Ylistys maanhoivalle: rakkauskirje metsäkartoittajille

Millaista työtä ja planetaarista kanssalaisuutta meiltä tarvitaan ajassa, jossa elämän edellytykset ovat uhattuina? Tarkastelen metsäkartoittajien työtä sekä episteemisenä (tiedollisena) vastarintana, vallan takaisinottona että radikaalina ylilajisena hoivana, jossa voidaan nähdä dekoloniaalisen ekologian piirteitä. Se on Maan työläisyyttä – ekosysteemejä ylläpitävää ja uusintavaa työtä, jossa liikkuminen metsässä huomaten ja paikantaen elämää jalostuu luonnon oikeuksien ja Maan puolustamiseksi.

Edellisessä tekstissä liikuttiin metsissä kokemuksellisen kehollisen metodin kanssa metsiä valppaasti vahtien, kun artivistinen Metsä/liike-kampanja vei tanssivat metsävahdit uhattuihin luonnonmetsiin. Tässä osassa käsitellään toisenlaista tapaa liikkua metsämaastossa ja lähestyä sitä metsäkartoituksen kautta. Metsien tunteminen on suojelutyön ytimessä. Esimerkiksi Luonnonmetsätyöryhmä on ensin kartoittanut luontoarvoja myös Metsäliikkeen tällä hetkellä puolustamissa valtion metsissä.

Metsäkartoitus yllätti, haltioi ja vakuutti minut sydänjuuriani myöten kohdatessani sen noin 5 vuotta sitten. Tutustuin siihen yhteisöissä, jotka pyrkivät järkähtämättömästi suojelemaan luontoa. Se näyttäytyi todella puoleensavetävänä tapana elää luontokadon aikakauden maailmassa; niin työnä, harrastuksena, elämänasenteena kuin vakaumuksena, jolla on myös lukemattomia esteettisiä ja yhteisöllisiä arvoja. Tässä kirjoituksessa käsittelen erityisesti yhteismaallisista metsistä luontoarvoja suojelutarkoituksessa kartoittavia vapaaehtois- ja ammattilaisryhmiä.

Kulkea ympäri eli ymmärtää

Metsäkartoitus on yksi tapa yrittää monialaisesti ja -näkökulmaisesti ymmärtää metsää. Kartalla metsiä ympäröivät erilaiset rajaukset, ja maastossa metsää saapastellaan ympäri, halki ja läpikotaisin lähestyen ymmärtää-sanan kielellistä konkretiaa; jonkin asian tai kokonaisuuden ympäröimistä. Ymmärtämisen prosessissa asiaa kierretään ja katsotaan mahdollisimman monesta näkökulmasta, hyväksyen kuitenkin myös havaintokykymme vaillinaisuus.

Liikkeen laatu ja tahti on kartoittaessa vaihtelevaa. Joskus talsitaan läpi turhautumista tuottavien istutustaimikkotaivalten ja hakkuuaukeiden ja joskus arvioidaan liikkeessä pysyen useita hehtaareja metsiä maisematason vaihtelun mukaan – tarkastellen vain silmälle näkyvimpiä suuria rakenteita: maan muotoja kuten jyrkänteitä, puiden ikää ja moninaisuutta, lahopuun määrää ja laatua, vesistöjä ja metsätyyppien yleiskuvaa.

Parhaimmillaan kuitenkin pysähdytään. Tahti hidastuu ja koreografia muuttuu: lahopuun alle kumarrutaan ja koloihin kurkitaan. Metsän huolellinen, lähempi tarkastelu eri näkökulmista tunnustellen, kuunnellen, aivan läheltä ja vielä lähempää katsoen, koskien ja maistaen lähestyy kokemuksellista, fenomenologista otetta ja kehollisia ymmärtämisen menetelmiä.  Saapastelun lomassa nautitaan metsässä olemisesta ja löydöistä; pursukääpä tuoksuu sitruunaiselle saippualle ja suopursulle, riukukääpä lämpimän nahkaiselle ja raidantuoksukääpä anikselle.

