Eri reittejä: Laulamisen voima

Laulaminen voi liittää ihmisen osaksi maailmankaikkeutta. Mutta mitä tapahtuu, kun laulu jää vangiksi ihmisen sisälle? Etnomusikologi Anne Tarvaisen tutkimukseen on osallistunut yli 300 ääniongelmaista, laulutaidotonta ja kuuroa laulun harrastajaa. Toimittaja Ndéla Fayen jutussa hän kertoo, mitä laulu tekee ihmisen kehossa – silloinkin, kun se ei täytä totuttuja esteettisiä normeja.

Teksti: Ndéla Faye
Kuvat: Terhi Ekebom

Elisa, 36, seisoi ryhdikkäästi esiintymislavalla ja puristi kynsiä kämmeniinsä. Hän hengitti syvään. Aistit tuntuivat yliherkistyneiltä. Hän ei nähnyt edessään mitään eikä miettinyt muuta kuin pian alkavaa lauluesitystä. Elisa oli valmistautunut kuukausitolkulla kerran kuussa järjestettävään open mic -tapahtumaan. Tämä oli hänen mahdollisuutensa päästä vuosia kestäneen esiintymispelon yli.

Hän astui mikrofonin eteen ja avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut ulos. Tärisevin käsin hän kurotti pianon päällä seisovaa vesipulloa. Hän yritti avata ääntään, otti vielä pari kulausta vettä ja toivoi hartaasti, että siitä olisi apua. Ääntä ei tullut vieläkään. Olkapäät valahtivat alas, kyyneleet vyöryivät silmiin. Elisa kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin esiripun taakse. Mielen valtasivat pettymys ja raivo. Äänen pettäminen oli tullut yllätyksenä. Tämä kerta ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi. Elisa joutui totuttelemaan uudenlaiseen arkeen, jossa omaan ääneen ei enää voinut luottaa.

Erilaiset laulamiseen liittyvät ongelmat ovat yleisiä, mutta niiden vaikutusta ihmisen psyykeen ei tunneta vielä kovin hyvin. Laulaminen on monelle voimakas kokemus, joka tuo elämään merkityksellisyyttä ja vitaalisuutta, kertoo lauluntutkija Anne Tarvainen.

”Jos tähän kokemukseen tulee katkos ääniongelman muodossa, se saattaa olla erittäin kova kolaus, joka vaikuttaa ihmiseen laaja-alaisesti.”

Tarvainen on myös laulaja, lauluntekijä ja äänikouluttaja. Hänen vuonna 2018 alkaneeseen Koneen Säätiön rahoittamaan Laulamisen tuntu -tutkimukseensa on osallistunut yli 300 ääniongelmaista, laulutaidotonta ja kuuroa laulun harrastajaa eri ikäryhmistä ja laulugenreistä. Tutkimuksessa hän pyrkii selvittämään, minkälaisia kehollisia aistimuksia laulamiseen liittyy.

Moni Tarvaisen haastattelema laulaja on kertonut siitä, miten ääniongelma uhkaa viedä kokonaan innon laulamiseen – ilmaisukeinoon, joka aiemmin on ollut ilon aihe ja voiman lähde.

”Epäonnistumisen tunne ja kokemukset voivat johtaa siihen, ettei halua laulaa ollenkaan, kun tuntee, ettei enää yllä esteettisen laulamisen vireeseen. Laulamisen lopettaminen taas voi johtaa tukilihasten heikentymiseen, mikä vaikeuttaa laulamista entisestään”, Tarvainen selittää.

Tutkimuksessaan Tarvainen kyseenalaistaa vallitsevat äänelliset normit siitä, millaista on ”oikeanlainen” tai ”hyvä” laulaminen. Tutkimus nostaa esille laulajat, joita on tähän asti tarkasteltu lähinnä vammaisuuden, osaamattomuuden ja ongelmallisuuden kehyksissä.

Ääni syntyy monen elimen yhteistyönä

Elisan ääni alkoi käheytyä ja väsyä jo muutama vuosi epäonnistunutta esiintymiskokemusta aiemmin. Iltalaulun laulaminen lapselle alkoi tuntua epämiellyttävältä, ja välillä Elisa keksi tekosyitä jokailtaisen rutiinin välttääkseen. Kurkussa tuntui koko ajan olevan pala, joka ei liikkunut millään.

