Miten metsästä tulee oma?

Voiko metsästä tulla osa ihmisen juuria, jos lapsuuden maisemat ovat jossain aivan muualla?

Tätä kysymme dokumenttielokuvassa Juuret metsässä, joka seuraa viittä eri-ikäistä maahanmuuttajataustaista ihmistä suomalaisessa luonnossa. Elokuvassa metsä ei ole vain maisema tai luonnonvara. Se on paikka, jossa muistot, hyvinvointi, identiteetti, kuuluminen ja vastuu kietoutuvat yhteen.

Käsikirjoitustyön alussa huomasin, että metsäsuhdetta oli jäsennettävä tarkemmin. Pelkkä metsässä käyminen ei vielä kerro, tunteeko ihminen paikan, kokeeko hän kuuluvansa sinne tai kantaako hän siitä vastuuta.

Jokaisenoikeudet mahdollistavat Suomessa laajan pääsyn luontoon, mutta oikeus liikkua metsässä ei vielä tarkoita kokemusta kuulumisesta. Paikan voi tuntea hyvin ja olla siellä silti vieras.

Tämän eron ymmärtämiseksi aloin jäsentää juurtumista neljänä vaiheena. Ne ovat paikkakiintymys, kuuluminen, paikkaidentiteetti ja toimijuus. Malli ei ole tieteellinen teoria. Se on käsikirjoitustyössä syntynyt tapa katsoa tarkemmin, miten ihmisen suhde paikkaan voi muuttua.

Paikkakiintymys alkaa palaamisesta

Ensimmäisessä vaiheessa vieras alkaa muuttua tutuksi. Polku muistetaan. Valo huomataan. Sama paikka näyttää erilaiselta keväällä, syksyllä ja lumen alla, ja vähitellen ihminen alkaa havaita muutoksia, joita hän ei ensimmäisellä käynnillä olisi nähnyt.

Minulle tässä on jotain olennaista. Luontosuhde ei välttämättä synny yhdestä vaikuttavasta retkestä tai kansallismaiseman äärellä koetusta hetkestä. Se voi syntyä paljon arkisemmin siitä, että samaan paikkaan voi palata.

Kuuluminen on muutakin kuin paikan tuntemista

Tuttu paikka ei vielä ole oma paikka. Kuuluminen on kokemus siitä, että paikassa voi olla ilman ulkopuolisuuden tunnetta.

Nuorille pakolaisille luontokokemukset Suomessa vahvistivat tunnetta kuulumisesta uuteen ympäristöön. Ne auttoivat kiinnittymään nykyhetkeen, säilyttämään yhteyden aiempiin tärkeisiin paikkoihin ja kuvittelemaan tulevaisuutta Suomessa.

Tämä on muuttanut tapaani ajatella juurtumista. Uuden maiseman ei tarvitse korvata vanhaa. Ihminen voi rakentaa suhteen suomalaiseen metsään ilman, että lapsuuden maisemat menettävät merkitystään.

Kuuluminen ei myöskään ole vain sisäinen tunne. Siihen vaikuttavat hyvin konkreettiset asiat: pääseekö luontoon, onko siihen aikaa, tuntuuko ympäristö turvalliselta ja millaisia suhteita siellä muodostuu ihmisiin ja paikkoihin.

Siksi luontosuhde on myös yhdenvertaisuuskysymys.

Paikkaidentiteetti kysyy, kenelle maisema kuulu

Kolmannessa vaiheessa paikka alkaa liittyä siihen, miten ihminen ymmärtää itseään. Kysymys ei enää ole vain siitä, viihdynkö täällä, vaan siitä, mitä tämä maisema minulle merkitsee.

Samalla esiin nousee vaikeampi kysymys. Kenelle kansallismaisema kuuluu?

Voiko Koli, Nuuksio tai aivan tavallinen lähimetsä tulla osaksi omaa identiteettiä, vaikka ensimmäiset luontomuistot olisivat toisesta maasta?

Mitä pidempään olen käsikirjoituksen kanssa työskennellyt, sitä kapeammalta ajatus yhdestä juuresta on alkanut tuntua. Ihminen voi kuulua useaan paikkaan yhtä aikaa. Uusi maisema voi tulla tärkeäksi ilman, että vanha menettää merkitystään.

Juurtuminen ei aina tarkoita yhden paikan valitsemista. Joskus se tarkoittaa kykyä rakentaa yhteys paikkojen välille.

Toimijuus alkaa, kun kysymys kääntyy

Jossain vaiheessa suhde paikkaan voi muuttua.

Enää ei kysytä vain, mitä metsä antaa minulle, vaan myös, mitä minä olen valmis tekemään sen puolesta.

Tässä vaiheessa paikkasuhde ei ole enää vain havainto tai tunne. Se voi muuttua haluksi pitää paikasta huolta, suojella sitä tai välittää siihen syntynyttä suhdetta eteenpäin.

Juuri siksi toimijuus on mallin viimeinen vaihe. On vaikea tuntea vastuuta paikasta, joka jää etäiseksi. Kun ympäristö tulee tutuksi ja merkitykselliseksi, myös vastuu siitä voi alkaa tuntua henkilökohtaiselta.

Minulle tämä on yksi dokumentin tärkeimmistä kysymyksistä. Voiko kokemus kuulumisesta muuttaa tapaa, jolla ihminen suhtautuu ympäristöönsä? Voiko suhde metsään muuttua vastavuoroiseksi niin, että luonnosta saatavien hyötyjen rinnalle rakentuu kokemus vastuusta, huolenpidosta ja velvollisuudesta paikkaa kohtaan?

Juurtumisella ei ole yhtä kaarta

Nämä neljä vaihetta eivät ole portaikko, jonka huipulle kaikkien pitäisi päästä.

Joku voi kiintyä paikkaan nopeasti mutta kokea kuulumisen vaikeaksi. Toinen voi rakentaa vahvan suhteen metsään haluamatta määritellä sitä osaksi identiteettiään. Kolmannelle metsä voi jäädä ristiriitaiseksi.

Sekin on tulos.

Kuvattavien kokemusten ei tarvitse noudattaa ennalta määriteltyä kehityskaarta tai todistaa juurtumisen mallia oikeaksi. Tutkimus auttaa minua suuntaamaan havaintoja ja muotoilemaan kysymyksiä. Se ei kuitenkaan määrää, millaisia kokemuksia kuvattavilta odotetaan. Dokumenttia tehdessä on oltava avoin sille, mitä ihmiset kertovat ja mitä kuvaustilanteissa tapahtuu. Siksi myös käsikirjoituksen on voitava muuttua kuvausten aikana. Kuvattavien omille tulkinnoille, ristiriidoille ja erilaisille kokemuksille jätetään tilaa.

Siksi katsoja ei välttämättä koskaan kuule elokuvassa sanoja paikkakiintymys, paikkaidentiteetti tai toimijuus. Ne näkyvät pienemmissä asioissa, kuten siinä, minkä polun ihminen valitsee, missä hän pysähtyy, mitä hän huomaa ja mitä hän haluaa näyttää toiselle.

Kiinnostavin kysymys ei lopulta ole, milloin metsästä tulee oma, vaan milloin se lakkaa olemasta pelkkä ympäristö ja muuttuu suhteeksi.