Kun metsä tuntuu: kehollinen kytkeytyminen suojelutahtoon 

Mitä meissä ja suhteissamme metsiin liikahtaa kun hakeudumme suojelemattoman luonnonmetsän reunalle, ylitämme tuntuvan rajan vanhaan kuusikkoon ja annamme kehojemme uppoutua aistimaan metsän monilajista olemista liikkeen kautta?

Tämä teksti on ensimmäinen osa kolmen sarjaa, jossa tarkastelen erilaisia toimijuuksia metsien puolustamisessa. Kuvaan tässä Metsäliikkeessä alulle saattamani ekosomaattisen Metsä/liike -kampanjan havaintoja ja tunnustelen, millaisia vaikutuksia kehojen tietoisella läsnäololla ja liikkellä uhatuissa metsissä voi olla meihin, metsiin ja niiden olemassaolon puolustamiseen – jos mitään?

Metsäliike on kansanliike, joka pitää silmällä, kartoittaa, vahtii, jalkautuu ja puolustaa viimeisiä jäljellä olevia luonnonmetsiä ja ekologisia yhteyksiä. Metsä/liike taas on ekosomaattinen harjoitusten ja videoiden sarja, jossa koetaan, kokeillaan, kuunnellaan, tunnetaan ja näytetään suhdettamme näihin metsiin.

Sana liike liittyy merkitysjuuriltaan liki olemiseen, kosketukseen ja rajan ylittämiseen. Se palautuu verbiin liittyä/liittää, kuvaten jonkin osumista tai tarttumista toisiinsa. Liike tarkoittaa tässä niin vaeltavaa liikettä luokse, sisäistä ja ulkoista liikettä itsessä, liikettä toisten kanssa, kuin liikettä muutoksena, liikehdintänä ja kytkeytymisenä.

Liikahtaa lähemmäs: tuntoisuus paikkasuhteena N 60.361043 E 24.997802

Kuljemme autolla kaupungista etäämmäs saapuen yhteen harvoista eteläisen Suomen luonnontilaisen kaltaisen metsän sirpaleista. Tämä suojelematon lähdevaikutteinen metsä on Luonnonmetsätyöryhmän kartoittama ja osa valtion tutkimusmetsäaluetta. Menemme sinne toteuttamaan kehollista, kokeellista tutkimusmetodia.

Puemme hälytyksen punaisia vaatteita auton uumenista päällemme ja astelemme asfalttikentillä ja teillä väylän huminassa. Askel kumahtelee kallonpohjassa asti ja hiekka rohisee kenkien alta koko kehoon. Saavumme kohtaan, josta pääsemme loikkimaan ojan yli ja pujahtamaan istutettujen vanhojen lehtikuusien välistä metsäalueelle. Silmäilen maiseman piirteitä uteliaana kun nousemme loivaa heinien hellimää kallioista rinnettä pitkin varvukon ja kuivien jäkälien rapistessa jaloissamme. Ylitämme harppoen maassa lepääviä lahopuita. Metsä varttuu silmissämme kulkiessamme vaihettuvan, metsätyyppien välisen tuntuvan rajan yli: eri-ikäisiä kerroksista koostuvaan, sankemman metsän elpyvään arkkitehtuuriin.

Paikkaan tutustuminen kutsuu esiin tuntoisuutta, jossa havainnot ja ajattelu ulottuvat niskavilloista hyttysten puremiin ja maan sisällä kulkevaan tietoon. Luomme suhdetta paikkaan, ja paikan monet luovat suhdetta äkkinäiseen läsnäoloomme. Metsässä on toisia silmiä, peitinsiipiä, kilpiä, höyhenpukuja, tuntosarvia, soluja, ihoja ja tietoisuuksia. Tikka koputtelee puuta lähistöllä. Emme tiedä, tunne tai näe kaikkia heitä, jotka täällä elävät ja muodostavat paikan olemuksen, mutta voimme havainnoida, tunnustella ja kuvitella, spekuloida.

Teemme taiteellisia tekoja ekokriisin syvyyksissä ja kuten haaksirikoissa on tapana, ilmoittaen ensin koordinaatit. Palaammeko, jos paikka on uhassa kadota kokonaan kartalta? Vai kuvaisimmeko vain teoksemme ja jättäisimme paikan ja sen väkevät murrokot puolustajaa vaille? Tulemme ja lähdemme, mutta emme ole vain yksittäisellä vierailulla. Osa meistä toimii metsävahteina näillä ja muilla uhanalaisilla alueilla.

Aueta ja uppoutua

Asetumme aloillemme ja teemme aluksi harjoitteita. Kuivahtaneet männyn oksat rasahtelevat tunnustellessani varpaillani maassa makaavan puun murtuvaa vartta, neulaset tarttuvat hiuksiin ja raapivat ihoa hellästi. Moottoritien äänet puhkaisevat välillä metsän akustiikan, mutta se umpeutuu uudelleen kasvillisuuden ja maan ympäröidessä meidät ja liikkeiden virittämän tilan tiiviimmin itseensä.

Kontillaan mättäällä, hiusten kärkien kulkiessa karhunsammaleiden tupsujen yli kuin siveltimet, metsän tuntuma alkaa urautua minuun ja lävistää kehotietoisuuteni; jonkinlainen monisäikeinen himerrys liikuttaa mielen pohjukkaa myöten hitaampaan tahtiin. Maan tuoksu kuljettaa solujen energialaitoksiin jotain, mikä saa tuntumaan toiselta kuin äsken.

