”Kokon tekijyys ei voisi olla sellaista kuin se on, jos linnut eivät olisi vaikuttaneet niin kuin ne vaikuttivat. Sitä kautta linnut ovat tekijöitä”, Aholainen sanoo.

Kirjoissa on Kokon ottamia valokuvia linnuista ja havaintoja lintujen toiminnasta. Kun linnut ovat suorineet höyheniään, kun ne ovat nostaneet kaulan pystyyn tai äännelleet, lehahtaneet lentoon tai uineet, ne ovat omalta osaltaan osallistuneet kirjojen tekoon. 

Valokuvat korostavat tätä. Ne muistuttavat, että kirjan eläinhahmojen taustalla ovat oikeasti eläneet yksilölliset eläimet.

”Minua kiinnostaa se, miten kirjan eläimet ovat inhimillisen ja ei-inhimillisen toiminnan yhteistuotos.” 

Aholaisen tutkimusote kuuluu posthumanismiksi kutsutun suuntauksen alle. Perinteisessä humanismissa keskipisteenä oli ihminen toimijana: autonominen, tietoinen subjekti ja yksilö. Posthumanismissa ihmisen toimijuus sen sijaan syntyy enemmän suhteessa muihin asioihin, kuten esimerkiksi lintuihin.

Yksi Aholaisen kohtaama kysymys on se, miten ei-inhimillinen, kuten Kokon kohtaamat linnut, voitaisiin ottaa kirjallisuudentutkimuksessa huomioon muullakin tavoin kuin vain ihmisen kautta ajateltuna.

Esimerkiksi lintuvalokuvia on perinteisesti ajateltu siten, että ihminen on tekijä, lintu on kohde ja valokuva on ihmisen näkemys linnusta. Aholainen taas tulkitsee Kokon ottamia valokuvia siitä näkökulmasta, että joutsen ja ihminen ovat toimineet siinä yhdessä. 

Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, jolla Aholainen opiskeli ja jolla hän nyt työskentelee, on vahva posthumanistinen perinne.

”Kiinnostuin posthumanismista, koska se tuntui antavan uuden näkökulman kirjallisuuteen taiteena. Se mahdollisti kirjallisuuden muutenkin kuin ihmisten asiana.”

Posthumanistinen ote on tietysti erityisen radikaali silloin, kun tutkittavana on arvostettuja romaaneja. Hyvän kaunokirjallisuuden on perinteisesti ajateltu olevan ihmismielen, nimenomaan yksittäisen taiteilijan nerokkaan mielen tuotos ja romaanin yhden inhimillisen kulttuurin suurimmista saavutuksista.

Aholainen korostaa, ettei posthumanismi tarkoita ihmisen katoamista eikä painamista alas vaan ihmisten ymmärtämistä uudella tavalla. Ihminen ei enää ole kaiken keskipiste. Posthumanismin taustalla vaikuttavat ihmiskunnan historian viimeaikaiset tapahtumat.

”Se, että ihmisen erityisasemaa korostava ajattelu on aiheuttanut ympäristökriisin.”

Posthumanismi kiinnostaa Aholaista myös siksi, että sen metodit eivät ole vakiintuneet. Muotoutumassa oleva tutkimussuuntaus tarjoaa tutkijalle vapauksia.

”On aika paljon liikkumavaraa siinä, mitä posthumanistinen tutkimus käytännössä tarkoittaa.”

Aholainen kertoo, että kirjailija Kokko on itse inspiroinut lähestymistapaa. Hän siteeraa Laulujoutsenen kohtaa, jossa vaaditaan kirjallisuudentutkijoilta eläinten tuntemista:

”Kirjallisuuden tutkijat penkovat kirjailijoitten elämästä pikkupiirteetkin, nuuskivat heiltä jääneet yksityiskirjeet, tutkivat jopa lääkärien lausunnotkin päästäkseen selville miksi kirjailija on runoillut ja kirjoittanut juuri niin ja niin, miksi hän on niin ajatellut…

Eikö ole yhtä suuri syy vihdoinkin yrittää päästä lähemmin perille tuon mystillisen linnun, laulujoutsenen elintavoista? Sehän jos mikä olisi lintutiedettä, mutta samalla se ehkä selvittäisi eräitten runouden, uskomusten ja taiteen piiriin kuuluvien seikkojen alkuperän.”

Posthumanismi antaa mahdollisuuden ottaa tämä Kokon ajatus tosissaan, Aholainen sanoo. Perinteisesti kirjallisuudentutkimus on katsonut kirjojen eläinhahmoja ihmisten näkökulmista, esimerkiksi tulkitsemalla joutsenet tai karhut symboleina joillekin toisille asioille. Aholaisen lähtökohta tutkimukselle on se, että ymmärtääksemme kirjallisuudessa esiintyviä joutsenia on ymmärrettävä joutsenia myös eläiminä.

