Kääntämisen rajoilla monikielisessä ympäristössä – kieltenvälisestä kommunikaatiosta kaunokirjallisuuden kääntämiseen

Kääntäjä Emmi Ketonen työskenteli syksyllä 2022 Saaren kartanon residenssissä suomentamassa argentiinalaisrunoilija Alejandra Pizarnikin tuotantoa. Blogitekstissään hän kertoo, kuinka residenssivieraiden monikielisen ryhmän arjen kommunikaatio sai ajattelemaan omaakin työtä uudella tavalla.

Saaren kartanon tarjoama rauhallinen työtila ja kansainvälinen ilmapiiri olivat omiaan herättelemään ajatuksia kääntämisestä myös yleisemmällä tasolla.

Monikielisessä ympäristössä päätin käsitellä aihetta residenssiläisten arkipäiväisestä kommunikoinnista käsin ja lähestyä näin uudelta kantilta myös ajatuksiani kaunokirjallisuuden kääntämisestä.

Meitä residenssitaiteilijoita ja -tutkijoita oli syys-lokakuussa Saaren kartanossa yhteensä kahdeksan, yksi kotiresidenssissä. Äidinkielisiä suomen puhujia meistä oli yhteensä neljä. Muut meistä olivat syntyneet Meksikossa, Espanjassa, Kazakstanista, Turkissa ja Iranissa, mutta asuivat nykyään Suomessa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Virossa ja Islannissa. Residenssin aikana elimme ja työskentelimme kaikki englanniksi, kielellä, joka ei ollut meistä kenellekään äidinkieli.

Mitä kääntäminen meille merkitsee, oli kysymys, johon takerruin seuratessani päivittäistä kommunikointiamme.

Erilaiset käännösteoriat määrittelevät kääntämisen prosessia eri tavoin, erilaisista näkökulmista ja riippuen siitä, mihin tarkoitukseen kääntäminen kohdistuu, mutta arkielämässä käännökset ovat keskeinen osa ihmisten välistä kommunikointia. Olemme käytännössä katsoen koko ajan käännösten ympäröimiä tässä globaalissa maailmassa.

Kirjallisuus ja kaunokirjalliset käännökset on ollut tapana erottaa omaan kategoriaansa­. Kaunokirjallisuudelta ei oleteta ensisijaisesti kommunikatiivista sisältöä niin kuin asiatekstiltä. Kirjallisiin käännöksiin suhtaudutaan taiteena, viihteenä tai kulttuurituotteina.

Vaikka kaunokirjallisuuden kääntäjäkin vaalisi käännöksessään kirjan viestiä, on kyseessä silti enemmän sisällön ja muodon liitto. Kääntäjän tulee olla tietoinen tekstin toimintatavoista ja ominaispiirteistä monella tasolla kyetäkseen lähestymään tekstiä kokonaisuutena ja kompositiona. Runouden kohdalla puhutaan jo varsin kokonaisvaltaisesta kääntämisestä.

Mutta mitä todella tapahtuu, kun käännämme sanoja ja ajatuksia kielestä toiseen? Kielet toimivat monelta osin samalla tapaa, mutta kielijärjestelmien välillä on myös lähtökohtaisia eroja.

Käytän esimerkkinä verbiä kääntää. Vastaava sana löytyy jokaisesta ryhmämme jäsenen äidinkielestä ja asuinmaan kielestä. Turkiksi sana on çevirmek, saksaksi übersetzen (vrt. ruotsin översätta), englanniksi translate ja espanjaksi traducir. Islannissa käytetään sanaa þýða ja venäjänkielisissä maissa sanaa переводить. Iranin persiassa sana on ترجمه ja virossa tõlkima.

Vaikka sanojen päällimmäinen merkitys on sama, niillä voi olla hyvinkin erilaisia muualle viittaavia sivumerkitykiä tai uudenlaisia käyttötapoja.

Iranin farsikielen sana ترجمه (tardjomeh) viittaa alun perin filosofisten tekstien ja luentojen tulkintaan, mutta sittemmin sanaa on käytetty monenlaisten, myös ei-filosofisten tekstien tulkinnasta. Sanalla on hyvin monipolvinen menneisyys arabian ja persian kielten välillä, missä sen käyttöulottuvuus on kehittynyt arkipäiväisemmäksi.

Merkitysten laajentuminen on kielille tavallista; vanhat sanat kehittyvät uusissa yhteyksissä ja löytävät uuden elämän. Toisaalta sanoja on historian aikana omaksuttu muihin kieliin. Espanjassa edelleen käytössä oleva tulkkia merkitsevä sana trujamán on kehittynyt sanasta tardjomeh.

Samanlainen merkitys löytyy myös viron kielen sanan tõlkima alkuperästä. Suomen kielessä on samankaltainen sana tulkata, jolla viitataan suulliseen kääntämiseen, tai tulkita, joka sen sijaan merkitsee subjektiivista merkityksenantoa jollekin asialle, tekstille tai tilanteelle, tai sen esittämistä, sovittamista omaan tapaan esiintyä.

