Eri reittejä: Pohjoiset kansat kestävät tyyninä, kunnes kuppi menee nurin – kirjallisuudentutkijat pureutuvat arktisen hysterian myyttiin

Moni on kuullut arktisesta hysteriasta, mutta kuinka moni osaa sen selittää? Suomalaisessa kirjallisuudessa sillä on perusteltu väkivaltaisuutta ja synkkämielisyyttä, mutta myös karnevalistista hulluutta. Riikka Rossi, Elise Nykänen ja Antti Ahmala ovat osa työryhmää, joka tutkii outoja pohjoisia tunteita. Kaamosreissun arktisen hysterian pariin tekee toimittaja Jantso Jokelin.

Vuoden pimein aika on käsillä. Ulkona sataa vaakatasossa räntää. Korona on sulkenut maailman melkein vuosi sitten, ja synkkenevä syksy on pyyhkinyt kalenterista loputkin vähäiset menot. Talven pimentyessä liikuntapaikat, kulttuuritilaisuudet sekä kirjastojen ja ostoskeskusten oleskelutilatkin on suljettu.

Kun liikkumista ja sosiaalista elämää rajoitetaan, kaamos tuntuu tavallistakin kuristavammalta. Kasvomaski saa hengen salpautumaan. Pinna kiristyy, voimat näivettyvät, elämä kutistuu perusasioiden ympärille. Kun joku erehtyy ruokakaupassa hieman liian lähelle, tekee mieli räjähtää.

Fantasioin hakkaavani leipäpussin hajalle takana puuskuttavan pipopäisen ukon päähän. Niin teki paras ystäväni minulle kerran, kun olimme ryypänneet ja valvoneet viikon ilman taukoa. Hakkaamisen jälkeen tunnelma oli tyynen sopuisa. Makoilimme maahan levinneiden leipien keskellä ja puhuimme syvimmistä tunteistamme.

Ehkä siksikin idea tuntuu ruokakaupassa erityisen hyvältä. Kuvittelen, kuinka pehmeät moniviljasämpylät tussahtaisivat tungettelevan äijän lärviin. Paineaalto lennättäisi pipon kaaressa kauas suolakurkkutynnyreiden taakse. Bämbylä-pussi räjähtäisi käytävälle runsaskuituiseksi tähdeksi, ja asiakkaiden kasvoille rakentuisi epäuskoinen kauhun ilme kuin hidastetussa filmissä.

Ei se olisi oikein. Mutta sellaista tapahtuu joskus, kun vaistoja tökitään. Jotkut uskovat, että me pohjoiset kansat olemme oudoille tunteenpurkauksille erityisen alttiita. Ilmiölle on keksitty nimikin: arktinen hysteria. Yllättävän pitkän elinkaarensa aikana käsite on ehtinyt elää useita erilaisia elämiä.

Sisun outo varjopuoli

Arktinen hysteria on monelle suomalaiselle etäisesti tuttu sanapari, mutta ilmiön olemus pakenee määrittelyjä. Mistä siinä oikeastaan on kyse? Ei kai se hulluutta ole, jos nyt ei aivan tervettäkään. Jollakin tavalla se näyttää liittyvän pimeän ja kylmän keskellä asumiseen, vakavamielisyyteen, viinaan ja kohtuuttomiin energiapiikkeihin. Omat mielikuvani johtavat nopeasti outoon taiteeseen ja hulluihin suomalaisiin harrastuksiin. Tällaisissa yhteyksissä käsitettä ainakin hoetaan.

Kirjallisuudentutkijoiden ryhmä Helsingin ja Tampereen yliopistoista on aloittanut vuoden 2020 alusta kolmivuotisen hankkeen, joka tutkii arktista hysteriaa ja muita hankaliksi koettuja pohjoisia tunteita. Tavoite on selvittää, miten kirjallisuudessa on kuvattu suomalaista kansanluonnetta ja pohjoisten kansojen vastahankaisia tuntemuksia. Millaisia tunteita ja mielikuvia pohjoisesta kirjallisuudella herätetään?

”Meitä kiinnostavat oudot, negatiiviset ja ambivalentit tunteet, joita pohjoinen kirjallisuus on kuvannut ja tuottanut. Yksi keskeinen tavoite on selvittää, mitä arktisen hysterian myyttiin liittyy, ja millaisia erilaisia versioita myytistä on tuotettu”, hankkeen vetäjä Riikka Rossi kertoo puhelimessa.

