Kanssalaisuuden taidot sosiaalisen veistoksen talttoina

Mikä meitä liikuttaa, rohkaisee ja valtauttaa muuttamaan maailmaa sellaiseksi, jossa voisi elää vielä vuosikymmenien ja -satojenkin päästä? Maailmaksi, jossa elämä saisi olla monimuotoista ja kukoistavaa, ja jossa olisi vähemmän kärsimystä ja sortoa; enemmän tasapuolisia oikeuksia elää kaikille? Ja mitkä ovat ne torjunnan siemenet ja vastahankaan asettuvat epäilyksen taimikot ja rydöt, jotka hidastavat meitä suuntaamasta elinvoimaamme ja kykyjämme yhdessä tähän murrokseen?

Liikkeen kipinöitä

Haaveilen siitä, että ottaisimme satapäisinä ja -jalkaisina joukkiona askelia yhdessä ja erikseen kulkien uusia elämää suojelevia polkuja maailmaan. Haaveilen myös siitä, että hiljentyisimme kauneuden äärelle, kuuntelisimme, puhuisimme ja lukisimme viisaita sanoja, kokisimme kehomme osana kaikkeutta ja resonoisimme ääntä, joka vahvistaa elämää. Kun pohdin niitä sanoja, tapahtumia, tunteita ja kokemuksia, jotka voisivat auttaa ketä tahansa etenemään kohti ekotuhon aktiivista torjuntaa, törmään ajatukseen siitä, että moni ei edes hahmota ekokriisiä omaksi tontikseen tai tehtäväkseen lainkaan. 

Todellinen vallankumous tarkoittaa ihmisten välisten suhteiden muuttumista, sanoittaa Pontus Purokuru murrostyön ytimeen osuvassa tekstissään Substackissä 04/2026. Hän jatkaa: “Vallankumous liittyy siihen, miten ihmiset kohtelevat toisiaan ja mitä he tekevät tai eivät tee yhdessä. Lait ja muut muodolliset rakenteet seuraavat perässä.” 

Purokuru ja hänen siteeraamansa tahot ankkuroivat pohtimani kysymykset toimijuuden vaikuttimista osaksi sitä käytännön muutosta, jota rakennetaan niin omavaraisuusyhteisöissä, järjestöissä ja kansanliikkeissä kuten Metsäliikkeessä kuin arjen ja työn tasolla moniaalla. Se, miten asetumme suhteeseen toistemme kanssa ja minkä äärellä päätämme liittyä yhteen, raivaa tilaa uusille mahdollisuuksille ja yhteistoiminnan muodoille sekä sille, miten syvä vaikutus toimillamme on. Toimintamme eetos ja sosiaalinen kestävyys joko luo siihen voimaa tai puuttuessaan rapauttaa sitä. 

Kanssalaisuus kytkeytyy tässä Félix Guattarin Kolmeen ekologiaan – psyykkiseen, yhteiskunnalliseen ja biologiseen – jotka Purokurukin nostaa esiin toisistaan riippuvina tasoina. Ympäristön tuhoutumiseen vaikuttaminen riippuu siis kaikista näistä kolmesta (ja varmaan muutamasta muustakin) ekologiasta. Tämän äärellä koen, että meidän on kurkotettava toiminemme ulos omista kuplistamme kohtamaan muita, samalla kun vahvistamme jo olemassa olevia verkostoja, joissa toimijuus ei ole vain yksilön taakka, vaan jaettua liikettä. Motivaatio toimintaan moninkertaistuu kun tietää muidenkin toimivan – yhteistyö ei synny yksin puurtaen.

Haavojen läpi nähtyä

Keväällä ruskeiden lehtien alta kömpii pörheä kimalainen etsimään ensimmäisiä meden tuoksuja, kun vanhat haavat seisovat vielä kaljuina vieressä. Sinivuokot säihkyvät violettia kuin käänteiset tähdet taivaalla lähettäen siitepölyisiä viestejään. Noron uoma kostuu ja alkaa juottaa heräävää elämää ympärillään. Pähkinän silmussa hohtaa aniliininpunainen pieni millimetrinen tupsu metsässä, jossa kasvukausi on vasta nuppuihin kätkeytyvää potentiaalia. Illalla taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi ja ilmassa tuoksuu tuttu maa, vesi ja mesi. 