Peikon ja keijun rakkaustarina sai väistyä

Yrjö Kokon tunnetuin teos on tietenkin Pessi ja Illusia (1944). Moni on lukenut tai kuullut lapsille suunnatun version, jonka kirjailija julkaisi vuonna 1963. Peikon ja keijun rakkaustarina oli yksi Aholaisen lapsuuden lempikirjoista. Hän ohjasi taidelukiossa sen pohjalta näytelmän ja kirjoitti siitä yliopistossa proseminaarin ja kandidaatintutkielman. Eri elämänvaiheissa Aholaisen huomio on kiinnittynyt kirjan eri puoliin. Tutkijana ja opiskelijana siinä innostivat nimenomaan taiteenfilosofiset ajatukset.

Väitöskirjaankin Pessi ja Illusia oli pitkään ehdolla, mutta lopulta Aholainen päätyi tekemään rajauksen teoksiin, joissa linnut ovat pääroolissa. Hän julkaisi Pessistä ja Illusiasta erikseen tutkimusartikkelin.

Kokon muita teoksia Aholainen ei ollut lukenut ennen kuin gradu tuli ajankohtaiseksi. Gradunsa hän teki joutsenaiheisista teoksista Laulujoutsen ja Ne tulevat takaisin, jotka kuuluvat myös tekeillä olevan väitöstutkimuksen piiriin. Tutkija kertoo pitävänsä edelleen, kaikkien lukukertojen jälkeenkin, Kokon kirjoista. Hän lisää kuitenkin, että ne ovat epätasaisia.

”Niissä on paljon asioita, joista pidän ja paljon, mistä en pidä. Se on varmasti yksi syy, miksi tutkin aihetta. Tuntuu, että pystyn suhtautumaan avoimesti, kun en halua puolustaa omia lempikirjojani, enkä myöskään vain osoittaa, mikä niissä on ongelmallista.”

Aholainen pitää esimerkiksi Laulujoutsenen lyyrisestä jaksosta, joka kertoo päähenkilö Tiitin sulautumisesta erämaahan. Samoin hän pitää kansanperinteen ja biologian yhdistämisestä. Sen sijaan esimerkiksi sukupuoliroolit tuntuvat vanhentuneilta. Laulujoutsenpariskunnasta, Marskista ja Hannasta, kirjoitetaan Laulujoutsenessa hyvin ihmismäistävästi ja myös hyvin sukupuolittuneella tavalla. Kun esimerkiksi Marski palaa pesälle pitkän poissaolon jälkeen, Hanna alkaakin uiskennella välittämättä Marskista. Tämä esitetään kirjassa loukkaantuneen aviovaimon mielenosoituksena.

Suomalaisen kirjallisuuden historiankirjoituksessa Kokkoon ei yleensä käytetä paljoakaan aikaa. Eniten esillä ovat olleet Pessi ja Illusia sekä luonnonsuojelutyö. Tyylisuuntien ja koulukuntien historiaan Kokko ei asetu. Hän ei kirjoita kuten modernistit eikä sijoitu sodanjälkeiseen modernismin nousuun. Hänen luonnonsuojeluhenkisyytensä on erilaista kuin sittemmin 1960–70-luvun ympäristöherätyksessä. Kokko julkaisi teoksia 1960-luvulle asti, mutta hänen tärkeimmät vaikutteensa tulivat 1900-luvun alkupuolelta, kuten varhaisesta kansallisromanttisesta luontoajattelusta.

Aholainen sanoo, että muun muassa tämän vuoksi akateeminen tutkimus ei ole ollut Kokosta kovin kiinnostunut, siitä huolimatta, että häntä luetaan edelleen enemmän kuin monia muita saman aikakauden kirjailijoita. Laulujoutsen ja Pessi ja Illusia löytyvät tällä hetkellä e- ja äänikirjapalveluista.

Merkittävä vaikutteiden antaja Kokolle oli amerikkalainen Kaksi partiopoikaa (1903), Aholainen kertoo. Ernest Thompson Setonin kirjoittama teos ilmestyi I. K. Inhan suomentamana vuonna 1917. Siinä kaksi esimurrosikäistä poikaa tutustuu luontoon ja luonnossa elämiseen vanhan erämiehen johdolla. Kokon tuotantoon vaikuttivat ainakin Setonin erämaakuvaus sekä kuvaukset paluusta luontoon, pois kaupungin ja modernisaation piiristä.