Arktinen hysteria näyttää jääneen kansallismentaliteetiksi nostetun sisun alle. Se on sisua hankalampi ja epäsankarillisempi ilmiö, eikä imartele yhtä ongelmattomasti kansallista ylpeyttämme. Arktisen hysterian voisi nähdä jopa eräänlaisena sisun varjopuolena. Hetkenä, jolloin periksi antamattomuus kääntyy periksi antamiseksi.

”Käsite on tunnettu pitkään ja siitä on pohdintoja esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa, mutta arktista hysteriaa ei ole omaksuttu kanoniseen kansalliseen kertomukseen kuten sisua. Siitä on kirjoitettu vähemmän, vaikka kirjailijat ovat sitä suoraan nimeämättä kuvanneet paljonkin. Arktisen hysterian edustamia tunteita on kuvattu Kantelettaren murheellisista lauluista ja Kalevalan traagisista tarinoista asti”, Rossi sanoo.

Arktinen hysteria ymmärretään tutkimushankkeessa laajaksi kimpuksi emootioita ja reaktioita. Se on käsite, jolla on paitsi kuvattu myös tuotettu pohjoista todellisuutta. Politiikantutkija Benedict Andersonin hengessä Suomi ymmärretään hankkeessa kuvitelluksi yhteisöksi. Andersonin klassikkoteorian mukaan kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä, joiden jäsenet voivat tuntea keskenään hengenheimolaisuutta, vaikka eivät suoraan tunnekaan toisiaan. Yhteenkuuluvuutta rakennetaan monin keinoin, muun muassa kulttuurituotteiden ja tunteiden avulla.

Hankkeessa kuviteltua yhteisöä tarkastellaan tunneyhteisönä, jonka liimaksi voivat muodostua myös erikoiset jaetut tuntemukset. Hankkeessa kartoitetaan suomalaisen kirjallisuuden kuvauksia pohjoisesta ja suomalaisesta kansanluonteesta ja tutkitaan, millaisilla keinoilla meihin vedotaan ja miten kansallista tunneyhteisöä on rakennettu.

”Millaisin kerronnallisin ja retorisin keinoin lukija saadaan lumottua mukaan moraalisesti kyseenalaiseenkin maailmaan? Millä keinoilla lukijat saadaan uskomaan teosten maailmankuviin ja ideologioihin? Miten tunteet toimivat vaikuttamisen ja vakuuttamisen keinona?” Rossi listaa tutkimuksen kannalta olennaisia kysymyksiä.

Kansalliset ominaispiirteet eivät ole kiveen hakattuja totuuksia, vaan myös itseään ruokkivia ja vahvistavia määreitä. Kirjallisuus on rakentanut kuvaa suomalaisista hiljaisena ja melankoliaan taipuvaisena kansana, jonka jäyhän, puolihorteisen tollotuksen takana vaanii toisaalta alati mahdollisuus myös kontrolloimattomiin raivokohtauksiin.

On syntynyt ajatus murheellisten laulujen maasta sekä kokonainen joukko muita myyttejä ja symboleita, joiden mukaan täällä Jumalan selän takana on pakko jaksaa hampaat irvessä tai kuolla joko sydämen tai järjen pettäessä. Kulttuurin yllä kummittelevat tosikkomaisuuden ja realismin vaatimukset, kaiken satiirisen ja symbolisen pelko. Pimeys ei niinkään kiehtovana avaruutena, vaan umpikujana, säkin peränä; rukiin katkuinen musta seinä, joka alkaa heti kotiovelta ja telkeää sisätiloihin.

Sitkeästi on toistunut myös ajatus siitä, että pimeys, kylmyys ja eristäytyneisyys vaikuttavat perustavanlaatuisella tavalla suomalaiseen kansanluonteeseen. Ne vahvistavat tasaista vakavamielisyyttä, mutta kerryttävät sisimpään myös outoa painetta.

”Jo Maamme kirjassa Topelius kuvasi suomalaista Mattia jurona, vakavamielisenä ja hiljaisena miehenä. Hän rakastaa kotiaan ja on rehellinen ja kova työmies, mutta sitten kun hän kerran vihastuu, hän vihastuu silmittömästi. Topelius tavallaan muotoili eräänlaisen arktisen hysterian kansallisen tyypin”, Rossi sanoo.

Tällaisenko mytologian me olemme todella halunneet rakentaa? Ketkä sen ovat tehneet – ja miten?

 

Primitiiviset tunteet kiehtoivat tutkimusmatkailijoita

Ajatus pohjoisesta hulluudesta on vanha ja toistunut monien arktisten kansojen kuvauksissa varhaisten tutkimusmatkailijoiden raporteista lähtien. Ensimmäiset maininnat arktisesta hysteriasta ovatkin tiettävästi 1800-luvun antropologisista kirjoituksista. Ilmiötä ovat kuvanneet eri tavoin niin siperialaisen shamanismin, inuiittien kuin saamelaistenkin tutkijat.

”Pohjoiset seudut ja kansat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Matka maailman ääriin ja pohjoiseen on usein kuvattu matkana oletetun sivilisaation järjen ja järjestyksen ulkopuolelle, maailmaan, jossa vaikuttavat erilaiset alkukantaiset intohimot. Kulttuurisessa kuvastossa pohjoisella on herätetty myös pelkoa”, Rossi sanoo.

Primitivistisessä taiteessa luonnonläheiset ihmiset on usein esitetty tunnereaktioitaan myöten alkuperäisinä. Sellaisina heidän katsotaan kertovan jonkinlaisen perimmäisen totuuden ihmisestä. Tunteita pidetään osoituksena ihmisen inhimillisyydestä ja aitoudesta, mutta tunteiden pidäkkeetöntä ilmaisua on toisaalta pidetty sivistymättömyyden merkkinä.

”On ajateltu, että tunteet – varsinkin tietyt tunteet kuten pelko tai aggressio – ovat jäänne primitiivisestä ajasta. Sivilisaatio on ymmärretty tilaksi, jossa tunteita säädellään. Sivistynyt ihminen kykenee hillitsemään itsensä, tarpeen tullen kätkemään tunteensa ja jopa teeskentelemään. Alkukantainen tunteellisuus on ollut osoitus jonkinlaisesta kehittymättömyydestä”, Rossi sanoo.

Hysteriasta tuli freudilaisen psykoanalyysin valtakaudella muodikas diagnoosi, joka yhdistettiin erityisesti naisiin. Arktisessa ympäristössä hysterian nähtiin saavan ainutlaatuisia muotoja. Saamelaisten kolttavaimojen parista kuvattiin yhtäkkiä alkavia raivotiloja, väkivaltaisuutta ja epileptistä tajuttomuutta. Grönlannin inuiittikansojen parissa aikaa viettäneet tutkimusmatkailijat kuvasivat 1800-luvun lopulla vastaavan kaltaisen tilan nimeltä piblokto, johon liittyi ailahtelevia ja itsetuhoisia tempauksia.

Kohtauksia on selitetty valon puutteen ja eristyneisyyden lisäksi A-vitamiinimyrkytyksellä, joka johtuu runsaasti eläinten sisäelimiä käsittävästä inuiittikansojen ruokavaliosta. Toisaalta tutkimusmatkailijoiden kuvaamaa ilmiötä on myös kritisoitu: paikallisissa kielissä piblokto-sanaa ei tunneta, ja kuvauksissa näkyy muutenkin vahvasti ulkopuolinen katse. Alkuperäiskansojen hysteerisiä tiloja on pidetty jopa reaktioina muukalaisten tungettelevaan käytökseen. Pahimmillaan tämä on tarkoittanut herrakansojen alkuperäisväestöön kohdistamaa väkivaltaa ja raiskauksia.

”Kolonialistisen kansantieteen parissa syntyi oletus, jonka mukaan pohjoiset kansat ovat erityisen taipuvaisia synkkämielisyyteen ja hysteerisiin purkauksiin, maanisdepressiivisyyteen ja ääriolosuhteissa syntyviin äärituntemuksiin. Kyseessä oli kuitenkin kulttuuristen diskurssien tuottama myytti”, Rossi sanoo.

 

”Jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia”

Suomessa arktinen hysteria nousi laajemmaksi keskustelunaiheeksi sotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Merkittäväksi käsitteenmäärittelijäksi muodostui Marko Tapion romaanisarja Arktinen hysteria (1967–1968), jossa kansakunnan henkistä pimeyttä käsiteltiin harvinaisen armottomasti.

Tapio oli todennäköisesti tutustunut vanhoihin kansatieteellisiin kirjoituksiin ja poiminut arktisen hysterian käsitteen sieltä. Suomalaisten erityispiirrettä hän pohdiskeli vahvasti jo muistiinpanoissaan 1950-luvun lopulla:

”Tämä on pohjattomasti melankolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia. Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä. Päinvastoin kun on ominaista trooppisten seutujen ihmisten innostukselle, hurmiolle, tämä ei ole elämänriemua. Riehakkaimmillaankin se on kuolemanvakavaa. Emme tiedä mitä se oikein on.”

Tapion käsittelyssä arktinen hysteria laajeni akateemisista alkuperäiskansojen kuvauksista kokonaisen kansakunnan henkiseksi määreeksi. Äärimmäisistä purkauksista kärsivät erityisesti miehet. Jo romaanisarjan ensimmäisessä kirjassa ryypätään ja tapellaan jatkuvasti varsin maskuliinisissa tunnelmissa. Työväentalojen iltamissa miehet tökkivät toisia puukolla naamaan niin hiljaa ja tottuneesti, ettei tanssi ja soitto häiriinny salin puolella lainkaan. Juhlien pelimanni soittaa sitä paremmin mitä enemmän tulee känniin, ja parhaiten silloin, kun ei pysty enää edes seisomaan.

Miehet sitovat kissoihin ja lintuihin dynamiittia ja katselevat, kuinka lentävä varis räjähtää utuisella taivaalla höyhenien pilveksi. Toisaalla nuorukainen pyytää kaveriaan runnomaan jalkansa poikki, ettei tarvitsisi lähteä sotajoukkoihin. Myöhemmin visvaiseksi tulehtunutta jalkaa puristellaan vielä hohtimilla ja läträtään sekaan sianlihasta ja jauhoista tehtyä sotkua, jotta jalka näyttäisi mahdollisimman pahalta.

Tunnelma on totaalisen pimeä ja hysteerinen, ainutlaatuinen suomalaisessa kirjallisuudessa. Vaikka tarinakulut ovat toisinaan käsittämättömiä, teoksen ilmapiirissä on jotain pelottavalla tavalla tunnistettavaa.

1950–1960-lukulaisia modernisteja kiinnosti uudenlainen kansallinen itsemäärittely ja toisaalta hankalat tunteet ja epäluotettavat kertojat, jotka vieraannuttavat tai tempaavat lukijan moraalisesti arveluttavaan maailmaansa, Marko Tapiota ja kirjallisuuden sivullishahmoja tutkiva Elise Nykänen toteaa.

”Oman kansan katsominen keskieurooppalaisesta näkökulmasta nousi enemmän esiin. Modernistit olivat kiinnostuneita myös poikkeavista mielistä ja synkän karnevalistisista hylkiökertojista, jollainen myös Tapion romaanisarjan keskushenkilö Harri Björkharry on.”

Björkharryn maailmankuvaa on kuvattu usein nihilistiseksi. Arktinen hysteria on hänelle ”pitkäjänteisen, keskittyvän kansan” käyttäytymistä, joka ”saa melodraaman mitat”. Hiljaisen jurottamisen, vakavamielisyyden ja melankolian joukkoon sekoittuu slaavilaishenkistä liioittelua, juoppohulluutta ja väkivaltaisia energiapiikkejä. Vallitseva tunnelma on kuitenkin mykkä ahdistus, eräänlainen laukeamaton väkivallan muoto.

”Tapio kuvaa, kuinka kaikkein pahinta on itse asiassa juuri turhautunut tukahdutettu aggressiivisuus, joka ei pääse purkautumaan. Varsinkin työläisnaisen osana on kärsiä hiljaa ja siirtää pelkonsa jälkipolville. Moraalisesti arveluttavan kertojan toimesta tällainen järjestys esitetään luonnollisena, väistämättömänä asiaintilana, kuten myös sodiksi yltyvä väkivalta”, Nykänen sanoo.

Marko Tapion teksteistä välittyy ajatus puhdistavasta sodasta. Väkivalta esitetään yhteiskunnallisten olosuhteiden välttämättömänä seurauksena, joka voi olla jopa jännittävä ja kansakuntaa uudistava tapahtuma. Näistä syistä Tapio on usein mielletty poliittisesti konservatiiviseksi tai oikeistolaiseksi kirjailijaksi. Hänen elämäntyöstään on hiljattain ollut innostunut kansallismielisissä ja äärioikeistolaisissa tilaisuuksissa puhunut, mediakohuja aiheuttanut kirjailija Timo Hännikäinen, jonka Tapiota käsittelevää Hysterian maa -teosta (2013) tutkitaan myös Arktinen hysteria -hankkeessa.