Kutsun tätä tilaa ehkä murrosherkkyydeksi (tai herkkyysmurrokseksi). Se on herkeämistä ja herkeämättömyyttä, kykyä tunnistaa ja tuntea murtumiskohdat ja asettua paikkoihin, joissa entinen muoto murenee antaen tilaa uusille. Se on viipymistä siellä, missä erillisyys vaihtuu huokoiseksi osallisuudeksi muunlajisten olemiseen.  Miten vaalia ja kehittää murrosherkkyyttään – kykyä olla hereillä ja toimia kohdissa, joissa jokin jännitteistä purkautuva muuttuu toiseksi, ja virittäytyä vastaanottamaan tämä muutos?

Ehkä maaperän Mycobacterium vaccae -bakteerit kiipeävät iholleni ja hengityksen mukana sisään, aloittaen hiljaisen keskustelun aivojeni serotoniinireseptorien kanssa. Millaisia mikrobeja minusta mahtaa kulkea maan peitteissä kuultavaan lehväsammaleeseen?

Asetumme katselemaan. Pidämme silmällä runkojen huojuntaa kohti korkeuksia ja puiden latvojen heilumista häikäisyyn asti. Katse johdattaa kehoon virtaa, virittää hentoa keinuvaa liikettä. Katseen kautta aukeaa metsän muodoissa, väreissä ja liikkeessä lepäävä hiljainen tila. Mieli ei ole suljettu systeemi kallon sisällä, vaan se hengittää helteen haihduttamia havupuiden öljyjä ja asettuu paljasta jalkapohjaa pitkin metsän kunttaan levolle.

Taulakääpä halaa koivun runkoa sitä ahmien, kummankin muuttuessa syleilyssä hieman toisikseen. Vanamon luomilla poluilla kukkien pieniin lyhtyihin syttyy tuoksu. Metsäorkidea yövilkan lehdet rytmittävät rahkasammalmätästä, jonka tihkupinnasta kosteus leviää ryömiessä vaatteisiin. 

Kokemuksellisen tiedon vastuu 

Ulottaako kehollinen ja taiteellinen toimintamme vaikutustaan meistä muihin ja metsiin; lähteikköjen, tikkojen tai metsään kätkeytyvän aarnisammalen elämään?

Metsään uppoutuminen kehossaan tietoisena voi tuottaa muun muassa kaltaistumisen kokemuksia; kirjaimellista myötätuntoisuutta toisenlaisia kohtaan. On ilmiselvää, että metsä hoivaa ja vahvistaa minua. Kokemuksellinen havahtuminen energian kiertoon kehon, ympäristön ja yhteisöjen sisällä ja niiden saumoissa voi myös edistää ymmärrystä laajemmasta jaetusta kehollisuudesta. Miten tällainen ymmärrys leviäisi yhteiskunnan ja talouden valtarakenteisiin, jotka määrittävät elollisen olosuhteita?

Liikumme saniaisten täyttämässä kosteassa, rehevässä kohdassa hälytyksen värisinä. Latvusaukon avaamalla taivaalla amiraaliperhoset kieppuvat ilmassa ja laskeutuvat kasvoillemme maistamaan hikiaterioita.

Suhteen luomisen myötä syntyy vahvempi tahto suojella, mutta syttyykö nautinnon rinnalle vakaa aikomus puolustaa? Seuraako kokemuksellisen tiedon hankkimisesta huolehtimista ja vastuunkantoa toisenlajisista, kykyä olla lojaali ja antaa apua, jos toista uhkaa loppu?

Näissä kirjoituksissa pohdin muutoksen ja murroksen luomisen ja hyväksymisen työtä taiteen tekemisestä ja kansalaisvaikuttamisesta käsin suhteessa liikkeeseen, liikehdintään, liittoutumiseen, liikuttumiseen ja kanssalaisuuteen.

Ekosomatiikka (eko: kreikan oikos eli koti/elinpiiri/ympäristö ja soma eli koettu elävä keho) -käsitteessä hahmotetaan ihmiskeho tuntemuksineen huokoisena ja läpäisevänä osana laajempaa keskinäisriippuvaista kehojen yhteisöä, jossa sisä- ja ulkopuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa, eikä irrallisena ympäristöstään tai kanssalaisistaan.

Metsä/liike -kampanjassa lähtökohtana on ollut koota ja kutsua metsissä liikkuvia suojelemattomiin luonnonmetsiin, liikkumaan metsien puolesta. Kampanjassa on tuotettu ja jaettu ekosomaattisia liikeharjotteita ja se on alusta liiketutkielmien videoarkistolle. Metsä-liikuskelut on kohdistettu hakkuiden uhkaamiin ja suojelemattomiin valtion, kuntien sekä kaupunkimetsiin. Koollekutsujen kautta sekä niin ammattilaisten kuin harrastavien itseorganisoituvien ryhmien ja yksilöiden toimesta tehtiin 2024-2025 useita metsä/liiketutkielmia, jotka olivat esillä Tukikohtaaminen -näyttelyssä keväällä 2025. Esimerkiksi jyväskyläläinen Hiljaa -kollektiivi on tehnyt useita liiketutkielmia ja esityksiä tässä kontekstissa. Metsä/liikekampanjaan voi edelleen osallistua yhä useampien luonnonmetsien ollessa akuutin hakkuu-uhan alla! Metsäliikkeen toimintaan pääsee mukaan löytämään itselleen sopivia metsien puolustamisen muotoja.

Vitkällan-videon tekijät: Aino Johansson: koolle kutsuminen, konsepti, liikkuminen. Sofia Simola: ekosomaattiset liikeharjoitteet, esiintyminen, Laura Kärkäs: liikkuminen/esiintyminen, Rita Anttila: kuvaaminen ja leikkaaminen.