”Kokko löysi Lapista sen erämaan, josta hän oli lukenut amerikkalaisesta erämaa- ja luontokirjallisuudesta”, Aholainen sanoo ja lisää, että saman luonnehdinnan ovat esittäneet muutkin Kokon kommentoijat.

Teoria ja tutkimuskohde asettuvat samalle viivalle

Kun aaltoliike törmää esteeseen, aallot taittuvat tai leviävät. Näin käy radioaalloille, ääniaalloille, valolle tai ihan vedestä syntyneille aalloille. Kun esimerkiksi veden aallot törmäävät kiveen, aallon muoto muuttuu. Aallon osat hajoavat ja limittyvät keskenään.

Ilmiötä kutsutaan fysiikassa nimellä diffraktio, englanniksi diffraction. Sieltä sana on lainattu humanistisiin tieteisiin. Aholaisen työn pääteoreetikko on diffraktiivisesta luennasta kirjoittanut yhdysvaltalainen feministisen tutkimuksen ja filosofian professori Karen Barad.

”Baradille diffraktio tutkimusta ohjaavana metaforana ohjaa siihen, että yritetään katsoa asioita, jotka menevät toistensa läpi.”

Tutkimuksessaan Aholainen lukee eri tekstejä toistensa läpi – esimerkiksi juuri Baradin teoreettisia tekstejä ja Yrjö Kokon romaaneja. Lisäksi hän lukee tekstejä ja maailmaa toistensa läpi – Kokon romaaneja ja hänen kirjoissaan kuvattuja, oikeasti eläneitä lintuja.

Tämä on erilaista kuin perinteinen kirjallisuudentutkimus. Perinteisempi väitöskirja olisi voinut mennä suurin piirtein näin: Aihe olisi esimerkiksi ihmisen luontosuhde Yrjö Kokon romaaneissa. Romaaneja lähilukemalla tutkija selvittäisi, millainen luontosuhde kirjoista löytyy, ja tutkimustulos olisi tämän luontosuhteen mahdollisimman tarkka kuvaus.

Tällöin romaanit olisi nähty ikään kuin paikkoina, jotka säilyttävät Kokon luontosuhdetta. Kyse ei olisi diffraktiosta vaan reflektiosta, heijastuksesta. Kokon romaanien ajateltaisiin heijastavan eli reflektoivan tietynlaista luontosuhdetta. 

Yksi tällaisen tutkimuksen ongelmista on Aholaisen mukaan se, että kirjallisuuden helposti nähdään vain esittävän jotain muuta asiaa. Näitä voivat olla esimerkiksi kirjailijan luontosuhde tai kansallisromanttinen aateperintö. Tällaisten tutkimusten nimet ovat joskus muotoa ”tämä tässä”, kuten ”Valistusihanteet Aleksis Kiven tuotannossa” tai ”Käsitykset mielenterveysongelmista Dostojevskin romaaneissa”. 

Aholainen sanoo, ettei mitenkään halua vähätellä tällaista kirjallisuudentutkimuksen perinnettä. Hän korostaa kuitenkin, ettei itse tutki sitä, miten kirjallisuus representoi eli tuo esille jotain toista asiaa.

”Huomioni on siinä, miten teksti tapahtuu tai miten se on olemassa, ei siinä että yrittäisin löytää tekstistä salaisia merkityksiä.”

Tämä näkyy myös Aholaisen tavassa käyttää teoriaa. Usein teorian avulla tulkitaan tutkittavaa teosta, jolloin teoria on ikään kuin tekstin yläpuolella, vähän kuten suurennuslasi. Aholainen taas haluaa asettaa käyttämänsä teoriat ja Kokon romaanit enemmän samalle tasolle, lukea niitä yhdessä. Lopputuloksena ei ole vain huomioita kirjoista vaan laajempia pohdintoja.

”Yritän sanoa jotain filosofista kirjallisuuden ja maailman suhteesta lukemalla sekä teoriaa että Kokon kirjoja.”

Kokko-väitöskirja on Aholaisen tietojen mukaan laajimmin Baradia soveltava suomalainen kirjallisuudentutkimus. Hän on nähnyt väitöskirjansa tärkeimmän teoreetikon kerran, Zoomin välityksellä, pitämässä konferenssin pääesitelmää.

”Kiva nähdä, että oli oikea ihminen, kun oli tottunut lukemaan hänen tekstejään.”

Karen Barad aloitti uransa fyysikkona ja on teorioissaan yhdistänyt esimerkiksi kvanttifysiikkaa (erityisesti Niels Bohrin ajatuksia) ja yhteiskuntatiedettä. Samassa hengessä Aholaista kiinnostaisi tulevaisuudessa yhdistää biologiaa ja taiteen tutkimusta.