”Kansallisen sankarikertomuksen nurinkääntäminen voi tarkoittaa myös uhoa, vaihtoehdottomuutta, nihilismiä, jopa väkivallan ihailua ja misogyniaa. Yhtenä tavoitteenamme on selvittää, miten ja miksi arktinen hysteria ja muu pohjoisen kuvasto on kiinnostanut ulossulkevaa nationalismia korostavaa, poliittisesti konservatiivista ja jopa äärioikeistolaista ajattelua”, Riikka Rossi sanoo.

Marko Tapio sai kirjoitettua neliosaiseksi kaavailemastaan romaanisarjasta kaksi osaa ennen kuin luhistui suuren työtaakan, alkoholismin ja unilääkkeiden väärinkäytön alle vuonna 1973. Hännikäinen kertoo Hysterian maa -kirjassaan, kuinka kirjailijan jäämistöstä löydettiin tämän kuoleman jälkeen sinetöity arkistomappi. Kannessa oli teksti, jonka mukaan mappi sisälsi romaanisarjan neljännen osan. Perunkirjoituksessa mapin sisältä paljastui pinkka puhtaan valkoista paperia.

Vimmaa, vastahankaa ja nostalgista surua

Arktinen hysteria voi sisällön aiheiden lisäksi näkyä myös kirjallisessa tyylissä. Erityisesti 1980-luvulta alkaen suomalaisessa esseekirjallisuudessa on näkynyt tietynlaista miehistä vihaisuutta, vimmaa ja konservatiivisia sävyjä. Henkilökohtainen ääni, provokaatio ja pohjoinen identiteetti ovat nousseet teksteissä vahvasti esille. Lajityypin pioneereina voi nähdä esimerkiksi Pentti Linkolan, Erno Paasilinnan ja Jouko Turkan kaltaiset tekijät.

Antti Ahmala tarkastelee Arktinen hysteria -hankkeessa suomalaisen esseistiikan vastahankaisia tunteita ja tyylikeinoja. Alustavana aineistona ovat Linkolan, Paasilinnan ja Timo Hännikäisen tuotannot. Ahmala on tutkinut omassa post doc -hankkeessaan myös Antti Nylénin ja Tommi Melenderin esseistiikkaa. 1900-luvun loppupuolen toisinajattelijaesseistien henkisillä perillisillä negatiivisia ryöppyjä näyttävät aiheuttavan entistä enemmän nykykulttuurin tyhjät lupaukset.

”Pentti Linkola käsitteli paljon modernisaation kielteistä vaikutusta suomalaiseen psyykeen. Paitsi ympäristön tuhoon, myös perinteisen agraarielämäntavan katoamiseen liittyi hänellä tiettyä vihaa ja nostalgista surua. Hän oli aika tärkeä vaikuttaja nykypolven esseistien kuten Nylénin ja Hännikäisen antimoderniuteen ja tyylin vihaisuuteen. Melenderillä vihaisuus näyttää vähän laantuneen, mutta omanlaisensa antimodernit teemat ovat hänelläkin olleet esillä”, Ahmala luonnehtii.

”Näissä näkökulmissa edistysajattelu näyttäytyy myyttinä ja humanistisena hybriksenä, tai esimerkiksi ympäristökysymyksessä jonkinlaisena katteettomana luottamuksena siihen, että ekologiset ongelmat voitaisiin ratkaista. Mukana on myös vahva kokemus nykyajan banaaliudesta.”

Vaikeisiin pohjoisiin tunteisiin sekoittuu nykyesseisteillä aiempaa enemmän ulkomaisia vaikutteita. Tyyleihin on haettu inspiraatiota muun muassa Charles Baudelairen, Joris-Karl Huysmansin ja Gustave Flaubertin kaltaisilta 1800-luvun ranskalaisilta antimoderneilta, jotka kyseenalaistivat oman aikansa edistyksellisinä esiintyneitä aatteita, ja esimerkiksi Michel Houellebecqiltä, ranskalaisen antimodernin tradition keskeiseltä jatkajalta.

Pimeä pohjoinen karnevaali

Vaikka arktinen hysteria olisi pitkälti kulttuurinen rakennelma, se ei tee siitä olematonta. Jollain täytyy voida selittää maailman suurin suhteellinen äärimetalliyhtyeiden määrä, niiden viehtymys saatanalliseen meteliin, öisissä metsissä riehumiseen ja sianverellä läträämiseen. Jotain täysin todellista on halussa ruoskia itseään koivunoksilla sadan asteen pätsissä. Tai mitä pitäisi ajatella monen suomalaisen perimästä löydetystä ”känniraivogeenistä”, joka altistaa aggressiiviselle käytökselle humalassa?

Pimeyden todelliset vaikutukset tunnetaan myös psykiatriassa, eikä esimerkiksi kaamosmasennusta voi kuitata pelkkänä kuvitelmana. Sen ilmenemismuodot vain riippuvat paljon yksilöstä, ajasta ja kulttuurista. Aina ne eivät ole negatiivisia.

Arktinen hysteria ei ole kohonnut sisun kaltaiseksi suomalaisuuden lippulaivamentaliteetiksi, mutta kulttuurisessa keskustelussa se on vilahdellut tuon tuosta. Sen nimissä on levitetty Suomi-kuvaa muun muassa klassisen puhallinkvintetin ja kansainvälisen nykytaiteen katselmuksen muodossa. Otsakkeella on julkaistu myös suomalaisen avantgardemusiikin pioneerien kokoelmalevy, mukana muun muassa kappaleet Eleitä kolmelle röyhtäilijälle, Kuoleman puutarha sekä Hysteriablues.

”Käsite on oikea ja olemassa… Arktinen hysteria on maanisdepressiivisyyttä ja överiksi vetämistä”, Rosa Liksom toteaa Miki Liukkosen radio-ohjelmassa Ylellä. Kirjailijat puhuvat pohjoisesta taustastaan ylpeästi. Arktinen hysteria on kirjailijoille tunnistettava ilmiö ja jopa inspiraation aihe.

Negatiiviset määrittelyt voidaan kääntää myös positiivisiksi. Impressionisti ja beatnikki olivat alkujaan haukkumasanoja, samoin queer ja pakana. Näistä kaikista on tullut sittemmin sisäryhmäläisten ylpeästi käyttämiä määreitä. Kulttuurisen omimisen eli appropriaation sijaan puhutaan reappropriaatiosta, kulttuurisesta uudelleenmäärittelystä. Riikka Rossi puhuu emansipatorisesta tai voimaannuttavasta arktisesta hysteriasta. Melankolia, alkukantaisuus ja erilaiset tunnepurkaukset hyväksytään positiivisina ja ryhmän identiteettiä rakentavina piirteinä.

”Arktinen hysteria voidaan kääntää myös karnevaaliksi ja luovaksi positiiviseksi hulluudeksi. Parodioivat ja ironisoivat äänet ottavat hankalia tunteita emansipatorisesti haltuun. Syntyy vapauttavaa voimaa, joka voi avata tunnelukkoja ja luoda jotakin uuttakin”, Rossi pohtii.

Ehkä siksi ajatellessani arktista hysteriaa ajattelen Rosa Liksomia, sekä esimerkiksi tanssija Reijo Kelaa, hanuristi Kimmo Pohjosta, kuvataiteilija Reidar Särestöniemeä ja Mieskuoro Huutajia. Ajattelen myös teatterintekijä Leea Klemolaa, joka on käsitellyt arktista identiteettiä, pohjoisia tunteita ja erilaisia rajatilakokemuksia Kokkola-trilogiaksikin kutsutuissa hysteerisissä näytelmissään. Niissä nostellaan toveria alasti hangessa, riisutaan vaatteet pakkasella ja kääriydytään toppavaatteisiin sisällä. Heikki Kinnusen esittämä Marja-Terttu muuttaa Grönlantiin, kun Kokkolassa ei pääse enää tuntemaan tarpeeksi kylmyyttä. Elämä näyttää sekopäiseltä ja samalla syvästi ymmärrettävältä. Arktisessa hysteriassa on mukana lämpöä, omapäisyyttä ja ainutlaatuisuutta.

Hysterian mentaliteetti on keikautettu pimeäksi komediaksi myös suomalaisten suosikkisketseissä, kuten Roudasta rospuuttoon (Studio Julmahuvi) sekä Kyläkäräjät (Tabu). Kansallinen itseruoskinta, kännisekoilu, paranoia ja pienyhteisön muukalaisviha kääntyvät niissä yhteisen naurun aiheiksi.