Ihminen istuu koneen ääressä ja naputtaa: exceliin tuloja ja menoja, CV:n viilausta, aikataulutuksen aikataulutus, portfolion 108. versio, motivaatiokirje, valitus päätöksestä, väliraportti, toimeentulotukihakemus, viesti työryhmälle, kokousagenda, suosituskirje, rikosilmoitus, blogiteksti… kuka mitäkin. Yhdellä kurnii nälkä, toista raastaa psyykeä riipivä kriisi, kolmas ei voi luopua huvilennoistaan… ja metsässä hasselpähkinän kukka kukkii ihmiseltä huomaamatta. Syksyllä se kasvattaa pähkinän, jonka poimii orava – ihmistä osaavampi otus.

Lapsena koin metsän turvalliseksi ja jännittäväksi haltioitumisen paikaksi. Metsä kantoi vanhojen puiden oksilla, huokui kallion seinämillä ja koloissa, kaikui maan muodoissa ja kasvien moninaisuudessa elämän vääjäämätöntä jatkuvuutta ja ihmettä, jotain ikiaikaista ja salaperäistä voimaa, jossa elävä oli läsnä lohdullisena ja todellisena. Koin metsässä yhteyttä ja hoivaa ihmisten luoman haavaisen ja stressintäyteisen todellisuuden rinnalle. Olen aina ihmetellyt sitä, mihin aikuiset ihmiset päätyvät käyttämään aikansa ja energiansa kun ympärillä maailma notkuu säihkyvän hämärää kauneutta.

Koen korventavaa ristiriitaa sen äärellä, että elämänsuojelutyö vie niin paljon pois itse elämän ääreltä. Ja vielä korventavampaa on se, että niin monet joutuvat laittamaan aikansa ja energiansa elämälle haitallisen työn pakkosuorittamiseen, sekä toisaalta normiksi muodostuneisiin itsekkäisiin tuhon huveihin. Kirjoitan keskiverron eli etuoikeutetun Suomeen syntyneen näkökulmasta, tietoisena siitä, että moni täälläkin elää sellaisen kivun tai puutteen todellisuudessa, jossa voimavarat eivät riitä, eikä mahdollisuuksia näy olevan tarjolla. Mutta entäs me, jotka voimme edes hetkellisesti valita?

Aktiivista elämän suojeluun suuntautumista ohjaa omalla kohdallani jonkinlainen inhimillisen kivun ja yhteiskunnallisen pimeän läpi näkevä rakkauden pohjavirtaus ja sitkeä usko kykyymme toimia, oppia ja muuttaa jaettua todellisuuttamme. Se estää taipumasta siihen harhaan, ettemme muka voisi valita toimia kohti parhaaksi näkemäämme, tai olla toimimatta ja tottelematta haitallisia “pakkoja” toteuttaen, tai ettei toimillamme olisi vaikutusta – vain valinnan tekemättä jättäminen takaa sen.

Kanssalaistaidot ekososiaalisuutena

Aiemmissa teksteissä olen liikkunut ekosomatiikan ja metsien luontoarvokartoituksen maastoissa löytäen herkistymistä, hoivaa ja vastarintaa sille reduktionismille, joka uhkaa metsäluontoa. Mutta mikä voisi punoa yhteen uhan alla olevien metsien sisässä liikkuvat taiteilijat, jotka tuottavat kokemuksellista tietoa ja kehittävät omaa suhdettaan metsään sekä maanhoivaa ja episteemistä vastarintaa harjoittavat luontoarvokartoittajat, aktivistit, tutkijat ja monet muut? Ja miten me voisimme kohdata kanssalaisina niitä, joiden todellisuus on eri tavoin rakentunut? 

Vaikka haudon usein myös kriittisiä ajatuksia taiteen todellisen muutosvoiman ja taidemaailman lainalaisuuksien suhteen, näen että taiteen erilaisten menetelmien ytimessä on parhaillaan kokemuksellinen, ruumiillinen, elämää aistivan filosofian ja elämäntaidon ja -tietämisen harjoitus, jonka kautta voimme muistuttaa mieleen, opetella ja kultivoida useita kanssalaisuustaitojen aineksia. 

Kanssalaistaidot ovat ihmisyyden ekososiaalisia taitoja, joita tarvitaan muutosvoiman luomiseen ja monikriisissä navigoimisen tueksi. Jotkut taiteen tekijät harjoittavat niistä monia, ja ne voidaan jakaa eri tyyppisiin työkaluihin vaikka näin: 

1. Havainnoinnin ja läsnäolon pensselit: huomaamisen taito, herkistyminen, aistiva tiedonkeruu, aktiivinen kuunteleminen, hengitystekniikat, hiljaisuuden kanssa oleminen ja uteliaisuus.
2. Resilienssi ja kestävyystaltat: ei-tietämisen tilassa viipyilystä ammentaminen, keskeneräisyyssietävyys, sotkuisuuden kanssa työskentely, vaikeiden tunteiden kohtaaminen sekä kokeilemisen ja kaatumisen kyvyt, häpeän kanssa halailu ja erilaiset tärinätaidot sekä epäonnistumisen kohtaamisen supervoimat.
3. Kriittisen ja luovan ajattelun kaivertimet: kuvittelun ja kyseenalaistamisen kyvyt, toisinajattelun kantti ja kehtaaminen, kertomuksien punomisen ja purkamisen taidot sekä monimutkaisuuden ja kerroksellisuuden kanssa tasapainoilu.
4. Toimijuuden ja liittolaisuuden saumurit: kaltaistumisen kyky, heittäytymisvalmiudet, työnteko vailla varmuutta tuleeko siitä yhtään mitään millään tasolla -kokeneisuus, myötätuntoisuuden sinnikkyys, sekä tilan antamisen ja ottamisen taito.

Taiteen avartama kokeellinen tila voi tihkua pisaroita muutoseliksiiriä sitä tekevien ja kokevien arkeen ja muuhun elämään monin tavoin ennalta-arvaamattomastikin. Taidetoiminnan synnyttämien valmiuksien muutosvoima kuitenkin nojaa ja osin kompastuukin näiden avartumien ja ominaisuuksien (laatujen, taitojen, kykyjen) laajentamiseen, pölyttämiseen ja idättämiseen, eli siihen miten (ja kuka) levittää kuvittelukykyä, herkkyyttä, monimutkaisuuden ymmärtämistä ja myötätuntoisuutta taiteen kentältä ja omien projektien parista laajenevampaan sfääriin ja mittakaavaan: arkeen, ihmisten välisyyteen, opetukseen, hallintoon, asumiseen, talouden rakenteisiin, teollisuuteen, politiikkaan, järjestäytymiseen, ruokatalouteen, energiapolitiikkaan.. 

Kyse ei ole siitä, että taiteilijan yksin pitäisi tai hän osaisi tehdä tätä kaikkea tai että taiteilija olisi ainut taistelija, jolta näitä taitoja löytyy. Mutta kyse on siitä, että kaikkien meidän pitäisi siirtää huomiota olennaiseen ja opetella uutta: kanssalaisuutta ja vallankumouksellisuutta ajassa, jossa nykyinen toiminta tuhoaa elämää. Ja taiteilijalla voi olla tähän monia hyviä valmiuksia.

Mitä taiteilijalle ja taiteelle tarkoittaisi astua ulommas, ulommas, ulommas, mars – kunnes ollaan sisällä jossakin toisessa ja vaikutetaan sieltä käsin..?  Voisiko taiteilija johtaa polkua murrokseen? Ottaa ohjat ja pensselöidä rakenteet uusiksi? Moni on kokeillutkin, myös onnistunein tuloksin.

Tarkkaillessa ylläolevaa epätäydellistä listaa kyvykkyyksistä herää ajatus siitä, miten arvokkaita kykyjä murrostyöhön löytyykään esimerkiksi hoiva-alalta, opetuksen alalta, eräoppailta, psykologeilta, yhteisöpedagogeilta, viestinnän ammattilaisilta, partiolaisilta, pienyrittäjiltä, jotka työskentelevät ekologisesti kestävämmän maailman eteen ja niin edespäin. Millaista kanssalaisuuden kyvykkyyttä sinä löydät itsestäsi tai ympäriltäsi? Olisitko valmis valjastamaan tätä maa-ilmamme puolustamisen työhön?

Sosiaalinen veistos

Tämä jokaisessa asuva muovaava voima on sitä, mille Joseph Beuys rakensi teoriansa sosiaalisesta veistoksesta. Sosiaalinen veistos (soziale Plastik) on saksalaisen taiteilijan ja teoreetikon Beuysin 1960- ja -70-luvuilla kehittämä käsite. Se on nykytaiteen historian radikaaleimpia ajatuksia, joka siirsi taiteen keskiötä teoksista, materiaaleista ja tekijöistä vaikutuksiin ja vaikuttavuuteen. Beuysin ajatukset voidaan nähdä nykyisen yhteisötaiteen, artivismin sekä monien muiden osallisuutta ja prosessia korostavien taiteen virtausten juuriaineksina, mutta myös kansalaisyhteiskuntaan osallisuutta luovat ilmiöt, kuten vaikka kansalaisaloitteet toimivat itse asiassa sosiaalisen veistoksen logiikalla. 

