Kuuroudesta tietäminen

”Televisio korvaleikkauksessa”, uutisoi Suomen Kuvalehti toukokuussa 1962. Lehti raportoi, kuinka Helsingin yliopistollisen keskussairaalan korvaklinikalla ensimmäisen kerran yhdistettiin mikroskooppi televisioon – ja paitsi kirurgit leikkaussalissa, myös heidän pohjoismaiset kollegansa toisessa huoneessa seurasivat korvaleikkausta reaaliaikaisesti. Tutkija Marjo Laitala tarkastelee kirjoituksessaan kuurouden lääketiedettä 1960-luvun Suomessa.

Ei ole sattumaa, että vain muutama kuukausi myöhemmin Turussa järjestetyillä ”Lääketiede tänään” -päivillä median edustajat saivat seurata professori Otto Meurmanin suorittamaa korvaleikkausta. Suomalaiset korvakirurgit olivat kehittyneet varsin eteviksi otoskleroositaudin aiheuttamien vaurioiden korjaajiksi.

Yleensä vasta aikuisena ilmenevä ja usein kuurouden aiheuttava otoskleroositauti oli tunnettu jo pitkään, mutta vasta 1950-luvulla välineet ja osaaminen mahdollistivat kuuroutumisen pysäyttämisen tai kuulon palauttamisen ainakin osittain. Suomalaiset korvakirurgit opintomatkailivat erityisesti Yhdysvalloissa, eikä uudella leikkaustekniikalla saavutetuissa hyvissä tuloksissa sovi väheksyä myöskään kotoperäistä tietotaitoa. Ei ihme, että lehdistö kirjoitti ”kuulonparannusleikkauksista”.  

Olemme aloittaneet Hiljaisen kansan äänet – remontoidut kehot -tutkimushankkeen, jossa tutkimme kuurojen kokemuksia valtion sisäoppilaitoksista, erityisesti asuntolaelämästä sekä kuurojen musiikkikasvatusta ja -opetusta ja kuurouden lääketieteen historiaa.

Vastaan kuurouden lääketiedettä ja hoitoa tarkastelevasta osatutkimuksesta, tuttavallisemmin korvaremonttien historian tutkimuksesta. Niihin liittyy ”case Oulu”. Sikäläisen kuurojenkoulun – jota pitkään nimitettiin kuuromykkäinkouluiksi (vaikka tuskin kukaan kuuroista oli mykkä) – oppilaille tehtiin 1960-luvun puolivälissä korvaleikkauksia silloisessa Oulun lääninsairaalassa mutta käytännössä jo yliopistosairaalastatuksella. Ainakin 37 koulun oppilasta joutui korvaleikkaukseen.

Tutkimuksemme on tavoittanut heistä useita, ja kertomuksissa toistuvat tietyt juonteet. Ihmisiä painaa yhä epätietoisuus yli 50 vuoden takaisista leikkauksista, suurimpina kysymyksinä, miksi (juuri) minut leikattiin ja ketkä leikkauksista päättivät ja ketkä niistä tiesivät ja mitä tiesivät.  

Sairaalassa asiaa ei peitelty tai salailtu. Mitä leikkauksissa tehtiin ja mitä niillä tavoiteltiin, on selostettu vuonna 1968 ilmestyneessä tieteellisessä artikkelissa. Samoihin aikoihin eli Helsingissä vuonna 1964 hyväksyttiin kliinisen lääketieteellisen tutkimuksen eettiset periaatteet. Ne olivat ensimmäiset lääkäreiden itselleen kirjoittamat eettiset linjaukset, alan moraalista itsesäätelyä.

”Helsingin julistusta” on sittemmin tarkistettu useita kertoja ja lääketieteellinen tutkimus on myös lailla säädeltyä, mutta jo 1960-luvun puolivälissä katsottiin, että tutkimukseen osallistuvalta tai tämän huoltajalta on saatava vapaaehtoisuuteen ja tietoon perustuva suostumus. Sen ytimessä on tietoon perustuva arvio tutkimukseen osallistumisen riskeistä.  

Tiedon historiaa

Miten saada ote historian tapahtumista, jotka ovat paitsi monimutkaisia ja -tasoisia myös kompleksisia ja huomattavan latautuneita?

Ehdotan lähtökohdaksi huomattavasti laajempaa ymmärrystä ’tiedosta’ kuin mitä meille on epistemologian peruskurssilla opetettu sekä akateemisen, tieteellisen tiedon ja ei-akateemisen tiedon rytmivoimistelua. Tieto, sen paremmin kuin historia, ei ilmene yksikössä vaan monikossa. Meillä on monia tiedon tai ”tietämisen” muotoja ja monenlaisia historioita. Tieto on varsin liikkuvaista sorttia: tieto matkustaa, kiertelee siellä täällä kansallisia, kulttuurisia ja poliittisia rajoja ylittäen tai niihin törmäten, matkallaan muuttuen ja muokkautuen. Tutkittavaksi tieto asettuu johonkin aikaan ja paikkaan kiinnittyneenä.