Paraatiesimerkkinä hysteriahuumorista voinee pitää myös Juha ”Watt” Vainion kynästä syntynyttä kappaletta Pohjolan pidot, jossa juodaan ja paritellaan joukolla pimeän talven läpi, kunnes genitaalit ovat vereslihaisen punaiset ja tuvan ainoa kynttiläkin työnnetty jonkun anukseen.

Maailman hysteerisin – ja onnellisin kansa?

Mikä asema arktisella hysterialla sitten on onnellisuustutkimusten kärjessä paistattelevassa nyky-Suomessa, jossa useampi kyykkää kuin ryyppää, ja ahdistusta avataan puukkotappeluiden sijaan ennemminkin terapiassa? Vuosi vuodelta laimenevaa talvea kierretään etelänmatkoilla ja kirkasvalolampuilla, ja primitiivisten tunteiden sijaan pinnalla ovat yhä keskiluokkaisemmat tunteet: onnellisuuden, hyvien fiilisten ja sisustustaulujen maaninen tavoittelu. Perustetaan eettisiä toimielimiä ja heristellään joukolla sormea poptähdelle, joka kiroilee lasten kuullen. Kirjailijatkin heittelevät vitsejä television laiskanpulskeissa viihdeohjelmissa.

Kenties arktista hysteriaa voisi etsiä verkossa riehuvasta vihapuheesta, paranoideista salaliittoteorioista, päihdeongelmaisten asuntoloista, ämpärijonoista tai Black Fridaysta. Mutta kuinka arktisesta ilmiöstä enää puhuisimme? Samat ilmiöt tunnetaan kaikkialla maailmassa (kenties ämpärijonojen huomattavaa kansallista suosiota lukuun ottamatta).

On kenties hyväksyttävä, että arktinen hysteria elää osittain tavoittamattomissa, syvällä ihmismielen sopukoissa. Emme tiedä mitä se oikein on, Marko Tapio totesi ja alkoi kirjoittaa romaanisarjaansa.

Johonkin olemme arktisen hysterian käsitettä tarvinneet. Ainakin se on synnyttänyt kirjallisuutta, joka on auttanut tekijöitään ja lukijoitaan jaksamaan pimeyden keskellä. Ja vaikka se osoittautuisi fiktioksi, ainakin se on meidän fiktiotamme. Mielikuvituksen tuotteenakin se tekee vaikutuksen, esimerkiksi Marko Tapion näin sanoittamana:

”Se on eräs ilmiö meidän elämässämme ankaran ilmaston ja armottomien olojen keskellä. Se on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään. Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka.”

 

Teksti: Jantso Jokelin
Kuvitukset: Joonas Rinta-Kanto

Marko Tapio -sitaatit Matti Palmin artikkelista ”Kohti isoa romaania. Arktisen hysterian esiymmärtäminen.” Teoksessa Miisa Jääskeläinen (toim.), Loogillista ihmettelyä. Kirjoituksia Marko Tapiosta. Saarijärvi: Tapperin Taideseura, 107–128.

Arktinen hysteria – Oudot pohjoiset tunteet -hanke

Kolmivuotisen Arktinen hysteria – Oudot pohjoiset tunteet -hankkeen jäsenet ovat kirjallisuuden tutkijoita Helsingin ja Tampereen yliopistoista. Hanke toimii Tampereen yliopistossa monitieteisen kertomuksentutkimuksen keskus Narraren yhteydessä. Yliopistonlehtori, dosentti Riikka Rossi (TaY) tutkii hankkeessa pohjoista primitivismiä ja tunteita, FT Elise Nykäsen (HY) tarkastelussa on erityisesti Marko Tapion ja muiden myöhäismodernistien kirjallisuus, FT Antti Ahmalan (HY) näkökulmassa korostuvat suomalaiset esseistit, miehuus ja antimodernit tuntemukset. Väitöskirjatutkija Sarianna Kankkunen (HY) tarkastelee erämaiden, periferioiden ja ääriolosuhteiden yhteyttä arktisen hysterian esityksiin nykykirjallisuudessa. Väitöskirjatutkija Charlotte Coutu (TaY) tutkii Rosa Liksomin kirjallisuuden ohella grönlantilaisen Pia Arken kuvataidetta ja yliopistonlehtori, dosentti Saija Isomaa (TaY) erityisesti arktisen hysterian uusia muotoja dystooppisessa fiktiossa.