Sosiaalinen veistos on näkymätöntä kuvanveistoa, jossa yhteiskunta, yhteisö tai tilanne itsessään on veistos, jota me kaikki muotoilemme jatkuvasti ajatuksillamme, puheellamme ja teoillamme. Materiaalina on esimerkiksi ihmisten väliset suhteet, tavat puhua, julkiset tilat, kaavat, koulutus ja ekologia. Beuysin tavoitteena oli muokata yhteiskunnasta oikeudenmukaisempi, vapaampi ja luovempi paikka elää.

Beuysin lause ”Jokainen on taiteilija” viittaa siihen, että jokaisella ihmisellä on luova kyky vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Sosiaalisen veistoksen näkökulmasta esimerkiksi sairaanhoitaja, opettaja, metsäkartoittaja, kaavoittaja, kansanliikkeen aktiivi, maanviljelijä tai kaupan myymäläpäällikkö toimii taiteilijana silloin, kun hän käyttää luovuuttaan ja inhimillisyyttään yhteisön rakentamiseen ja elämän suojeluun. 

Tämä on ehkä itsestään selvää, mutta edelleen rajat eri alojen, järjestöjen, toimijoiden ja elämänalueiden välillä ovat turhan jyrkkiä. Esimerkiksi taiteen, alkutuotannon, luonnontieteen ja hoivan eriytyminen heikentää muutosvoimaamme. Kyse on myös siitä, osataanko aidosti tavoitella yhteistä hyvää, ymmärtäen planetaariset rajat ja ensisijaiset tarpeet. 

Beuysin peräänkuuluttama radikaali sitoutuminen tarkoittaa myös eriytymisen liudentamista ja kohtaamisen asettamista keskiöön – sellaisten kestävien yhteistyöverkostojen luomiseksi, joissa kanssalaisuus voi paremmin toteutua ja tavoitellaan aitoa muutosta ja yhteishyvää. Ehkä kyse on aika paljon juuri siitä, keitä me tavoittelemme taiteemme vaikutuspiiriin ja miksi? 

Beuys puhuu “jatkuvasta konferenssista”, jolloin taiteen luuydinmehut tai sydänveri annostellaan siis elämään itseensä ja arkipäivään. Levon tärkeyden nimissä radikaalia sitoutumista voidaan hahmottaa ontologisena ja eettisenä valintana, joka käsittää koko elämäntavan uudelleenarviointia; lepoineen ja toimintavalmiuksineen. Näkökulmia voi hakea esimerkiksi permakulttuurin periaatteista, sillä taisteluväsymys on suuri este vallankumoukselle (note to self).

Vallan veistoksia

Purokuru huomauttaa, että lait ja instituutiot ovat usein vain epämuodollisten sopimustemme ja uskomustemme jälkitiloja. Lisäisin tähän, että valta toimii kehänä kumpaankin suuntaan: meidän uskomuksemme ja toimintamme mahdollistavat tai torjuvat rakenteita, ja rakenteet puolestaan muokkaavat tai pyrkivät muokkaamaan sitä, mitä pidämme mahdollisena ja tavoiteltavana. Arjen valinta-arkkitehtuuri muokkaa sitä, mihin helpommin päädymme.

Valta on myös kouriintuntuvan totta – ja toisilla sitä on enemmän kuin toisilla. Markkinavoimat ja lainsäädäntö ohjaavat yhteisiä resurssejamme  pienen joukon taloudellisiin voittoihin, vaikka ne voitaisiin ohjata edistykselliseen yhteishyvään. Suomalainen metsäpolitiikka on tästä karu esimerkki: sitä on veistetty paljon selluteollisuuden ja kasvupakon ehdoilla, sivuuttaen tieteen huomiot, elollisten ja elonkehän tarpeet. Mutta nyt on käynnissä uudelleen muotoilu.

Jotta voimme toimia vaikuttavasti, meidän on oltava luovia, ennalta-arvaamattomia ja tietoisia siitä, miten meihin pyritään vaikuttamaan, mitä meille pyritään vakuuttelemaan ja mistä vallitsevat käytänteet kumpuavat. On tunnistettava se materiaali, josta nykyiset rakenteet on veistetty – oli se sitten sodan perintöä, taloudellista ahneutta tai tiedon kriisiä. Kun hahmotamme vallan ainekset, voimme kehittää rinnakkaisia strategioita, joilla veistämme suojelulait ja ekologian turvarakenteet uusiksi.