”En tiennyt, mikä oli pielessä, mutta tunsin, että kaikki ei ollut niin kuin piti. En tuntenut itseäni samaksi ihmiseksi kuin ennen. Tuntui kuin oma ääneni ja osa itseäni olisivat olleet kadoksissa”, hän muistelee.

Lopulta Elisa päätti mennä lääkäriin, josta sai lähetteen lisätutkimuksiin. Ne kertoivat, että hänellä oli äänihuuliin kiinnittynyt hyvälaatuinen kysta. Hyvälaatuinen sikäli, että se haittasi vain hänen ääntään – kyse ei ollut esimerkiksi kasvaimesta. Kysta voi kuitenkin häiritä äänihuulten värähtelyä, ja usein se aiheuttaa käheyttä tai muita ääniongelmia.

Ihmisellä ei ole äänten tuottamiseen erikoistunutta elintä kuten esimerkiksi linnuilla ja valailla, vaan ääni syntyy monen elimen yhteistyön seurauksena.

Hengityselimet, kurkunpää ja nenä- ja suuväylät muodostavat äänielimistön kokonaisuuden. Tämän elimistön jokaisella osalla on myös oma alkuperäinen tehtävänsä, joka ei liity äänen tuottamiseen. Laulaessaan ihminen antaa elimille toisen tehtävän niiden alkuperäisen tehtävän, kuten nielemisen ja hengittämisen, sijaan.

Ääni syntyy, kun äänihuulet lähenevät toisiaan ja alkavat värähdellä uloshengitysilman vaikutuksesta. Äänen korkeus riippuu värähtelyn nopeudesta: hidas värähtely tuottaa matalan äänen ja nopea värähtely korkean äänen. Ääni muodostuu sitä voimakkaammaksi, mitä suurempi äänihuuliin kohdistuva ilmanpaine on, mitä laajempi on äänihuulten sulkeutumisen ja avautumisen liike ja mitä paremmin ääni pääsee resonoimaan kehon onteloissa. Jos äänihuulet ovat rentoina ja äänihuulten välinen rako auki, kuten tavallisen hengityksen aikana, värähtelyä ei tapahdu ja ääntä ei muodostu.

Lauluääni syntyy aivojen, hermoston ja lihasten säätelyn sekä äänihuulten värähtelyn ja äänen resonanssin ja uloshengityksen voimakkuuden muutosten yhteistoiminnan tuloksena. Kaikkien osien tulee toimia keskenään tasapainoisesti, jotta äänentuotto sujuisi hyvin ja laulaminen tuntuisi vaivattomalta.

Miten olla läsnä laulaessa?

Anne Tarvainen kiinnostui äänentuoton fysiologiasta jo 1990-luvulla, jolloin hän kohtasi omia ääniongelmia. Viisaudenhampaan poiston yhteydessä Tarvaiselta vammautui kielihermo, joka aiheutti kielen osittaisen halvaantumisen. Tämä johti siihen, että laulamiseen tarvittavat kielen, kurkunpään ja kaulan lihakset joutuivat epätasapainoon. Puolen tunnin laulamisen jälkeen Tarvaisen ääni katosi välillä kokonaan.

”Tuli yllätyksenä, miten paljon tämä vaikutti laulamiseen. Yhtäkkiä laulamisesta tuli vaikeaa, enkä saanut enää tuntumaa omaan ääneeni.”

Tarvainen sai apua foniatrilta eli puheen, kielen ja äänen ongelmiin erikoistuneelta lääkäriltä, mutta hänelle jäi olo, että yhteys omaan ääneen oli kadoksissa.

”Luulin, etten enää koskaan laulaisi. Perinteiset ääniharjoitteet auttoivat, mutta vasta kehotietoisuuden mukaan ottaminen harjoitteluun vei minua eteenpäin ääneni kuntoutumisessa.”