Metsäkartoittamisessa on Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin (1987) ‘vähemmistötieteen’ (minor science) piirteitä. Siinä missä valtion ja teollisuuden harjoittama ’kuninkaallinen tiede’ (science royale) pyrkii hallitsemaan ja vakioimaan metsän mitattaviksi taloudellisiksi ennusteiksi, vähemmistötiede asettuu katsomaan läheltä sitä, mitä virallinen katsanto ei tavoita.

Tämä ei tarkoita metodista epätarkkuutta, vaan päinvastoin: metsäkartoitus on eksaktia työtä, jossa jokainen käävän esiintymä ja koordinaatti todennetaan tarkasti. Ero on siinä, että kuninkaallinen tiede operoi karkeilla vakioilla, mutta vähemmistötiede seuraa ja havainnoi aineen omia poikkeamia ja yksilöllisiä elinympäristöjä – metsän ainutkertaisuuksia, jotka tekevät siitä suojelun arvoisen. 

Kartoittaja ei siis vain hallitse paikkaa ylhäältä, vaan hän seuraa elävän materiaalin ja maaston epäsäännöllistä arkkitehtuuria sen omien virtauksien mukana. Liikkeen tahti vaihtelee, mutta sen luonne on kulkevaa ja tunnustelevaa, nomadista, valmiit kartalle piirretyt ruudukot kyseenalaistavaa. Vaikka metsäkartoituksessa käytetään myös mittaavia kaukokartoitusmenetelmiä, asettuu maastotyö kasvustojen, maan muotojen ja lahon omiin logiikoihin.

Elävien huomaaminen kartoille piirrettyjen rajojen läpi

Karttojen piirtämiseen ja maailman hahmottamiseen niiden kautta on aina liittynyt hallitsevaa vallankäyttöä, joka ilmenee kolonialismina niin ihmisten välillä kuin ihmisten kaikkiin muihin lajeihin ja entiteetteihin kohdistamana. Viivottimella piirretyt kiinteistörajat eivät ole koskaan kohdanneet kansojen tai luonnon muhkuraisia, epäsäännöllisiä muotoja ja elävää, monimutkaista kytkeytyneisyyttä.

Vähättelevän ja yksinkertaistavan taloudellisen reduktionismin kautta metsien monilajiseen, elävään todellisuuteen kohdistetaan tiedollista (episteemistä) ja kehollista valtaa sekä väkivaltaa, kun metsä ymmärretään esimerkiksi vain puukuutioina ja raaka-aineena. Elämän monimutkaisuus nähdään valitun, yhtä tahoa lyhytnäköisesti hyödyttävän linssin läpi. Näin on käynyt esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön laatimien vanhojen ja luonnontilaisen metsien kriteereiden kohdalla, joita tiedeyhteisö ei allekirjoita, vaan pitää tahallisena tiedon vääristelynä.

Metsäkartoittaja ottaa nämä vallan välineet, satelliittisilmät ja paikkatiedon, omiin käsiinsä ja tuottaa vastahegemonista, kokoavaa tietoa. Tämä vähemmistötiede haastaa valtion sokeiden pisteiden täplittämän katseen ja palauttaa teollisen järjestelmän hylkäämän ekologisen monimutkaisuuden takaisin metsien ymmärtämisen keskiöön. Maastossa käveleminen muuttuu Michel de Certeaun (1984) hengessä tilan takaisinotoksi (walking as tactic): kartoittajan kulku on läsnäoloa, jolla hän merkitsee reviiriä, jota ei saa tuhota.

Metsäkartoituksen käytännöt pohjaavat luonnontieteelliseen tutkimukseen: ekologiaan, biologiaan ja maantieteeseen, mutta kokemuksessani se on enemmän kuin luonnontieteen “kognitiivisia retkiä elävään aineeseen” (Braidotti, 2019). Se on monimutkaisempaa ja relationaalista eli suhteissa tapahtuvaa toimintaa, jossa jokaisella osapuolella on toisiinsa vaikuttava toimijuus. Jos olemme suhteissa, olemme myös radikaalisti vastuussa toisistamme ja ympäristöstämme. Emme voi ohittaa haittoja, koska olemme osa samaa verkostoa. Tätä monilajista ja aktiivista olemisen tapaa kutsun itse kanssalaisuudeksi – se on kansalaisuutta, joka laajenee ihmis- ja yksilökeskeisestä yhteiskunnasta kattamaan muut lajit ja luonnon. 