Vuohenputkien ja kuusenkerkän muutosteoria

Jokapäiväinen energiatarpeemme ohjaa meitä vahvasti. Tyypillisesti kaupunkilaisen elämässä ruoka ostetaan kaupasta rahalla. Moni kokee täällä etuoikeuksien kehdossakin kuitenkin puutetta perustavanlaatuisista asioista kuten ruuasta, koska vallankahvassa on kehnoja valmiuksia esimerkiksi kestävyyden ja hoivan ymmärtämisessa, ja koko järjestelmä on kriisissä. Yksi tie valtaantumiseen kurjassa järjestelmässä on jonkinlaisen ekologisen itsemäärämisoikeuden veistäminen ravinnon ja energian todellisuuteen.

Suuri ja juureva maailmankuvan ja energiatalouden muutos on mahdollinen ja siihen johdattaa merkittävästi jo hoksaus siitä, että ruoka on ympärillämme saatavissamme purkaen tai jopa välttäen vahingollisia riippuvuuksia esimerkiksi lannotteiden ja rehun suhteen, eikä se ole niin mahdotonta kuin annetaan ymmärtää. Metsät ja puutarhat ovat täynnä rohtoja ja ravinteita, joiden tieto ei ole ihmisiltäkään täysin kadonnut – tietäjiä löytyy keskuudestamme. Omavaraistelu, villiruokailu ja alkutuotannon työn pariin päätyminen lisääntyy joissakin piireissä, mutta monen elämään se ei ulotu.

Vaikka itse en ole horjumattomin marjaämpärin täyttäjä, katetraktorin ajaja tai lannan luoja, ovat vuohenputkisalaatit, kuusenkerkkäsiirapit, mesiangervo-, poimulehti- ja siankärsämöhaudukkeet, kotipuutarhurointi sekä ravitseva sienihulluus pikkuhiljaa houkutelleet minut näiden touhujen polulle. Siltä polulta löytyy nyt sembramännyn siemeniä, pähkinän taimia, saksankirvelijuomia, valtavia juureksia, notkuvia marjapensaita, yhteisen kasvimaan härkäpaputempehiä sekä kymmeniä erilaisia ruokaa tuottavia kasveja, joita kasvatetaan ja kokataan yhteisöllisesti. Oma panokseni on vielä pikkuruinen, muun työn oheen mahtuva. Olennaista onkin se, etten ole yksin, vaan osa oppivien, kokeilevien ja tietoa jakavien, puurtavien, lepäävien ja pohdiskelevien verkostoa, jossa vähempikin riittää välillä.

Väki

Kriisisykleissä onkin yleensä vaihe, jossa suunta kääntyy. Se tapahtuu silloin, kun ihmiset lakkaavat odottamasta ja alkavat liittyä yhteen uusien rakenteiden ja päämäärien ympärille. Tämä on nytkin jo käynnissä monilla rintamilla esimerkiksi taloudellisia riippuvuuksia purkavassa omavaraisuustoiminnassa, ihmisoikeusliikehdinnässä, metsäkartoittajien hankkeissa, soiden ennallistamisessa, kansalaisten järjestäytymisessä metsien tueksi. Usein tämä vaihe tunnistetaan selvästi vasta kriisin päätyttyä, mutta nyt elämme keskellä murrostietoista, murrosherkkyyttä sisältävää aikaa. 

Tietysti yksilön tai ryhmänkin voiman ja suurten valtarakenteiden välillä on jännite. Sosiaalinen veistäminen ei ehdota yhtä valmista ja varmaa reseptiä, vaan useiden rintamien toimintaa, läsnäoloa ja uskallusta tarttua taltan varteen ja liittyä toisten kanssa yhteen. Veistäminen on sekä pois vuolemista ja nakertamista että uusien muotojen muotoilua vanhoista materiaaleista, valamista muottiin tai valmiin yhdistelemistä erilaisin liitoksin. 

Ehkä sinun taltallasi muotoutuu tänään apua naapurille, oma yrttimaa, päätös laskea päästöjä, metsävahtireissu, ennallistamistoimia, rauhallisempi hermosto, vaihtoehtoisen hoivan suunnitelmia, pölyttäjille rauhaa heräillä talviunilta, liian pitkä blogiteksti, jännitteiden purkua työyhteisössä, kestävämpää kyläyhteisökulttuuria tai totuuden puhetta, vaikka kaavoitusillassa. Ehkä menet metsään, jotta hermostosi rauhoittuu, jotta pystyt kieltäytymään elämälle vieraasta pakkosuorittamisesta, jotta pystyt veistämään uutta todellisuutta muiden kanssa. Nämä eivät ole vain irrallisia tekoja, vaan askeleita jotka muodostavat uusia polkuja kohti metsäisiä valtautumisväyliä. Mitä sinä voit tehdä nyt? Voitko sitoutua askel kerrallaan etenevään pidemmän tähtäimen suunnitelmaan? Kenen kanssa voit ryhtyä toimeen?