Tarvainen ryhtyi tekemään improvisoituja ääniharjoituksia ja kielen verryttelyjä, joissa hän päästi ulos erilaisia vapaita ääniä. Hän halusi olla jälleen sinut oman äänensä kanssa. Pikkuhiljaa Tarvaisen ääni alkoi kuntoutua. Hänellä oli jo ennestään lauluoppilaita, ja hän aloitti samojen tekniikoiden käyttämisen heidän kanssaan.

Tarvainen sairastaa myös refluksitautia, jonka tuottama happo on polttanut limakalvoja. Se vaikeuttaa laulamista entisestään.

”Läsnäolevan ja hyväksyvän tietoisuuden avulla olen kuitenkin onnistunut luomaan luottamuksellisen suhteen omaan kehooni ja ääneeni.”

Nämä pohdinnat ja tunteet alkoivat hahmottua Tarvaisen mielessä kokonaisuudeksi, ja vuonna 2017 hän lanseerasi niiden pohjalta Voicefulness-menetelmän. Hän hyödyntää sitä äänikouluttajan työssään.

Voicefulnessissa ajatuksena on kehittää oman äänen avulla kehotietoisuutta. Huomio siirretään pois itse äänestä, eikä sitä yritetä muokata tai parantaa millään tavalla. Ääntä tuotetaan spontaanisti ja rennosti, ja näin ihminen pääsee Tarvaisen mukaan tutustumaan omaan kehoonsa ja ääneensä ilman suorituspaineita.

”Tutustumme siihen, miten oman äänen ja kehon kanssa voi olla läsnä hyväksyen ja rentoutuen. Voicefulnessin avulla harjoitetaan läsnäoloa, tunneilmaisua ja omaa kehotietoisuutta. Voicefulnessissa ei tarvitse suorittaa musiikkia tai tehdä esteettisesti kauniita tai edes ymmärrettäviä ääniä. Emme liiku musiikin emmekä puheen alueella lainkaan. Kyse on pelkästä äänen ulos päästämisestä, jonka tavoitteena on hyväksyvä suhde omaan ääneen ja kehoon”, Tarvainen sanoo.

Esteettisiä aistimuksia voi tuntea myös kehon sisällä

Kehotietoisuudelle perustuu myös Tarvaisen Laulamisen tuntu -tutkimus. Tutkijakielellä kehotietoisuus on kehon tuottamasta proprioseptisesta ja interoseptisesta aisti-informaatiosta tietoiseksi tulemista.

Proprioseptisten havaintojen avulla aistimme kehomme sisätilan, asennot, liikkeet ja lihasten jännittyneisyyden. Interoseptisen aistialueen avulla puolestaan aistimme kehomme elinten toiminnan, esimerkiksi sydämen lyönnit, hengityksen, kylläisyyden tunteen ja tunteet osana autonomisen hermoston toimintaa.

Perinteisen käsityksen mukaan estetiikkaan liittyvät aistimukset koetaan näkemällä tai kuulemalla, ei kehon sisällä. Tarvainen kiistää tämän ajatuksen. Hänen tutkimuksensa keskittyy juuri vokaaliseen soomaestetiikkaan, eli ajatukseen, että laulamisen esteettisyys ei liity ainoastaan tuotettuun ääneen vaan kytkeytyy myös samanaikaisiin kehollisiin aistimuksiin. Laulamisen esteettisyys ei siis perustu tuotettuun ääneen vaan juuri asento- ja liikeaistia kutitteleviin proprioseptisiin aistimuksiin. Esteettisiä aistimuksia laulamisessa voivat olla esimerkiksi elävöitymisen, voimaantumisen, kauneuden ja yhteyden kokemukset.

Kehotietoisessa tilassa ihminen aistii kehonsa hienovaraisetkin liikkeet ja tuntemukset, Tarvainen sanoo. Ne voivat olla esteettisiä siinä missä silmiä hivelevät värit tai korviin soljuva melodia. Ja kuten kuvataiteessa tai musiikissakin, kaikkien ei tarvitse pitää samoista asioista.

Parhaat laulukokemukset tuntuvat koko kehossa

Kuka asettaa hyväksyttävän äänen rajat? Lähtevätkö ne laulajasta itsestään, vai ovatko rajat piirretty kulttuuriimme?