Romahtelevien ekosysteemien aikakaudella kartoittajat tekevät tiedollista vastarintaa, joka operoi vallan reunoilla. Se ei ole kuitenkaan vain vastustusta, vaan paikantamalla ja tunnustamalla elämää suoritetaan pikkuhiljaa ontologista, murrosherkkää vallankumousta: jokainen nimetty laji on torjuva ele sitä järjestelmää vastaan, joka näkee metsän elämän vain nimettömänä resurssina.

Vähemmistötiede (Minor science): Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin (1987) käsite tiedolle, joka on luonteeltaan liikkuvaa ja muuttuvaa. Se ei pyri hallitsemaan kohdettaan ylhäältä päin asetettujen sääntöjen kautta kuten valtiollinen/kuninkaallinen tiede, vaan seuraa aineen omia virtauksia ja poikkeamia.

Episteeminen vastarinta: Haastaa vallitsevat, itsestäänselvinä pidetyt tiedontuotannon tavat. Se on vastatiedon tuottamista, joka nostaa esiin valtavirran sivuuttamia näkökulmia ja kokemuksia.

Tilan takaisinotto (Walking as tactic): Michel de Certeaun (1984) ajatus siitä, että yksilön liike tilassa voi olla vastarintaa. Kun ”strategia” on vallanpitäjän piirtämä kartta, ”taktiikka” on ihmisen tapa kulkea ja käyttää tuota tilaa omien merkitystensä mukaan.

Metsäkartoitus Metsäkartoitukseksi kutsutaan luonnontieteisiin pohjaavaa monialaista ja interdisiplinääristä metodia kerätä tietoa metsäalueesta hyödyntäen metsätieteen, ekologian, biologian ja geoinformatiikan menetelmiä. Se perustuu maastossa tehtävien empiiristen havaintojen ja kaukokartoitusaineistojen yhdistämiseen spatiaaliseksi eli paikalliseksi malliksi.

Moneuden haltioimaa

Aloitin metsäkartoituksen opettelun etsiessäni uutta suuntaa taidemaailman kapitalismiin kytkeytyvään egologiaan kyllästyneenä ja uupuneena. Huomasin, että metsäkartoitushartautta leimaa enemmän ulospäin katsova jaettu uteliaisuus ja haltioituminen. Metsän kerroksellisten piirteiden, toisiinsa kytkeytyneen lajikirjon tarkka havainnointi ja  huomiokyvyn virittyneisyys yksityiskohtien, värien, muotojen ja koostumusten ääreen herkistyen täyttää minussa monia myös taiteen tekemiseen liittyviä olemisen taajuuksia. Koen sen sisältävän myös silkkaa iloa muiden lajien olemassaolosta.  

Ilo ja uteliaisuus toisten olemassaoloa kohtaan vailla odotuksia tai varmuutta suhteemme laadusta (mitä varjojäkälä minusta tuumaakaan) tuntuu yhtaikaa rauhoittavalta, innostavalta ja kauniilta elämänasenteelta. Kun löysin ihmisiä, joilla oli tällainen suuntautuminen maailmaan, koin astuvani hemulien violettihelmaiseen heimoon.

Olin suhtautunut metsään etenkin kokemuspohjaisesti, aistillisesti ja omassa rauhassa – monilajisuutta aistien ja arvostaen sekä monijumalaisuutta kokien. Olin nähnyt metsän tietysti myös toisten elävien kotina, mutta nyt metsän moneudet moninkertaistuivat moninkertaistumistaan ympärilläni saaden nimiä, ominaisuuksia ja kohtaloita sekä mahdollisuuden vaikuttaa näihin kohtaloihin. Samaan aikaan kun ymmärrys tietoni vähyydestä konkretisoitui ja monimuotoisuuden ihmeellisyys sai mittasuhteita, sen kohtalo selluteollisuuden hampaissa – köyhtyä ja kadota – tuli entistä konkreettisemmaksi ja kauheammaksi.