Nämä ajatukset eivät tietenkään ole omiani, vaan poimintoja keskusteluista tiedon historian (history of knowledge / Wissensgeschichte) alalla. Viime aikoina vilkastuneet keskustelut ovat auttaneet minut kuiville pahantapaisuuden historiaa käsittelevässä väitöstutkimuksessani ja pidän niitä varteenotettavina tarkasteltaessa korvaremontteja sekä kuurojen historiaa laajemminkin hankkeessamme.   

Vaikka tieto matkustaa ja ylittää rajoja, se ei liiku itsestään eikä sillä ole omaa tahtoa. Sen liikkeet ovat sidoksissa ihmisiin, ryhmiin ja instituutioihin. Tieto (yleensä) muuttuu matkustaessaan, mutta tieto voi myös muuttaa. Tästä vaikkapa vammais- tai sukupuolentutkimuksella olisi antaa useita esimerkkejä, joiden avulla voi tarkastella myös taisteluja ”oikean” tiedon hegemoniasta. Tietoa tuotetaan monissa sosiaalisissa ryhmissä ja kerroksissa, ja vaikka tutkijoilla on tieteellisen tiedon tuotannon etuoikeus, on tieto, jonka varassa suunnistamme, monenlaisten prosessien ja niissä toimivien vuorovaikutuksen tulos.

”Case Oulua” voi tarkastella kietoutumana, jossa kohtasi joukko elementtejä tietyllä hetkellä tietyssä paikassa, ja jossa sattumallakin oli osansa. Paikalliseen korvaremonttiin  nivoutuu lääketieteellisiä innovaatioita, tekniikkaa ja laitteita,  ideologisia ja poliittisia pyrkimyksiä, alueellista polarisaatiota, pedagogisia ideoita ja ratkaisuja, yksilöiden kokemuksia ja niin edelleen.

Kuurojen lasten korvaleikkauksista avautuu (aivan varmasti) jotain laajempaa tai yleisempää, kenties piilossa olevaa. Ne voivat toimittaa oppikirjaesimerkin virkaa johtolankametodista, johon Carlo Ginzburg meitä opasti vuosikymmeniä sitten: mitä tämä on, mihin tämä liittyy, mistä tämä on peräisin?

”Mihin tämä liittyy?”

Kuten Markku Hyrkkänen sanoo, historiantutkijan on itse rakennettava konteksti tutkimukselleen. Tutkimuskonteksteja ei ole jossain valmiina odottamassa poimijaansa, konteksti on osa tutkimustulosta.

Yksi tutkimus tai edes tutkimushanke ei pysty vangitsemaan matkustavan tiedon kaikkia liikkeitä, paikallisuuksia tai erityisiä paikallisuuksia, jokaista näkökulmaa. Se on kuitenkin jo nyt selvää, että lääketieteen edistyskertomus ja muistitieto sen vähemmän loisteliaasta historiasta yksilötasolla eivät vielä riitä. Niiden välillä vallitsee niin syvä vastakkainasettelu, että välittävää tietoa tarvitaan.

Selailin Finna.fi -palvelun valokuvia hakusanalla *kuuro*. Löytyi paljon kuvia merkityksellisistä hetkistä, retkistä tai tapahtumista. Juhlia ja saavutuksia. Siistejä sänkyrivejä, tismalleen yhtä huolellisesti pedattuja sänkyjä ja puhtaanvalkoisina hohtavia esiliinoja. Muistitieto kertoo, kuinka sänkyjä pedattiin ja uudelleenpedattiin kuin armeijassa. Valokuva kätkee kurin, pelon ja ikävän mutta se kätkee myös hauskuuden, toveruuden ja yhteisen kielletyn viittomakielen.

Samalla tavalla kuin aika on kypsä muidenkin vähemmistöjen ja marginaaliin painettujen ryhmien omille kertomuksille, olemme valmiit kertomuksille elämästä kuurojenkoulujen loistokkaiden rakennusten seinien sisällä.

Kirjallisuus:

Barad Karen, 2012. Intra-active Entanglements.

Burke Peter, 2012. A Social History of Knowledge.

Declaration of Helsinki. Recommendations guiding doctors in clinical research 1964.

Ginzburg Carlo, 1996. Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista.

Hyrkkänen Markku, 2003. Aatehistorian mieli.

Ludwig Fleck, 1979 (Entstehung und Entwicklung einer wissenschaftlichen Tatsach 1935). The Genesis and Development of a Scientific Fact.

Lässig Simone, 2016. The history of knowledge and the expansion of the historical research agenda.

Sarasin, Philipp, 2020. More Than Just Another Specialty: On the Prospects for the History of Knowledge.

Johan Östling, David Larsson Heidenblad & Anna Nilsson Hammar, 2020. Forms of Knowledge. Developing the History of Knowledge.