Pakotamme Tarvaisen mukaan ääntämme tekemään usein asioita, jotka eivät tunnu hyvältä kehossa. Laulaminen on usein suorituskeskeistä: kehoa ja ääntä piiskataan muottiin, jotta ääni täyttäisi kulttuurin asettamat esteettiset ihanteet.

Musiikkiteollisuudessa esimerkiksi käytetään yleisesti autotunea, eli sävelkorkeuden epätarkkuuksien korjaamiseen tarkoitettua tietokoneohjelmaa. Sen takia olemme tottuneet siihen, ettemme millään yllä samankaltaisiin esityksiin kuin studiossa nauhoitetut versiot – koska ne eivät usein ole todenmukaisia tai edes ihmisäänen saavutettavissa.

Tarvaista kiinnostaa myös se, millaisia kulttuurisia esteitä olemme laulamiselle asettaneet.

”Kaikki laulajat ja kaikenlaiset laulamisen tavat eivät sovi yhteiskuntamme asettamaan muottiin, joka on usein hyvinkin ahdas. Täydellisyyden tavoittelu ja ainainen suorittamisen paine tarkoittavat usein sitä, että olemme irrallaan omista kehoistamme. Tuntuu, että arvostamme laulamista kokemuksena liian vähän. Voisimme opetella kuuntelemaan laulamista uudella tavalla.”

Tarvaisen haastattelemat laulajat kertovat, miten parhaat laulamiseen liittyvät kokemukset ovat juuri kehollisia. Laulamisen kautta luodaan yhteys omaan kehoon, muihin ihmisiin, ympäristöön, maailmaan, jumalaan tai jopa maailmankaikkeuteen. Haastateltavat kuvailevat parhaita laulamiskokemuksiaan voimaannuttaviksi, ”huippukokemuksiksi”.

Laulamiseen kytkeytyy paljon eri tunteita, ja kokemukseen vaikuttaa esimerkiksi se, missä ja kenen kanssa lauletaan ja mitä lauluja. Ääni vaikuttaa koko kehoon ja saa aikaan voimakkaita kokemuksia. Laulaja voi kokea, että oman kehon rajat häviävät ja että hän on yhtä maailman kanssa. Osa vastaajista kuvaili leijumisen tai lentämisen tuntemuksia.

”Monille laulaminen on hyvin tärkeää myös minuuden ja identiteetin sekä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kannalta. On selvää, että laulamiseen liittyy paljon rikasta kehollista kokemusta, mutta tätä puolta on tieteen alalla tutkittu hyvin vähän, vaikka laulamisen ja hyvinvoinnin välistä suhdetta on kyllä tutkittu paljon”, Tarvainen sanoo.

Tutkimuksensa avulla Tarvainen haluaa päästää ääneen ison joukon osallistujia ja tuoda esille sen rikkaan kokemusmaailman, joka on jäänyt huomioimatta aiemmissa tutkimuksissa.

”En tutki vain ongelmallisia kokemuksia, vaan myös huippukokemuksia. Tiedän itse, miten tärkeitä ne ovat.”

Tarvaisen tutkimukseen vastanneet ihmiset kuvailevat:

”Parhaimmillaan tunnen leijuvani ja minulla on voittamaton olo. Laulaminen tuo autuaan olon. Kehoni on kevyt, nopea ja se reagoi kaikkiin ajatuksiin ja tunteisiin. Voin tehdä ihan mitä haluan.”

”Ihan kuin aika ja rajat katoaisivat, eikä mikään maailman huoli ja kipu pääse koskettamaan. Runollisesti voisin sanoa, että on kuin olisi yhtä universumin kanssa.”

”Laulaminen tekee onnelliseksi ja saa elämän tuntumaan tärkeältä. Ääniaalloissa on ihanaa kellua.”

Entä minkälainen on ”huono” ääni – minkälaiset äänet herättävät epämiellyttäviä tunteita?

Onko käsitys huonoista äänistä iskostettu meihin biologisesti vai määrittyvätkö kaikki estetiikkaan liittyvät asiat kulttuurin mukaan?

Nykyaikaisessa populaarikulttuurissa epävireisyys ja ”huonosti laulaminen” ovat usein viihteellisten laulukilpailujen valttikortti. Säälittävät laulajat tarjoavat kotikatsomoille viihdyttävää myötähäpeää – miten tuokin on kehdannut mennä kameroiden eteen esiintymään! Normeista poikkeaville äänille on tilaa lähinnä vitsinä.