Nimeäminen metsää pyhittävänä mantrana

Kuljin päivät pitkät moni-ikäisessä ihmisjoukossa, jossa nuuskittiin kääpiä, kuunneltiin lintuja, tutkittiin kaarnakuoriaisen kuvioita, lahon koostumusta, pienen pieniä rakenteita ja värejä sammalten, jäkälien ja sienten piirteissä. Kauniiden ja hellyyttävien nimien litania kaikui korvissani kuin metsää pyhittävä mantra tai loitsu, jolla sen jumalat kutsutaan esiin: sirppihuurresammal, himmeämonikirjaaja, kuultoludekääpä, kuusentähtikirjaaja, kelohurmejäkälä, peikonnahka, aarnisammal… 

Vaikka lajin nimeäminen liittyy taksonomiseen tieteen diskurssiin, jonka voi hahmottaa myös reduktionistisena, nimeämisen kohteen omivana ja muut tietämisen tavat sivuuttavana, voi se olla myös osa dekoloniaalista ekologiaa. Näin esittää Robin Wall Kimmerer teoksessaan Braiding Sweetgrass, jossa hän punoo yhteen kasvitiedettä, alkuperäiskansan perinnetietoa sekä  kasvien opetuksia (Kimmerer, 2013). 

Nimeäminen voidaan nähdä suhteen aloittamisena: tervehtimisenä, huolenpitona ja huomion lahjana, osana vastavuoroisuutta ja lahjan ekologiaa, joka antaa metsälle ja siellä eläville lajeille näkyvyyden ja äänen. Kimmerer puhuu elollisuuden kieliopista (grammar of animacy), joka palauttaa kielellisen ja olemassaolollisen arvon muunlajisille ja vapauttaa ne väheksyvän, “objektiivisen” ja passivoivan terminologian ikeestä. Tieteelliset havainnot muuttuvat syväksi vastavuoroisuudeksi kun havaitsija rakastaa havaittua ja yrittää kaikin keinoin puolustaa sen elämää, ja kun havaitsija tunnistaa olevansa osa luonnon kudosta, jolloin luonnon suojeleminen on myös havaitsijan itsensä suojelemista. Rakkauden yksi keskeinen ilmenemistapa onkin mielestäni uteliaisuus: tahto nähdä, kuulla ja tunnustaa toisen olemusta ja elämää. Uteliaisuus kätkeytyy myös huomaamiseen, jonka taidosta (art of noticing) antropologi Anna Tsing puhuu eloonjäämisen ehtona kapitalismin raunioilla. Kartoittajalla on tämä taito hallussa ja se muuttuu hänen työssään Maan ja elävien puolustukseksi. Tällainen taito nostaa metsän nimeämättömästä resurssista eläviksi toimijoiksi, joista olemme huomaamisen ja nimeämisen myötä myös vastuussa.

Maan työläiset 

Metsäkartoittaja voidaan nähdä täydellisenä esimerkkinä Stefania Barcan (2024) peräänkuuluttamasta Maan työläisestä, joka tekee näkyväksi ja huomioitavaksi elämän järjestelmät, joita uusliberaali talousjärjestelmä ymmärtää huonosti ja pitää itsestäänselvyytenä. Barca kutsuu meidät tunnustamaan elämän uusintamisen (reproduction) kaikista välttämättömimmäksi työn muodoksi; planetaariseksi ylläpitotyöksi eli maanhoivaksi (earthcare), jota ilman mikään muu tuotanto ei ole mahdollista.

