Esityspaikasta multimediaksi -tutkimushankkeen teatterisafari jatkuu. Italiassa työryhmämme tutustui Euroopan vanhimpiin uudelta ajalta säilyneisiin teatteritaloihin: Vicenzan Teatro Olimpicoon, Sabbionetan Teatro All’Anticaan sekä Parman Teatro Farneseen.

Saavumme kahden junanvaihdon jälkeen Vicenzaan aamukymmeneltä. Pääkatu johtaa suoraan Teatro Olimpicoon, joka avattiin Vicenzan akatemian yhteyteen vuonna 1585. Nykyisten ylioppilasteattereiden tapaan sielläkin tehtiin kokeellisia esityksiä. Renessanssin akateemikkojen tavoitteena oli elvyttää antiikin draama. Arkkitehti Andrea Palladio, joka oli syventynyt roomalaisiin teatteriraunioihin, sovelsi luovasti niiden rakennetta akatemian sisätiloihin. Antiikin aikana katsomoa vastapäätä kohosi massiivinen seinä, scenae frons. Sen oviaukkoja sovellettiin esityksissä kulkuaukkoina, jotka viittasivat esimerkiksi satamaan, palatsiin tai torille. Palladio ja hänen seuraajansa Vincenzo Scamozzi laajensivat aukkoja ja lavastivat niiden taakse kolmiulotteiset katunäkymät.

Teatro Olimpico oli yksi monista renessanssiajan esityspaikoista, joita rakennettiin ympäri Pohjois-Italiaa. Taidemaalarit ja kuvanveistäjät sovelsivat huippuunsa hiottua perspektiivikuvausta näyttämölle ja varhaiset insinöörit kehittivät monimutkaisia näyttämökoneistoja pysyviin rakenteisiin. Esitysten valaiseminen kynttilöiden ja öljylamppujen avulla oli haasteellista, mutta se mahdollisti visuaalisten tehokeinojen luomisen.

Seuraavana päivänä ahtaudumme pikkuruiseen vuokra-Clioon ja suuntaamme Parmasta Sabbionetaan, idylliseen pikkukaupunkiin. Kohteenamme on vuonna 1590 valmistunut Teatro all’antica. Pahasti toisessa maailmansodassa vaurioitunut teatteri on onneksemme hiljattain restauroitu. Scamozzi pystyi kehittämään Sabbionetassa arkkitehtonisia ideoitaan eteenpäin, kun Gonzaga-suvun herttua tilasi häneltä teatterin palatsiinsa. Siihen varattu tila oli pitkä ja kapea, joten leveän scenea fronsin tai useiden oviaukkojen suunnittelu oli alusta alkaen poissuljettu. Scamozzin nerokas ratkaisu oli etuseinästä luopuminen sekä yhtenäisen kaupunkinäkymän rakentaminen tilan takaosaan. Lopputulos tuntuu suorastaan nykyaikaiselta. Katsomo ja näyttämö ovat samaa tilaa, aivan kuin yleisö olisi kokoontunut kotipiazzalleen kadun päätepisteeseen. Samalla lailla kuin Vicenzan Teatro Olimpicossa, talot ja kadut kapenevat valeperspektiivissä taaksepäin, ja lattia kohoaa viistosti takaseinää kohti. Seiniin maalatut maisemat jatkavat illuusiota.

Kolmas kohteemme Italiassa on vuonna 1618 Parman Palazzo Pilotaan valmistunut Teatro Farnese, jossa on mahdollista nähdä vanhin säilynyt näyttämöaukko. Kyseessä oli myöhäisrenessanssin teatterin suuri innovaatio: näyttämöaukko kehysti näyttämökuvan omaksi yhtenäiseksi kokonaisuudekseen rajaten katsojat sen ulkopuolelle. Näyttämöaukon taakse kehitelty nerokas kulissienvaihtokoneisto mahdollisti vaikuttavien visuaalisten illuusioiden luomisen. Näyttelijöillä ei juurikaan ollut menemistä kulissien sekaan valeperspektiiviä sotkemaan. Näyttämötila jakautui kahteen osaan, visuaaliseen taustaan aukon takana sekä näyttelemislavaan sen edessä. Vaikka jaottelu aikanaan aiheutti vaikeuksia monille moderneille teatterin uudistajille, näyttämöaukko hallitsi teatteriarkkitehtuuria liki neljänsadan vuoden ajan. Sitä on verrattu 1400-luvun italialaisten taiteilijoiden ajatukseen maalauksesta avoimena ikkunana illusoriseen tilaan. Taulun kehyksen tavoin se erotti lavastetun kuvan ympäristöstään ja osoitti katsojalle parhaan paikan näyttämöä vastapäätä – siihen oli itsevaltiuden ajalla tapana rakentaa kuninkaallinen aitio. Seuraavina vuosisatoina esitysten painopiste siirtyi vähitellen yhä enemmän näyttämöaukon sisälle, joskin näyttelijöitä oli vaikea saada siellä pysymään ennen kuin kaasu- ja sähkövalo takasivat heille riittävän näkyvyyden. Katsomon ja näyttämön täydellinen erottaminen toteutuikin vasta 1800-luvun lopulla, jolloin oltiin jo kokonaan uudenlaisten teatterimuotojen kynnyksellä.