OMA KOTI KULLAN KALLIS

Kanteleet soivat Kanneltalossa lokakuun loppuun asti. Karjalaiset perinnesoittimet toimivat symboleina myös kauempaa saapuneille pakolaisille. Yhdistävä tekijä kaikille lienee, että koti on paikka, jonka arvon ehkä ymmärtää vasta silloin, kun sitä ei enää ole.

Kolme minuuttia he sanoivat. Sitten poltamme talon.

Pysäyttävä teksti seinäryijyssä, pakolaisuutta käsittelevässä taidenäyttelyssä Kannelmäessä. Kun lähtö tuli, se oli usein yllättävä ja lopullinen. Ei ollut enää paikkaa, mihin palata. Evakkojen ja pakolaisten tarinat löytyvät kerrostalo-ovien takaa, missä ne sekoittuvat ylikansalliseksi kollaasiksi. Heti ei voi olla varma, ovatko ne Säkkijärveltä vai Somaliasta, Kannakselta vai Kabulista. Näyttelyn äiti Tiina Hallakorpi toteaakin, ettei kyseessä ole historiallinen, vaan taidenäyttely.

Muistojen avaimet

Tiina, mistä projekti sai alkunsa?

— Idea syntyi tarinasta, jonka mukaan vuonna 1492 Espanjasta karkotettujen juutalaisten jälkeläiset palaavat yhä Gironaan mukanaan suvussa sukupolvelta toiselle kulkenut avain ja osoite. He etsivät taloa ja ovea kaupungista, jonka vanha juutalaiskortteli El Call on säilynyt.

Tarina kosketti Hallakorpea ja sai hänet ajattelemaan kaikkia niitä Suomessa nyt eläviä ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan kodistaan sodan, vainon tai konfliktin vuoksi.

Hallakorpi ja hänen työparinsa Minna Raskinen haastattelivat Karjalan evakkoja, pakolaisia ja heidän jälkeläisiään sekä järjestivät muistelutyöpajoja. Niissä kerätystä materiaalista syntyi Hallakorven osuus näyttelyyn.

— Osallistujien tarinat nousivat pääasiaksi. Ne on kerrottu monin tavoin ja tekniikoin ja aina osallistujien luvalla.

Riipaisevien tarinoiden vastapainona ovat tavalliset ja turvalliset kodin esineet: pöytäliinat, verhot ja pyyhkeet.

— Hienointa itselleni on ehkä se, miten osallistujat ovat itse kirjailleet tarinoitaan kirpputoreilta metsästämiini vanhoihin kankaisiin.

Koska suurin osa suomalaisista asuu kerrostaloissa, Hallakorpi rakensi näyttelytilaan kerrostalon käytävän autenttisine ovineen. Niiden takaa avautuu viisi näyttelyn teemoja käsittelevää tilaa.

— Ken tietää, minkälaisia tarinoita naapurin oven taakse kätkeytyykään?

Kanneltalossa kaikki vierailijat, muutkin kuin pakolaiset ja heidän jälkeläisensä, voivat jättää seinälle ”omat avaimensa”, jotka talo tarjoaa.

Liekö historian kohtalon ivaa, että vuosisatoja myöhemmin avaimesta tuli myös palestiinalaisten menettämän kodin symboli? Vuoden 1948 jälkeen kotiensa avaimet kulkivat pakolaisten mukana ja siirtyivät seuraaville sukupolville. Eikä loppua ole näkyvissä.

Globaali Kanteletar

Viiden oven taakse sijoitetuissa tiloissa soivat muun muassa kanteleisiin erikoistuneen moni-instrumentalisti Minna Raskisen ääniteokset. Niiden teemoina ovat lähtö, matka, aina vieras, ikuinen kaipuu ja oma koti.

Minna, myös itselläsi on karjalaisjuuria. Kerrotko niistä ja näyttelyn äänimaailmasta?

— Olen koko ikäni kuullut evakkotarinoita, koska isäni (1923–1992) oli evakko Jääskestä (joka jäi juuri rajan taakse).

Raskisen isä oli aktiivinen karjalaisseuroissa ja niiden järjestämissä tapahtumissa, ja Minna esiintyi niissä kanteleinensa pienestä pitäen.

— Tutuiksi tulivat niin paikalliset tilaisuudet kuin valtakunnalliset Karjalaisten kesäjuhlat. Olin aina ”kotonani karjalaisten ihmisten parissa.

Näyttelyn äänimaailman rakentaminen alkoi haastatteluista ja Kymenlaaksossa pidetyistä musiikkityöpajoista. Raskinen kyseli osallistujilta heidän kotiin ja lapsuuteen liittyviä äänimuistojaan. Ääninauhalla ei ole siis pelkästään karjalaisia perinnesoittimia. Siellä soi myös mm. oud-luuttu (Lähi-itä) ja afrikkalaisia rumpuja, vierailevien muusikoiden ja työpajoihin osallistuneiden soittamina. Raskinen sävelsi myös uutta musiikkia ja opetteli somalialaisen kehtolaulun, jonka hän yhdisti suomalaisiin kehtolaulusäkeisiin.

— Kaikesta syntyi omalaatuinen äänikollaasi: kodin ja keittiön ääniä, letunpaiston sihinää ja kahvipöytää, keväistä metsää linnunlauluineen sekä kaupungin ääniä Ramallahista.

— Näyttelyn taustamusiikki ei mielestäni voi olla täyteen ahdettua, joten yritin pitää kokonaisuudessa ”suvantoja”, rauhallisia siirtymiä kappaleesta tai äänimaisemasta toiseen.

Kovin erilaiset äänet päätyivät näin samaan tilaan. Kokemukset eivät ole samoja, mutta koti, sen menettäminen ja kaipuu ovat tunnistettavia yli rajojen. Koska näyttelyssä käsitellään ylisukupolvisia traumoja, päällä olevat tilanteet, kuten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on jätetty pois.

Näyttely on paikan päällä vain suomeksi, mutta tarinat löytyvät QR-koodin takaa myös arabiaksi, englanniksi ja somaliksi.

Niin. Se kuvan pikkutyttö portailla.

Hän oli äitini Laura, Vitikkalan kylästä, Uudenkirkon pitäjästä.

Syksyllä 1939.

Jutun kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja.

Oma koti kullan kallis

la 12.9.2026 – ti 27.10.2026

Kanneltalon galleria

Klaneettitie 5, Helsinki

Vapaa pääsy

Lue lisää täältä!