Onkin hassua, miten monessa kielessä verbi tulkata on säästetty vain suullisille käännöksille, vaikka kääntäminen on myös monella tapaa tulkitsemista, tulkkaamista. Mitä tapahtuisikaan, jos ajattelisimme kääntäjää enemmän tekstin tulkitsijana?

Islanninkielinen sana þýða eroaa ehkä kirjoitusasultaan muunkielisistä vastineistaan, mutta sivumerkityksiltään se on hyvin samankaltainen. Sana on peräisin muinaisnorjasta, ja sitä on käytetty myös merkityksessä selittää, tarkoittaa ja vakuuttaa. Sanalla on siis perin retorisia merkityksiä. En voi olla arvelematta, liittyisivätkö ne jotenkin kielen historiaan ja muinaisten kansojen keskinäiseen kommunikoitiin, jossa myös kaunopuheisuudelle on varmaan ollut monesti tarvetta.

Samalla tavoin, kun kuulen, että venäjän kielen sanalla переводить on monia siirtämiseen liittyviä käyttötapoja mutta että sitä voidaan käyttää myös merkityksessä johtaa tai kuljettaa, en osaa olla ajattelematta, näkevätkö venäjänkieliset kääntäjänsä jonkinlaisena oppaana, joka ikään kuin kädestä pitäen taluttaa vieraaseen kieleen ja kulttuuriin.

Translate ja traducir ovat kovin lähellä toisiaan, koska niillä on yhteinen juuri latinan kielessä ja etuliite trans-, jota käytetään myös sellaisissa englannin sanoissa kuin transfer, transport ja transform. Suomeksi trans– kääntyisi vaikkapa sanaksi yli(tse). Minulle etuliite trans– tuottaa mielikuvan kuin kielten välillä olisi jokin syvä kuilu tai korkea muuri, joka edellyttää ylittämään rajoja päästäkseen käsiksi toiseen kieleen. Kenties rajojen ylittämisestä voisi lisäksi tehdä yhteenvetoja kääntäjältä oletettuun luovuuteen?

Saksan kielen sana on hyvin lähellä ruotsin vastaavaa, sillä niitä yhdistää samanlainen rakenne. Saksan sanan etuliite über– vastaa ruotsin liitettä över-. Molemmat voidaan kääntää suomeksi vaikkapa yli tai päälle. Niinpä übersetzen ja översätta voitaisiin kääntää sananmukaisesti suomeksi asettaa päälle.

Jos ajatellaan käännöstä tekstinä, joka on ”yliasetettu”, luo se väistämättä kuvan jonkinlaisesta uudelleenkirjoituksesta, palimpsestista. Kääntäminen päällekirjoituksena tuo mieleen myös epämieluisan ajatuksen käännöksestä alkuperäistekstin kopiona (se saa miettimään lapsena voipaperin läpi jäljennettyjä kuvia, joiden piirtäminen oli helppoa, kun tarvitsi vain seurata alkuperäisen kuvan viivoja läpinäkyvän paperin läpi). Toisaalta uudelleenkirjoitukseen sisältyy myös ajatus käännöksestä varsin itsenäisenä tekstinä, mitä se toki onkin, ja niin toivoisi useamminkin ajateltavan.

Suomen ja turkin kääntämistä ilmaisevat verbit jakavat yhtenäisen merkitysulottuvuuden: molemmat tarkoittavat myös konkreettisesti kääntää. Puhutaan siis jonkinlaisesta asennon tai suunnan vaihdoksesta. Merkitys on kiehtova, koska se on niin konkreettinen, suorastaan käsin kosketeltava.

Jos siis sanon, että käännän kirjan, voidaan se tulkita joko siten, että suomennan kirjan sisältämän tekstin, tai että käännän kirjaesineen nurin, vaihdan sen asentoa. Näin ollen käännetty kirja on yhtä lailla pöydällä nurinpäin oleva kirja. Mutta tapahtuuko myös suomennetussa kirjassa jonkinlainen asennon vaihdos verrattuna alkutekstiin?

Olen esimerkeilläni lähestynyt kieltä myös paljon kritisoidun Sapirin-Whorfin hypoteesin tapaan – kuin kielenpuhujan ajattelu ja toiminta olisivat tämän käyttämän kielen ohjaamaa. Tulkintani ovat kuitenkin vain omaa spekulaatiotani ja tarkoitettu ainoastaan korostamaan kielten eroja, toisaalta yhtäläisyyksiä ja sitä, mitä ne kertovat kääntämisestä, kielten välillä olemisesta.

Edellisillä esimerkeillä haluan nostaa esille, miten moninaisin tavoin ymmärrämme kääntämisen arjessamme ja miten moninaisin sanoin ja merkityksin sitä lähestymme. Sanat eivät kielten välillä käänny vain sanoiksi.