Luonto vastaan kasvatus -keskustelussa on kuitenkin vaaransa. Jos rinnastamme äänen tuottamisen johonkin, mikä on välttämätöntä ja ensisijainen ominaisuus meille ihmisille, suljemme esimerkiksi kuurot ja mykät kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

Kuuro ja ylpeä siitä

Rap-artisti Signmark eli Marko Vuoriheimo syntyi kuurona maailmaan, jossa musiikki on kuulevia varten. Kuurous on osa Vuoriheimon identiteettiä, ja hän on kuuroudesta hyvin ylpeä.

”Olen syntynyt kuurona kuuroon perheeseen. Monet sukulaiseni ovat kuuroja. Kannan ylpeänä Connexin 26 -geeniä. Niin ylpeänä, että pamautin tatuoinnin hauikseen”, hän kommentoi ja esittelee käsivarttaan, jossa kaksoiskierteisen DNA-rihmaston sekaan on punottu nuottiavain.

Connexin 26 -geeni on perinnöllistä kuuroutta aiheuttavista geeneistä yleisin. Sen mutaatiot voivat aiheuttaa synnynnäisen tai ennen kahden vuoden ikää alkavan kuurouden.

Suomen Kuurojen liiton mukaan Suomessa on noin 10 000–14 000 viittomakielentaitoista henkilöä, joista noin 4 000–5 000 on kuuroja. Kuurojen joukko on hyvin kirjava, ja heillä on oma kieli ja yhteisö.

Jotkut kuuroista kuulevat enemmän, jotkut vähemmän – ja jotkut eivät kuule mitään. Jotkut käyttävät kuulolaitteita, jotkut eivät. Jotkut kuulevat melodioista eri äänenkorkeuksia, jotkut ainoastaan tuntevat musiikin ääniaaltojen värinän sekä rumpujen ja basson rytmin.

Kuurot niputetaan usein lääketieteellisen yleistermin kuulovammaiset alle yhdessä huonokuuloisten ja kuuroutuneiden kanssa. Tähän joukkoon kuuluu vähintään joka kymmenes suomalainen. Kuurous on kuitenkin myös identiteetti ja kuuroilla on oma kulttuurinsa. Viittomakielisyys lasketaan kieliryhmäksi, jonka kielelliset oikeudet on turvattu Suomen perustuslaissa. Esimerkiksi Vuoriheimo ei pidä itseään millään lailla vammaisena, vaikka hänet virallisesti sellaiseksi usein luokitellaan.

”Jokainen kuuro valitsee itse instrumentin, jota haluaa käyttää”

Signmark on maailman ensimmäinen viittomakielellä räppäävä kuuro, joka on tehnyt sopimuksen kansainvälisen levy-yhtiön kanssa.

Joidenkin ystävien lannistavista kommenteista ja vastahakoisuudesta huolimatta Vuoriheimo lähti toteuttamaan lapsuuden unelmaansa siitä, että jonain päivänä hänen omat musiikkivideonsa pyörisivät televisiossa. Signmark astui musiikkiskeneen 16 vuotta sitten, ja siitä ovat ajat onneksi paljon muuttuneet.

”Vaikka vielä on paljon tehtävää.”

Biisien kautta Vuoriheimo koki pystyvänsä puhumaan tärkeistä asioista.

”Haluan kertoa elämästäni, yhteisöstäni ja maailmasta musiikin kautta. Riimit, melodia, rytmi, ilmeet ja toki kehonkieli tulevat siinä mukana. Käytän kehoani ikään kuin soittimena,” hän kuvailee.

Vuoriheimon esiintyessä viittomakielellä riimittely ja flow sekä hyvät viittomavalinnat ovat tärkeitä. Viittomisen pitää näyttää hyvältä ja olla ymmärrettävää. Hän myös koettaa asettaa viittomat sopimaan yhteen melodian kanssa. Riimien, melodioiden ja soundien on oltava kohdallaan. Vuoriheimo etsii esiintymisissään kauneutta, ja siksi viittomia pitää usein viilata kauan. Hän pystyy räppäämään ääneenkin, mutta haluaa mieluummin, että riimit laulaa hänen muusikkoystävänsä.

