirjatutkimukseen kuolleiden pystypuiden dynamiikasta, uravalinta oli jo selvä.

Kuuluvaisen ja toisen tutkijakonkarin Harri Vasanderin kanssa ideoitiin myös kelotutkimus. Aihe sai muhia useamman vuoden, kunnes Koneen Säätiö myönsi hankkeelle rahoituksen vuonna 2020.

Aakala on tutkinut luonnonmetsiä myös Lapissa ja Venäjällä. Itärajan taakse piti alun perin lähteä kelojenkin perässä. Alkuperäiset tutkimuskoealat oli kaavailtu Kalevalan kansallispuistoon Vienan Karjalaan.

Mutta sitten tuli korona, joka lykkäsi koko tutkimuksen alkua vuodella. Ja sitten tuli sota. Kenttätyö Venäjällä ja yhteistyö sikäläisten tutkijoiden kanssa oli pakko hylätä muuttuneen maailmantilanteen vuoksi. Siksi olemme nyt piskuisella suojelualueella Lieksassa.

Voimasanat eivät ole aivan tavattomia myöskään suomalaisessa metsäkeskustelussa. Debatti metsien käytöstä on jo vuosikymmeniä ollut riitaisaa ja kärjistynyttä. Vastakkain ovat metsien talouskäyttö ja suojelu. Lisäksi metsätalouden sisällä kiistellään jatkuvasti metsänhoitomenetelmistä, erityisesti tasa- ja erirakenteisen metsänhoidon eli avohakkuiden ja jatkuvan kasvatuksen välillä.

Aakala arvelee, että keskustelun kiihkeys johtuu siitä, että metsien kohtalo on Suomessa luonnonsuojelullisesti tärkein kysymys, ja toisaalta taloudelliset intressit metsissä ovat mittavat. Suomessa on 570 000 metsänomistajaa, joten metsien käyttöön liittyvät kysymykset koskettavat myös henkilökohtaisesti huomattavaa osaa kansasta.

”Iso osa keskustelusta on aika hyödytöntä polarisoitumisen takia”, Aakala suree.

Nuoren polven tutkija yrittää pysytellä leirien ulkopuolella, mutta leimautumista se ei aina riitä estämään.

”Oman roolini näen mahdollisimman objektiivisen faktatiedon tuottajana.”

Sitä tarvitaan, sillä julkisuudessa elää sitkeitä myyttejä esimerkiksi metsien hiilensidonnasta.

Mistä löytyykään hiilinielu ja -varasto?

Yksi yleinen väite on, että nuori ja ”hyvin hoidettu” metsä on paras hiilinielu. Tutkimustiedon valossa tässä oikeastaan mikään ei pidä paikkaansa.

Todellisuudessa hakkuuaukko on hiilipäästöjen lähde, ja taimikko sitoo hiiltä vähemmän kuin luonnonmetsä. Talousmetsä voittaa luonnonmetsän hiilinieluna vain hakkuukierron loppupuolella – kunnes se hakataan uudelleen aukoksi.

Talousmetsässä myös hiilivarasto on pienempi.

”Lisäksi vanhoissa metsissä varsinkin maaperään varastoituu lisää hiiltä, vaikka puuston ja lahopuuston muodostama hiilinielu lähenisi nollaa.”

Pohjois-Suomessa ilmastonmuutos on räjäyttänyt jopa tuhat vuotta vanhat ikimetsät hurjaan kasvuun ja hiilensidontaan. Ne ovat luonnostaan harvoja, mutta kasvuolosuhteiden muuttuessa suotuisammiksi puuta mahtuu sinne lisää.

”Vanha metsä ei siis näivety, toisin kuin väitetään.”

Esimerkiksi viime aikoina paljon keskustelua herättäneeseen luontokatoon haetaan ratkaisuja vertailemalla talous- ja luonnonmetsiä, ja muokkaamalla sitten talousmetsien hoitosuosituksia.

Ikipuuta ajanlaskumme alusta

On tauon paikka. Istuimeksi kelpaa tietenkin jykevä maahan kaatunut kelo. Se saa ajatukset lentoon. Tasarakenteisessa metsänhoidossa kiertoaika, eli aika taimikon perustamisesta seuraavaan avohakkuuseen, on lyhyimmillään vain muutamia vuosikymmeniä.

Luonnonmetsässä mänty voi elää yli 800-vuotiaaksi, seistä sen jälkeen kelona saman verran ja säilyä sitten vielä maapuuna vuosisatoja. Suomesta löytyy siis kelopuita, jotka ovat saaneet alkunsa samoihin aikoihin, kun silmänsä avasi ensi kertaa eräs Jeesus Nasaretilainen.

Istumme ikuisuuden päällä, kun haukkaamme eväsleipää ja hörppäämme termarikahvia. Tukkirekka ujeltaa läheisellä tiellä hurjaa vauhtia luultavasti kohti Uimaharjun tehtaita. Sitten on taas hiljaista.

Vaikka kelopuut ovat osa Suomen ikonista kansallista kuvastoa, niitä on – kuten jo aiemmin todettiin – tutkittu varsin vähän. Mutta nyt tutkitaan kunnolla. Tutkimushanke on nelivuotinen. Sen tuottama tieto saattaa poikia myös jatkotutkimuksia.

Suomesta saatavalla tiedolla voi olla myös laajempaa merkitystä. Männyt ovat maailman laajimmalle levinneitä havupuita. Niitä kasvaa tropiikista taigalle ja Kaukoidästä Alaskaan, ja muutkin mäntylajit muodostavat kelopuita.

”Tutkimuksemme tuloksista voi päätellä myös muiden mäntylajien kelottumista”, Aakala muistuttaa.

Tällä retkellä puita kairaava kolmikko keskittyy puiden ekologiaan, mutta tutkimuksessa on mukana osaamista niin ekosysteemeistä kuin lajistosta – hyönteisistä sieniin ja linnuista jäkäliin.

Mukana on tutkijoita Itä-Suomen, Jyväskylän ja Helsingin yliopistoista, Suomen ympäristökeskuksesta, ely-keskuksesta, Luonnontieteellisestä keskusmuseosta sekä Metsähallituksesta. Lisäksi kelopuita ja niiden tutkimista dokumentoivat valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen, jotka ovat kuvanneet suomalaisia metsiä vuosikymmenien ajan.

Ensi vuonna kelotutkimuksen koealoilla on vilskettä, kun niiltä kerätään näytteitä ja tehdään havaintoja puista, käävistä ja kolopesijöistä. Nelivuotisen tutkimushankkeen loppupuoli kuluu näytteitä ja havaintoja analysoidessa ja lopulta tutkimusraportteja laatiessa.