Sanat ovat aina yhteydessä toisiinsa, eikä siksi käännettäessä tietenkään käännetä vain sanoja vaan myös niiden sisältämiä konnotaatioita, kenties assosiaatioita, jopa kulttuuria itsessään.

Kääntäjä Kersti Juvalle ”pienin tulkittava yksikkö on(kin) lauseke, mutta sitä ympäröi virke, kappale, teos, kirjailijan tuotanto, aikakausi ja kulttuuri”.

Minulle suomen kielen äidinkielisenä puhujana suomen sana kääntää on luonnollisesti kaikista läheisin. Kenties siksi ajattelen kääntäessäni myös aivan fyysisesti tapahtuvia käännöksiä. Saatan käännellä kirjaa pöydälläni ja miettiä, mitä oikeastaan tapahtuu kun kirja ”kääntyy”. Kun kirja käännetään, on käännös edelleen sama kirja mutta ei kuitenkaan samanlainen kuin alkuperäinen. Jos olen nähnyt alkuperäisen version, saatan helpostikin tunnistaa käännetyn kirjan samaksi, tai ainakin se saattaa tuntua samalta. Syntyy niin kutsuttu ekvivalenssin illuusio.

Ajattelen maaperää, multaa lapiolla, maan kääntämistä ympäri, maan möyhentämistä. Ehkä kirjallisuuden kääntäminenkin vaatii ensin perustan möyhentämistä sopivan tuntuiseksi, vieraskielisen tekstin kylvämistä uuteen maahan, josta se voi versota uudella kielellä?

Ajattelen käännöksiä myös alkuperäisteosten heijastuksina tai kaikuina. Eivät ne ole samoja, eikä niiden ole tarkoituskaan olla.

Puhutaan kääntämisen paradoksista, että on mahdotonta tehdä ”täydellistä” käännöstä, sillä jokaisessa käännöksessä on luovuttava jostain, on vaihdettava tilalle jotakin. Ja osaako kukaan sanoa, missä raja kulkee? Missä määrin kääntäjällä on oikeus etääntyä alkutekstistä, missä määrin kohdekielen normeista?

Argentiinalaiskirjailija Jorge Luis Borgesilla on novelli nimeltä ”Mies joka kirjoitti ’Quijoten’”, joka kertoo ranskalaisesta kirjailijasta Pierre Menardista, joka ei halua ”vain” kääntää tai kopioida Cervantesin kuuluisaa teosta vaan kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Menard toteaa, että onnistuakseen tehtävässään hänen on käytettävä tismalleen samoja sanoja kuin Cervantes ja unohdettava mielestään muutama kokonainen vuosisata. Kun Menardin kirjoitusta lopuksi tarkastellaan, yksikään sana ei ole muuttunut mutta Menardin teos ei sittenkään ole sama kuin alkuperäinen – muun muassa siksi, että teokset on kirjoitettu eri aikoina ja eri tekijöiden toimesta. Ne ovat siis kaksi erillistä teosta, joita voidaan tulkita eri tavoin.

Borgesin mukaan lukijalla onkin ensisijainen vastuu niin kirjallisuuden olemassaolosta kuin tekstin kantamista merkityksistä, sillä lukiessaan tämä heijastaa tekstiinsä myös oman itsensä: ”Joka kerta kun luemme kirjan, kirja on muuttunut, sanojen sivumerkitys on toinen.”

Kääntäjä on myös kirjan esilukija, jonka haasteeksi jää sekä kääntää omien tulkintojensa varassa että jättää käännös avoimeksi tulevien lukijoiden tulkinnoille. Onkin itsestäänselvää, että kääntäjä osallistuu käännösprosessiin, eikä vain välittäjänä tai välineenä, vaan hän väistämättä heijastaa käännöstekstiin myös palasen itsestään.

Kääntäjä ei edelleenkään pyri täydellisen ekvivalenttiin lopputulokseen vaan säilyttämään tasapainon sen välillä, mitä kääntää ja miten kääntää. Kuten Tarja Roinila on kirjoittanut: ”Kääntäminen ei ole joko–tai vaan sekä–että”. Parhaimmassa tapauksessa kääntäjä onnistuu kunnioittamaan niin alkutekstiä kuin kohdekieltä löytämällä tasapainon, työskentelemällä kielten välillä, oman käännöksensä, oman teoksensa hyväksi.

Emmi Ketonen, kääntäjä

Lähteet:

Borges, Jorge Luis: ”Mies joka kirjoitti ’Quijoten’”, teoksessa Kolmas maailma. Uutta proosaa espanjankielisestä Amerikasta. Toim. & suom. Matti Rossi. Tammi, 1966.

Borges, Jorge Luis: Viisi aihetta. Suom. Pentti Saaritsa. Aviador, 2021.

Juva, Kersti: Löytöretki suomeen. SKS, 2019.

Roinila, Tarja: ”Kääntäjä kirjoittaa”, teoksessa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Toim. Mika Kukkonen. Teos, 2022.

Pierre Menard -vinkistä kiitos kääntäjäkollega Saana Rusille!