Vuoriheimon mielestä jokaisella artistilla on oikeus esittää laulunsa ihan millä tavalla tahansa.

”Jokainen kuuro valitsee itse instrumentin, jota haluaa käyttää. Kunnioitan jokaisen omaa päätöstä. Kuuroja on maailmalla ihan laidasta laitaan. On kuuroja, jotka haluavat olla kuin kuulevat, ja kuuroja, jotka vaalivat kuurouttaan sekä kaikkea siltä väliltä. Jokainen tekee omalla tavallaan. Tätä se taide on.”

Vuoriheimo kokee kuurojen maailman olevan aivan erillään kuulevien maailmasta. Hän kuitenkin kertoo Visual Vernacular -tekniikkamuodosta, jossa esiinnytään käyttäen ilmeitä ja eleitä. Se ei ole viittomakieltä, vaan lähentelee pantomiimia ja runoutta. Se on tarinankerrontaa, jossa liikehdintää käytetään luovasti – ja jossa kehonkieli on keskiössä.

”Kuulevan on kuitenkin mahdotonta ymmärtää, millaista kuurojen elämä on ja millainen meidän ’äänimaailmamme’ on.”

Vuoriheimo ei tunne Anne Tarvaisen tutkimusta tarkemmin, mutta häntä mietityttää se, että samaan tutkimukseen osallistuvat sekä kuurot, ääniongelmaiset että laulutaidottomat. Hän ei näe, miten kuurojen viittomakieltä voidaan tutkia samalla tavalla kuin esimerkiksi kuulovammaisten, jotka eivät osaa viittomakieltä, tai muuten vaan laulutaidotonta henkilöä.

Laulamisen monimuotoisuus

Anne Tarvainen kertoo ymmärtävänsä hyvin, että kuulevan tekemään tutkimukseen, joka käsittelee myös kuuroja, suhtaudutaan epäillen. Tarkoitus ei ole niputtaa kuuroja ja ääniongelmaisia yhteen karsinaan, hän sanoo.

”Tarkoitukseni on lähestyä laulamisen kehollisia kokemuksia erilaisista kokemusnäkökulmista. Haluan tuoda kokemusten monenlaista kirjoa esille. Ei ole olemassa homogeenisia kuurojen tai muidenkaan kokemuksia.”

Käytännössä Tarvainen toteuttaa tutkimuksensa kolmena erillisenä osatutkimuksena, joissa ääniongelmaisia, laulutaidottomia ja kuuroja tarkastellaan omina ryhminään ja joissa pyritään tuomaan esille myös laulajien yksilöllisiä ja erityisiä kokemuksia.

Yhteistä tutkimuksen laulajille on se, että heillä on mahdollisesti valtavirtalaulajista poikkeava suhde lauluäänen, kuuntelemisen ja kehollisen kokemuksen välillä.

”Tämä kiinnostaa minua, sillä haluan nostaa esille laulamisen erilaiset potentiaalit, laulamisen yleisiä ihanteita kyseenalaistavat laulamisen ja kokemisen tavat.”

Tarvainen haluaa tuoda tutkimuksessaan esille laulamisen monimuotoisuuden. Laulaa voi myös äänettömästi pään sisällä hyräillen tai viittomakielellä. Viittomakielen ympärille on rakentunut oma kulttuurinsa siinä missä minkä tahansa puhutunkin kielen.

”Olen ollut hämmästynyt siitä, miten viittomat ja kehon liikkeet sekä kasvojen ilmeet nivoutuvat yhteen eri ihmisillä eri tavoin, ja miten ihmiset ilmaisevat itseään omalla tavallaan.”

Tarvaisen mukaan laulamista ja ääntä ei tulisi laittaa niin tiukkaan muottiin kuin nykyiset laulamisen ja kuuntelemisen käytäntömme tekevät.  Laulamista tulisi saada toteuttaa kullekin ominaisin ja mieluisin tavoin, olipa se sitten puhtaasti soivalla äänellä, death metal -murinalla tai viittoen.

”Meidän pitäisi oppia kuuntelemaan, katsomaan ja aistimaan koko kehollamme erilaisia laulamisen muotoja ja löytää niistä se tärkein elementti eli laulajan välittämä musiikillinen ja tunteellinen ilmaisu – se, miten ihminen laulaessaan avaa itsensä ja haluaa koskettaa meitä esityksellään.”

 

Taustameteli tekee puhumisesta mahdotonta

Elisa on harrastanut laulua lapsesta asti, kuorossa ja yksityisillä laulutunneilla. Hän kokee laulamisen auttavan häntä rentoutumaan ja hän saa siitä voimaa, kun muut asiat tuntuvat vaikeilta. Lauluharrastus on kantanut hänet myös läpi vaikeiden elämäntilanteiden, kuten läheisen kuoleman ja pitkäaikaisesta puolisosta eroamisen jälkeen.

”Laulaminen on minun terapiaani”, hän sanoo haikeasti hymyillen.

”Laulaessa tunnen, kuinka kehoni värähtelee. Ihoni menee kananlihalle ja tunnen niskassani kylmiä väreitä. Juuri ennen kuin alan laulaa, tunnen latautuneisuutta, jota en ole välttämättä aiemmin edes rekisteröinyt. Kun pääsen laulamaan, latautuneisuus hellittää, minkä jälkeen olo on autuas.”

Lääkärin toteama kysta äänihuulissa leikattiin vuonna 2018. Leikkauksen jälkeen hän sai lähetteen ääniterapiaan mutta ääni jäi käheäksi. Nykyään jopa lyhyet keskustelut tuottavat hänelle vaivaa, ja puheesta tulee nopeasti vaivalloista ainaisen äänenselvittelyn lomassa.

”Pysyvät seuraukset tulivat täysin yllätyksenä. Sain kuulla, että jos olisin hakeutunut leikkaukseen tai ääniterapiaan aiemmin, olisin todennäköisesti saattanut välttää pysyvät ääniongelmat.”

Vaikeinta Elisan on puhua paikassa, jossa on taustameteliä. Silloin hän joutuu korottamaan ääntään liikaa. Äänihuulet rasittuvat. Jo parin minuutin kuluttua äänen tuottaminen on melkein mahdotonta. Silloin on helpompi vain olla hiljaa.

”Minun on täytynyt oppia hyväksymään, että lauluääneni on nyt tällainen, eikä se ikinä palaa ennalleen. Se on välillä ollut kova pala niellä, mutta teen parhaani sen eteen, että hyväksyn itseni ja ääneni juuri sellaisena kuin se on. Se riittää”, Elisa toteaa.

Iltalauluja Elisa laulaa edelleen vastahakoisesti – mutta tyttärensä mieliksi kuitenkin joka ilta. Nyt hän pyytää lasta laulamaan kanssaan ja täyttämään kohdat, jotka tuntuvat hänelle itselleen vaikeilta.

 

 

Kun laulamisesta ei saa kiinni

Aava Uusikuu on laulaja-lauluntekijä, jonka esikoisalbumi, Vedessä palaa, on sovitettu ja sävelletty Mirkka Rekolan runoihin.

Aava Uusikuu on myös Anne Tarvaisen luoma taiteilijapersoona. Kun Tarvainen esiintyy Aava Uusikuuna, hän saa laulamisesta parhaimmillaan vitaalisuuden tunteen: hän tuntee ja aistii kehonsa aivan toisella tavalla kuin Anne Tarvaisena laulaessaan. Samalla kehon jumit ja kivut laukeavat, ja hänestä tuntuu siltä, että keho herää eloon.

Uusikuun persoona on saanut Tarvaisen lähestymään laulamista eri tavalla. Persoonan kautta laulaminen on auttanut häntä avautumaan ja tulkitsemaan laulua tavalla, jolla hän ei välttämättä muuten olisi sitä pystynyt tekemään. Mutta silloin kun laulaminen ei suju hyvin, pinnalle saattaa edelleen nousta kipeitä tunteita. Pahimmillaan huonot laulukokemukset ovat johtaneet turhautumiseen, itkunpurskahduksiin, pelkoon ja jopa epätoivoon.

”Kehoni virittyy jo siinä vaiheessa, kun odotan sitä, että pääsen laulamaan. Jos ääneeni ei välity, mitä koen sisälläni, kolaus saattaa olla hyvinkin kova. Koen jääväni ikään kuin vangiksi oman kehoni sisään. Se, minkä haluan päästää ulos sisältäni, ei pääsekään ulos. Tällöin syntyy pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en ikinä pystykään välittämään sitä tunnetta. Kun laulaminen taas alkaa sujua, tuntemani kiitollisuus on rajaton”, Tarvainen kuvailee.

Myös hänen tutkimuksessaan nousee esiin, kuinka ääniongelmat ja laulajan omasta mielestä epäonnistuneet laulukokemukset aiheuttavat laulajalle pettymystä, surua – vihaakin.

”Tämä on ymmärrettävää, kun ajattelee, miten tärkeää laulaminen on vastaajille ja miten paljon he menettävät ääniongelmiensa myötä. Kyse ei ole siis ainoastaan äänen menettämisestä vaan pahimmillaan koko identiteettiin vaikuttavasta menetyksestä. Ikään kuin menettäisi osan itsestään”, Tarvainen sanoo. Tarvaisen tutkimukseen vastanneet kuvailevat:

”Silloin tuntuu ahdistavalta, kun tietää osaavansa, muttei saa ääntään toimimaan. Ahdistavaa. Olen todella surullinen, refluksi vie yhden identiteettini osan.”

”Haluaisin laulaa. Vihaan tätä sairautta joka on tehnyt normaalin elämän mahdottomaksi.”

”Ääni myös väsyy nopeammin ja käheytyy. Usein ääniala kapenee voimakkaiden refluksioireiden myötä hetkellisesti ja palautuu vasta, kun kurkku paranee, usein hitaastikin. Se herättää minussa turhautumista, epäonnistumisen tunteen ja ärtymystä. Myös pelkoa, etten voi harjoittaa täyspainoisesti ammattiani, tai että itse välinpitämättömyydelläni tuhoan ääneni. Eli syyllisyyttä ja häpeää myös, kaikkien edellisten lisäksi.”

Omien laulukokemustensa ja ääniongelmiensa ansiosta Tarvainen pystyy ymmärtämään haastateltavien tuntemuksia ja kokemuksia.

”Laulaessa ääniongelmat nousevat paljon enemmän pinnalle kuin esimerkiksi puhuessa. Laulamiseen liittyy niin paljon voimakkaita kokemuksia, joten kun siihen tulee ongelma, se on todella iso vyyhti, etenkin tunnepuolella.”

Hänen mielestään meidän tulisi opetella avartamaan käsityksiämme musiikista ja laulusta ja opetella kuuntelemaan laulamista uudella tavalla. Laulun avulla voisimme kokea, että meillä on paikka yhteisössä tai osana tätä maailmaa.

Tarvainen uskoo, että ihmiset ovat vähitellen ymmärtämässä, että laulaa voi ihan vain itseään varten. Aina ei tarvita yleisöä – eikä paineita suorittamisesta tai huolta siitä, millaisia ääniä pääsee ulos.

”Laulamisen mielen- ja kehontilassa ihminen pääsee parhaimmillaan käsiksi uudenlaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Siihen liittyy niin paljon rikasta kehollista kokemusmaailmaa, ja sen kautta pystymme ilmaisemaan omaa olemassaoloamme ja paikkaamme tässä maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Omien kokemusteni pohjalta olen ymmärtänyt, että äänentuoton ei tarvitse olla suoritus, vaan se voi olla voimauttava, hyvältä tuntuva ja turvallinen tila, jossa saan vapaasti olla oma itseni.”

 

 

Anne Tarvainen filosofian tohtori, etnomusikologi, Tampereen yliopisto

Tutkii kehotietoisuuden vaikutusta laulajien moninaisiin laulamiskokemuksiin Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Laulamisen tuntu: esteettinen kehotietoisuus kuurojen, laulutaidottomien ja ääniongelmaisten vokaalisissa kokemuksissa.

 

Marko Vuoriheimo artisti ja yrittäjä

 

Elisa laulunharrastaja

Elisa esiintyy pelkällä etunimellään. Hän ei ole osallistunut Tarvaisen tutkimukseen.