Maanhoivatyö voi olla kokonaisvaltaista ja postdisiplinääristä eli monialaista, alojen rajoja hälventävää, uutta luovaa ja voimaannuttavaa toimijuutta. Toimijuus on monisuuntaista hoivaa, taistelevaa kylpemistä metsässä..

Metsän keho tarvitsee puolustusjärjestelmää sitä vastaan hyökkäävää vähättelyä vastaan, ja tiedon tuottaminen metsäkartoituksessa voidaan nähdä hoivana, myös Maria Puig de la Bellacasan Matters of Care -teoksessaan ehdottamaan tapaan vertautuen. Bellacasa hahmottelee hoivan käsitteen kolmiulotteisena liikkeenä, joka koostuu konkreettisen työn, tuntumisen ja tuntemisen (affect) sekä etiikan ja poliittisuuden ulottuvuuksista. Kartoittaja ei vain kerää dataa, vaan hän huolehtii lajeista todistamalla niitä ja kääntämällä tiedon niistä eri järjestelmille. Vastatiedon tuottaminen on puolustava ja hoivaava eettinen interventio. 

Barcan Maan työläisyys ja maanhoiva kohtaa sen mitä ajattelen Maan puolustamisesta – siitä työstä, johon kaikki kansat tulisi kutsua koolle ja luomaan suhdetta Maahan, joka olemme. Voimmeko nähdä ja tunnustaa, että ihmisen rooli on aina ollut ja voi nytkin olla myös ekosysteemejä suojaava, elvyttävä, kannatteleva ja tukeva mitä moninaisimmin keinoin? Tällaista vastavuoroisuuteen ja rakkauteen perustuvaa ihmisen roolia ehdottaa myös potawatomi-kansaan kuuluva kasvitieteilijä Kimmerer. 

Voisimmeko lopettaa puhumisen ihmisyydestä ja sen vaikutuksista planeetaariselle elämälle yksiulotteisena väkivallan monoliittina? On aika vapautua romahtelevaa järjestelmää edustavien tekojen, tapojen olla, vaikutusten ja identiteettien ahtaasta kokoelmasta!

Metsä näyttää, mikä meissä on hyvää

He kumartelevat suurten puiden tyville, purojen varsille ja maata myöten makaaville lahoaville rungoille etsiessään pieniä neulajäkäliä, sammalia ja kääpiä, metsien huvetessa harvinaiseksi muuttuneita lajeja. He haistelevat kääpien ominaistuoksuja, tutkivat niiden pillistöjen muotoja ja sammalten mikroskooppisia vatsalehtiä, kehojen ominaisuuksia ja erityispiirteitä. He kohdistavat otsalamppunsa samalle rungolle saadakseen hämärtyvässä sateentihkussa valokuvan vielä yhdestä merkittävästä jäkälästä, ennen kuin on lopettava päivän maastotyö pimeän tieltä. Se pieni jäkälä voi kartalle merkittynä säästää edes sirpaleen metsää. 

Metsämaastossa vietetään tuntikausia lähes väsymättä, illalla mennään tyytyväisinä nukkumaan kaurapuuroa mahassa. Aamulla noustaan  takaisin saapastelemaan syksyiseen, märkään metsään. 

Hurahtaessani metsäkartoitukseen ihastuin myös uudelleen ihmisiin – intohimoisiin, järkähtämättömiin, hyväntahtoisiin, uteliaisiin ja itsestään ulospäin katsoviin ihmisiin. Olin hämmentyneen haltioitunut, häkeltynyt ja tunsin voivani kokea rakkautta ihmiskuntaa kohtaan pitkästä aikaa. 

Tuntuu absurdilta ylistää ihmisyyttä tässä maailman tilanteessa, mutta itse asiassa, juuri niin koen, että nyt on tehtävä: on kutsuttava esiin se, mikä meissä tahtoo vankkumattomasti suojella elämää. Se, mikä meissä uskaltaa kantaa vastuun ja se, mikä meissä on hoivaavaa ja rohkeaa. Metsä on ollut minulle opettaja, joka on näyttänyt sen, mikä meissä on kaunista ja hyvää.

LÄHTEET: