Tarinat ja julkaisut

Eri reittejä

12.10.2021

Ukrainan sota: Kun Venäjä aloitti informaatiosodan, tutkija huolestui vanhemmistaan Itä-Ukrainassa – väitöskirja aiheutti vihaviestien ryöpyn

Kauan ennen kevään 2022 Ukrainan sotaa alkoi Venäjän informaatiosota Ukrainaa vastaan. Mediatutkija Irina Grigor todisti, miten mielikuva ukrainalaisista muuttui Venäjän valtiontelevisiossa veljeskansasta aggressiivisiksi fasisteiksi.

Teksti: Outi Salovaara
Kuvitukset: Anna Mu

Juttu on julkaistu lokakuussa 2021.

Loppuvuonna 2013 Irina Grigor alkoi seurata epäuskoisena uutisia Ukrainan kiristyneestä tilanteesta. Pääkaupungissa Kiovassa oli osoitettu mieltä jo marraskuusta 2013 lähtien, ja alkuvuodesta 2014 mielenosoitukset vaativat useita kymmeniä kuolonuhreja. Huhtikuussa 2014 alkoivat taistelut Itä-Ukrainan Donetskissa ja Luhanskissa. Venäjän television perusteella Ukraina näytti olevan pelkkiä räjähteleviä kranaatteja ja itkevien äitien ja lasten pakolaisvirtoja.

Ja olivatko ukrainalaiset todella yhtäkkiä muuttuneet fasistisiksi pedoiksi?

Grigor asui perheensä kanssa Suomessa ja työskenteli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa väitöskirjatutkijana.

Ukrainan tapahtumilla oli hänelle erityinen merkitys, sillä hänen vanhempansa Olga ja Aleksandr asuivat Itä-Ukrainassa Harkovin miljoonakaupungin lähellä.

”Tapahtumat vaikuttivat minuun hyvin suuresti. Olin hirveän levoton, istuin aamusta iltaan television ääressä ja seurasin uutisia ymmärtääkseni, mistä oikein oli kysymys”, Grigor sanoo.

Grigor hylkäsi aiemman tutkimusaiheensa ja tarttui uuteen. Näin sai alkunsa hänen vuonna 2020 valmistunut väitöstutkimuksensa, joka käsittelee Venäjän valtion informaatiovaikuttamista.

Ukraina järistyksen kourissa

Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Nuorella valtiolla oli suuria taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia ongelmia. Sijainti idän ja lännen, Venäjän ja Euroopan sekä IVY-blokin ja EU:n välissä aiheutti repiviä ristiriitoja.

Itä-Ukrainan venäjänkielisestä väestöstä suuri osa halusi tukeutua Kremliin, Länsi-Ukrainassa enemmistönä olevat ukrainankieliset taas suuntautuivat Eurooppaan.

Vuoden 2004 presidentinvaalien pääehdokkaat olivat länsimielinen Viktor Juštšenko ja Venäjän tukema Viktor Janukovytš.

Kumpikaan ei saanut ensimmäisellä kierroksella puolta äänistä. Toisella kierroksella vaalivilppiepäilyt saivat ukrainalaiset kaduille osoittamaan mieltään.

Syntyi Oranssi vallankumous, jonka voimalla Juštšenko voitti vaalien uudelleen järjestetyn toisen kierroksen.

ETYJ-tarkkailijat pitivät Juštšenkon voittoa ansaittuna. Venäjän mielestä presidentin virka olisi kuulunut Janukovytšille.

Talousvaikeudet, laaja korruptio, valtiollinen hauraus ja poliittinen epävakaus eivät hävinneet, mutta Juštšenkon johdolla Ukraina otti askeleita kohti demokratiaa.

Uusi perustuslaki lisäsi parlamentin ja pääministerin valtaa, ja Ukraina alkoi neuvotella Euroopan unionin kanssa assosiaatio- eli yhteistyösopimuksesta.

Demokratiakehitys loppui nopeasti, kun Janukovytš nousi presidentiksi helmikuussa 2010. Esimerkiksi tiedotusvälineitä alettiin painostaa.

Marraskuussa 2013 Janukovytš hylkäsi neuvotellun EU:n assosiaatiosopimuksen. Kreml ja Janukovytš eivät suostuneet EU:n oikeusvaltioperiaatteisiin.

Tämä raivostutti ukrainalaiset, joiden enemmistö halusi lähentyä mieluummin EU:ta kuin Venäjää. Mielenosoittajat täyttivät Kiovan Itsenäisyydenaukion, Maidanin, ja heitä leiriytyi sinne kuukausiksi.

Helmikuussa 2014 niin sanotut Euromaidan-mellakat kävivät rajummiksi. Janukovytš syrjäytettiin ja virkaa tekeväksi presidentiksi tuli Oleksandr Turtšynov.

Venäjä käytti tilanteen hyväkseen. Se masinoi tunnuksettomat sotilaansa Krimille ja järjesti pikavauhtia kansanäänestyksen niemimaan liittämisestä Venäjään. Venäjä väitti puolustavansa Krimin venäläistä etnistä enemmistöä.

Krimiläisten suuri enemmistö äänesti liittymisen puolesta, ja Venäjän duuma siunasi valtauksen maaliskuussa 2014. Kansanäänestystä pidettiin laajasti kansainvälisen oikeuden vastaisena, ja esimerkiksi YK:n yleiskokous katsoi, että äänestyksen tulos ole sitova.

Samaan aikaan alkoi edelleen jatkuva sota Itä-Ukrainassa. Donetskin ja Luhanskin Venäjä-mieliset separatistialueet julistautuivat Venäjän tuella itsenäisiksi huhtikuussa 2014.

Informaatiosota: television välittämä kuva Ukrainasta muuttui

Irina Grigor syntyi ja kasvoi kolmilapsisessa perheessä Kirgisiassa. Isä oli kansallisuudeltaan uzbekki ja äiti ukrainalainen. Perhe puhui kotikielenään venäjää.

Lapsena neuvosto-Kirgisiassa Grigor ajatteli olevansa venäläinen, mutta muiden mielestä se ei ollut mahdollista: olihan hänen isällään umpiuzbekistanilainen sukunimi, ja Grigorilla oli venäläiselle epätyypilliset ruskeat silmät ja tummat hiukset.

Aikuistuttuaan sisarukset hajaantuivat maailmalle. Irina Grigor muutti ensin Englantiin ja sitten Suomeen, sisko asettui perheineen Ukrainaan ja veli Venäjälle.

Eläkkeelle jääneillä vanhemmilla ei lasten lähdettyä enää ollut siteitä Kirgisiaan, ja he alkoivat suunnitella muuttoa pois.

Venäjä ei tullut kyseeseen, sillä ainoa yhteys maahan oli kieli. Paras vaihtoehto oli Ukraina, koska se oli äidin synnyinmaa ja siellä vanhemmat olisivat lähellä edes yhtä lasta ja tämän perhettä.

Vuonna 2006 vanhemmat muuttivat pieneen kylään Harkovin lähelle.

He jatkoivat Venäjän television seuraamista niin kuin olivat tehneet Kirgisiassakin. Samoin teki vuonna 2009 Englannista Suomeen muuttanut Irina Grigor, joka kuitenkin seurasi Ukraina-uutisointia myös ukrainalaisista ja kansainvälisistä medioista.

Vuodenvaihteessa 2013–2014 hän huomasi Venäjän television uutisten välittämän kuvan Ukrainasta muuttuvan.

Aiemmin ukrainalaiset olivat olleet Venäjälle pieni slaavilainen veljeskansa. Nyt Grigor seurasi järkyttyneenä, kuinka ukrainalaiset leimattiin Saksan natseja julmemmiksi fasisteiksi Venäjän television uutisissa. Yhtä järkyttyneinä televisiouutisia katsoivat hänen vanhempansa Itä-Ukrainassa.

”Toisen maailmansodan perintönä vanhempani muistivat Neuvostoliitosta fasismin pelotteen, ja he olivat uutisista kauhuissaan”, sanoo Grigor.

Muutos oli Kremlin tietoisen ja voimakkaan informaatiovaikuttamisen tulosta.

Neuvostoaikojen fasismin pelko herätettiin henkiin

Arvioidakseen Venäjän televisiouutisten todenmukaisuutta Grigor alkoi tentata vanhempiaan, hehän asuivat lähellä Luhanskia ja Donetskia ja olivat tapahtumien silminnäkijöitä.

Näkyikö Harkovin seudulla suuria sotilas- ja pakolaisjoukkoja, räjähtelivätkö siellä pommit tai kranaatit ja olivatko etnisten ukrainalaisten ja venäläisten välit kiristyneet?

Ei, vanhemmat eivät olleet nähneet sotilaita, pakolaisvyöryä tai räjähdyksiä, ja ukrainalaisten ja venäläisten välit olivat ennallaan.

”Mikään heidän havaintonsa ei vastannut Venäjän television välittämää kuvaa. On aivan selvää, että ihmiset kärsivät sodasta, mutta esimerkiksi kuvattuja pakolaismassoja ei ollut”, sanoo Grigor.

Ukrainan demokratiakehitystä tukevat EU-maat esitettiin Venäjän televisiossa sosiaalisista ongelmista ja perinteisten arvojen rappiosta kärsivinä maina, missä homoseksuaalit houkuttelevat lapsia riettauksiin. Suomessa viranomaiset kaappasivat venäläisiltä äideiltä näiden lapset.

”Kun vanhempani tulivat käymään luonani Suomessa, heidän hämmästyksekseen täällä olikin puhdasta ja järjestäytynyttä”, sanoo Grigor.

Ukrainan valtionmediat yrittivät aluksi kumota Venäjän television paikkansa pitämättömiä väitteitä.

”Muutaman kuukauden ajan ne yrittävät välittää viestiä, että ukrainalaiset eivät ole fasisteja, eivätkä he ole venäläisiä vastaan. He vain haluavat parempaa elämää. Myöhemmin Ukrainan mediakin ymmärsi, että viestin perillemeno edellytti viholliskuvan rakentamista”, sanoo Grigor.

Venäjän demonisointia on ollut havaittavissa myös yhdysvaltalaisissa ja eurooppalaisissa medioissa. Tähän tulokseen tuli esimerkiksi yhdysvaltalainen propagandaa ja sotajournalismia tutkinut professori Oliver Boyd-Barrett, joka julkaisi 2016 Ukraina-uutisointia käsitelleen tutkimuksensa Western Mainstream Media and the Ukraine Crisis: A Study in Conflict Propaganda. 

Omasta ihmettelystä kasvoi väitöskirjan aihe

Irina Grigor oli tullut Englannista Suomeen vuonna 2009 tekemään väitöskirjaa.

Ukrainan kriisin alkaessa hänellä oli takanaan vaikea elämänvaihe ja burnout. Lisäksi Grigorin suuresti arvostama väitöskirjaohjaaja, valtiotieteen tohtori Sinikka Sassi oli odottamatta kuollut vuoden 2013 alussa.

Grigor harkitsi luopumista koko väitöskirjasta.

Hän purki tuntojaan Helsingin yliopiston media- ja viestintätieteen professorille Mervi Pantille. Pantti kuunteli Grigorin ahdistuneita pohdintoja Ukrainan tapahtumista ja siitä, millaiset kuvan Venäjän televisio niistä maalasi.

”Miksi et tekisi aiheesta tutkimusta”, Pantti ehdotti.

Grigor ryhtyi työhön, ja Pantista tuli hänen mentorinsa ja väitöskirjaohjaajansa.

Väitöskirja Weaponized News – Russian television, strategic narratives and conflict reporting hyväksyttiin tammikuussa 2020. Siinä Grigor tutki Venäjän valtiollisten medioiden uutisointia kahdesta kansainvälisestä konfliktista, joihin Venäjä oli osallistunut, Ukrainasta ja Syyriasta.

Molemmissa Kreml käytti televisiota poikkeuksellisen voimakkaasti hyväkseen saadakseen hyökkäyksilleen kansan tuen. Kremlin informaatiokoneisto muokkasi tehokkaasti sitä, mitä havaintoja kansalaiset tekivät Ukrainan ja Syyrian konflikteista.

Venäjän kaikki perinteiset eli lineaariset televisiokanavat ovat nykyisin valtion suorassa tai epäsuorassa omistuksessa, ja valtio kontrolloi kanavia voimakkaasti niin taloudellisesti kuin hallinnollisestikin.

Televisiosta tuli politiikan väline ja journalisteista tuli tutkijoiden Jelena Vartanova ja Natalia Roudakova sanoin ”tottelevaisia lapsia”.

”Toimittajat eivät enää edes teeskennelleet noudattavansa journalistien ammatillisia periaatteita, kuten tietolähteiden luotettavuuden arviointia tai faktojen tarkistamista”, Grigor sanoo.

Ukrainan sotaa ja informaatiosotaa kuvastaa peili, josta näkyy väärä todellisuus linnun peilikuvan muuttuessa skorpioniksi.
Kuvitus: Anna Mu

Venäjä palaa valtion monopolisoimaan mediaan

Venäjällä pitkä historia valtion manipuloimasta mediasta alkoi vuonna 1702, kun Pietari Suuri perusti Vedomosti-lehden kertoakseen kansalle suunnitelmistaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto rakensi median avulla itsestään kuvan fasismin kukistaneena sankarivaltiona. Lännestä neuvostopropaganda teki onnistuneesti syntipukin maan sodan jälkeen heikentyneille elinoloille ja valtion harjoittamalle poliittiselle painostukselle.

Neuvostoliiton hajotessa mediassa alkoi vapauden aika. Valtion tuet loppuivat, ja lehdistö kuihtui hintojen noustessa ja jakelun romahtaessa. Televisiosta tuli Venäjän päämedia.

Presidentti Vladimir Putin on palauttanut Venäjän takaisin keskitettyyn poliittiseen järjestelmään, jossa valtion kontrolloimalla medialla on tärkeä rooli.

Heti toisena presidenttivuonnaan 2001 Putin kirjoitti asetuksen, jolla kaikki televisio- ja radiokanavat ja lähetysasemat otettiin valtion haltuun. Riippumattomia medioita alettiin painostaa. Toimittajia on uhkailtu, pidätetty, vangittu ja murhattu.

Vuosien 2011–2012 vaaliprotestit ja venäläisen Oranssin vallankumouksen pelko saivat vallanpitäjät puuttumaan venäjänkielisen internetin, Runetin, sisältöihin.

Vuodesta 2012 lähtien viranomaiset ovat saaneet sulkea internet-sivustoja ja ip-osoitteita, joiden väitetään levittävän tarkemmin määrittelemätöntä ekstremististä sisältöä.

Vuoden 2019 laki suvereenista internetistä antaa Kremlille oikeuden jopa blokata Venäjä kokonaan pois kansainvälisestä internetistä.

Räikeätkään sananvapauden vastaiset toimet eivät aiheuta suuria protesteja. Neuvostoliiton perintönä kansalaiset katsovat, että median tehtävänä on informoinnin sijaan kansalaisten opastaminen.

”Median ei pidä keikuttaa venettä. Sen sijaan median odotetaan kertovan selkeästi, kuka on hyvä ja kuka paha”, sanoo Grigor.

Venäjän kaikki televisiokanavat ovat valtion kontrolloimia, ja niistä tärkein ja suurin äänitorvi on Ykköskanava (Pervyi kanal). Vuonna 2014 Ukrainan kriisin alettua sen mainitsi pääuutislähteekseen noin 80 prosenttia venäläisistä.

Venäläiset sanovat usein pitävänsä televisiota epäluotettavana, mutta televisio on silti ylivoimaisesti tärkein uutislähde. Epäluuloistaan huolimatta enemmistö myös uskoo, että televisio kertoo esimerkiksi Ukrainan tapahtumista luotettavasti ja vääristelemättä.

Strateginen narratiivi hallinnon palveluksessa

Grigorin väitöskirjan ytimessä on strategisen narratiivin käsite.

”Esimerkiksi propaganda- tai informaatiosota-käsitteet eivät yhtä hyvin kuvaa Venäjän hallinnon rakentamaa ja valtion median välittämää tapaa selittää ja puolustaa Venäjän toimia Ukrainassa ja Syyriassa.”

Ihmisen ajattelun, havaintojen ja moraalisten valintojen taustalla on aina narratiivi eli kertomus, joka auttaa jäsentämään maailmaa ja löytämään logiikkaa kaoottisesta informaatiotulvasta.

Narratiivien on vastattava yleisön arvoja, odotuksia ja ennakkoluuloja. Kollektiiviset narratiivit ovat erityisen käyttökelpoisia monimutkaisissa ja vaikeatulkintaisissa tilanteissa, joita on vaikea selittää pelkän logiikan tai faktojen avulla.

Strateginen narratiivi toimii poliittisen eliitin viestintävälineenä. Median kautta välitetty narratiivi luo yhteistä ymmärrystä siitä, miksi poliittiset prosessit ovat lähteneet liikkeelle, missä vaiheessa ne ovat ja mihin ne voivat johtaa. Näin yritetään vaikuttaa sekä kotimaisten että kansainvälisten toimijoiden käyttäytymiseen.

Poliittisen toiminnan ja vakuuttavan narratiivin välinen yhteys rakennettiin taitavasti esimerkiksi Yhdysvalloissa 9/11-terrori-iskujen jälkeen: presidentti George W. Bushin hallinto sai hyökkäyksen Irakiin näyttämään isänmaalliselta velvollisuudelta ja vastustajat epäisänmaallisilta antiamerikkalaisilta.

Narratiivit saavat lisävoimaa uutiskuvista ja -videoista. Niillä voi herättää myötätuntoa tai vastenmielisyyttä ja vahvistaa poliittisia myyttejä, kulttuurisia stereotypioita ja historiallista muistia.

Grigor oletti, että Venäjän hallituksen kotimaiselle ja kansainväliselle yleisölle suunnatut narratiivit Ukrainan konfliktista poikkeaisivat toisistaan. Tutkimus ei kuitenkaan tukenut tätä näkemystä.

Tunnelma ammennetaan toisesta maailmansodasta

Grigor tutki asiaa vertaamalla kotiyleisölle suunnatun Ykköskanavan ja englanninkieliselle yleisölle tarkoitetun Russia Today (RT) -kanavan verkkosivuilla julkaistuja Ukraina-uutisia.

Joulukuun alun 2013 ja helmikuun 2015 väliseltä ajalta niitä löytyi yhteensä 1 700. Uutiset kattoivat Euromaidanin, Krimin valtauksen sekä Itä-Ukrainan konfliktin.

Grigor luokitteli ja analysoi uutisten kuvat, otsikot, uutistekstit sekä kuvatekstit ja ääninauhat.

Huomattavista narratiivin yhtäläisyyksistä huolimatta Ykköskanava esitti RT:tä tyypillisemmin Ukrainan epäonnistuneena ja talousongelmaisena valtiona, jossa leijuu radikaalin kansallismielisyyden ja fasismin uhka. Näin voitiin perustella kotiyleisölle Krimin ja Itä-Ukrainan halua liittyä Venäjään.

RT:lle taas oli tyypillisempää esittää länsimaat muiden asioihin sekaantuvana puolueellisena osapuolena, joka oli syypää Ukrainan ongelmiin sekä Venäjän ja Ukrainan heikkeneviin suhteisiin.

Kumpikaan kanava ei nostanut Krimin valtausta pääotsikoihin – aiheuttihan se Venäjälle myös paljon kielteisiä poliittisia ja taloudellisia seurauksia, vaikka valtauksella saatiinkin nostatettua venäläisten isänmaallisia tunteita.

Donetskin ja Luhanskin tapahtumista Ykköskanava julkaisi moninkertaisen määrän uutisia RT:hen verrattuna. Grigor tulkitsee, että Venäjälle oli tärkeämpää saada sympatiaa Itä-Ukrainan tapahtumille venäläisten kuin kansainvälisen yleisön parissa.

Ykköskanava käytti kuvituksena videoita tavallisista kansalaisista, RT taas poliitikkojen valokuvia.

Kuvitus ei aina vastannut uutistekstien ja otsikoiden sisältöä.

Ukrainassa oleva kirjeenvaihtaja esimerkiksi saattoi kertoa Maidanilla olevista aggressiivisista ukrainalaisista mielenosoittajista, joita länsi ja äärioikeistolaiset taistelijat rahoittavat, mutta kuvissa oli rauhallisia ja hymyileviä mielenosoittajia.

RT:n ja Ykköskanavan uutiskuvissa ei myöskään näkynyt juuri lainkaan sodan uhreja silloinkaan, kun uutiset kertoivat Itä-Ukrainan aseellisesta konfliktista ja väitetyistä ukrainalaisten hirmuteoista.

Ykköskanava käytti tyypillisesti kuvituksena historiallisia dokumenttifilmejä toisesta maailmansodasta.

Esimerkiksi marraskuussa 2014 Ykköskanava uutisoi neuvostoarmeijan vapauttaneen Ukrainan fasismista 70 vuotta aiemmin. Raportin kuvituksena oli historiallisen filmin ohella itkeviä ja resuisia Donbassin vanhuksia, jotka uskoivat Ukrainan armeijan pommien tuhonneen kotinsa.

Uutisraportissa oli myös kuva tuntemattomasta sotilaasta natsien hakaristitunnus kypärässään. Uutisessa kerrottiin, että ukrainalaiset syyllistyvät pahempiin rikoksiin kuin natsisotilaat.

Raportissa haastateltiin myös tuntemattomaksi jäänyttä donbassilaismiestä, joka sanoi olevansa paikallisyhteisön johtaja. Haastattelu levisi laajalle Venäjällä, sillä mies väitti Ukrainan sotilaiden osallistuvan konfliktiin hallituksen luvattua heille Donbassista palkkioksi ”palan maata ja kaksi orjaa”.

Ykköskanavan uutisista ei käynyt ilmi, mikä taho todellisuudessa oli ollut kulloinkin pommitusten takana.

Räikeä valeuutinen palvelee informaatiosodassa tunteiden herättäjänä

Erityisen räikeästi journalistisia periaatteita vastaan rikkovat suoranaiset valeuutiset. Tekaistut ja hyvinkin oudot uutiset leviävät internetissä laajalle, ja ne ovat hyvä propaganda-ase yleisön tunteiden herättämiseksi.

Grigorin mukaan valeuutisia voi pitää Venäjän strategisten narratiivien ääri-ilmentymänä, joilla Kreml oikeutti Ukraina-politiikkaansa. Valeuutiset korostivat Venäjän ja Ukrainan vastakohtaisuutta ja yhdistivät Ukrainan natsi-Saksaan.

Internet ja sosiaalinen media antavat mahdollisuuden levittää valeuutisia, mutta myös paljastaa niitä ja rakentaa vastanarratiiveja.

Grigor tutki Ykköskanavan valeuutisia ukrainalaisen StopFake-sivuston materiaalin perusteella.

StopFake on journalistiopiskelijoiden alkuvuodesta 2014 perustama ja nopeasti laajentunut ryhmittymä, joka paljastaa Ukrainan kriisiin liittyviä valeuutisia.

Se on saanut työstään kansainvälisiä palkintoja ja tunnustuksia. (Ukrainan vaikeasta ja monimutkaisesta tilanteesta kertoo se, että viime vuonna StopFakea syytettiin veljeilystä uusnatsien kanssa ja tästä kertoneen journalistin uhkailusta ja painostuksesta.)

Joulukuun 2013 ja helmikuun 2015 välisenä aikana StopFake-sivusto oli paljastanut 30 Ykköskanavan valeuutista, joista kymmenen eniten luettua ja laajimmin levinnyttä Grigor analysoi tarkemmin.

Kenties räikein Ykköskanavan valeuutinen oli tarina 3-vuotiaasta pojasta, jonka ukrainalaissotilaat väitetysti ristiinnaulitsivat itäukrainalaisen Slavjanskin kaupungin Lenin-aukiolla heinäkuussa 2014. Lisäksi sotilaat raahasivat pojan äitiä tankin perässä aukiolla, kunnes tämä kuoli.

Tarinan kertoi Ykköskanavalle Slavjanskista neljän lapsen kanssa paennut nainen. Naisen puoliso taisteli Itä-Ukrainan separatistijoukoissa, ja nainen väitti ukrainalaisten olevan fasistejakin pahempia.

Tarinalle ei löytynyt katetta – Slavjanskissa ei edes ole Leninin aukiota.

Paikalliset kertoivat Novaja Gazeta -lehdelle, että ukrainalaissotilaat olivat päinvastoin hyvin korrekteja. Valetarinan kertoneen naisen perhe arveli, että tämä oli antanut haastattelun rahasta.

Valeuutiset todistavat, ettei narratiivin tarvitse aina olla järkevä, looginen tai todenmukainen ollakseen tehokas – riittää, kun se vetoaa tunteisiin.

Kuvitus: Anna Mu

Veljeskansa muuttui arroganteiksi ”toisiksi”

Tarpeen vaatiessa narratiivia voi muokata poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Neuvostoajoilta periytyneessä veljeysnarratiivissa Venäjä oli huolehtiva isoveli, jonka kanssa pikkuveli Ukraina jakaa slaavilaisen etnis-kulttuurisen ja ortodoksisen taustan. Ukrainalaiset ovat suoria, rauhaa rakastavia, vieraanvaraisia ja kärsivällisiä – niin kuin venäläisetkin.

Grigorin tutkimus osoitti, että narratiivi muuttui poliittisen eliitin agendan muuttuessa.

Grigor vertaili Ykköskanavan Ukraina-uutisten narratiivia konfliktia edeltäneeltä ajanjaksolta marraskuusta 2012 lokakuuhun 2013 ja konfliktin ajalta marraskuusta 2013 lokakuuhun 2014.

Yhteensä yli 7 000 uutisesta Grigor analysoi tarkemmin 480. Hän luokitteli uutiset sen mukaan, esitettiinkö ukrainalaiset niissä positiivisesti, neutraalisti tai negatiivisesti.

Poliittisissa konflikteissa narratiiveja rakennetaan usein dikotomian eli kahtiajaon varaan, jotta voidaan tehdä ero ”heidän” ja ”meidän” välille. Ukrainan kohdalla erojen löytäminen on Venäjälle vaikeaa, niin samanlaisia ukrainalaiset ovat ulkoisesti, historialtaan, kieleltään ja uskonnoltaan.

Näitä yhteisiä piirteitä Venäjä hyödynsi vuosikymmenet ja maalasi Ukrainasta kuvaa ”meihin” kuuluvana veljenä. Vielä kesällä 2013 presidentti Putin puhui tunteikkaasti venäläisten ja ukrainalaisten yli tuhatvuotisesta kasteyhteydestä.

Juuri ennen Euromaidania Ykköskanavalla arvosteltiin Ukrainan suunnitelmia hyväksyä EU:n assosiaatiosopimus ja sitä, että Ukrainan parlamenttiin oli päässyt äärioikeiston edustajia.

Kun vuoden 2013 lopulla Ukrainan käytös ylitti lopullisesti Venäjän sietokyvyn, Ykköskanava teki Ukrainasta vastuuttoman nuorukaisen, joka hylkää veljeyden Venäjän kanssa lännen mädättävän vaikutuksen vuoksi.

Ukrainalaisista tuli tekopyhiä, ovelia, kateellisia, arrogantteja, saitoja ja julmia ”toisia”, ei enää ”meitä”.

EU-yhteistyön puolustajat esitettiin harhaanjohdetuiksi, tyhmiksi tai ainakin naiiveiksi. Kremliä tukevat itäukrainalaiset taas olivat järkeviä ja työteliäitä.

Uutisten joukkohauta olikin Tšetšeniasta

Ukrainan EU-mielisyys ei kuitenkaan vielä riittänyt poliittiseksi oikeutukseksi esimerkiksi Krimin valtaamiselle. Tarvittiin mielikuva todellisesta uhasta, ja Kreml muokkasi narratiiviaan entistä jyrkemmäksi.

Narratiivia alettiin terästää muistumilla toisesta maailmansodasta. Niillä Ykköskanava rakensi Ukrainasta fasistisen, aggressiivisen radikaalin äärioikeistolaisen ja epäinhimillisen ”toisen”.

Ukrainan pyrkimys lähentyä EU:ta esitettiin selän kääntämisenä Venäjälle ja fasismin omaksumisena. Viestin perille viemiseksi Ykköskanava jopa käytti Ukraina-uutisen kuvituksena filmiä 1930-luvun natsi-Saksan soihtukulkueista.

Uutisissa oli myös kuva suuresta siviilien joukkohaudasta, jonka väitettiin olevan Ukrainasta. Faktanpaljastus todisti, että joukkohaudan kuolleet olivat Tšetšenian sodassa vuonna 1995 tapettuja siviilejä. Haudan reunalla seissyt venäläissotilas oli käsitelty pois kuvasta.

Ykköskanava ei enää tehnyt eroa radikalisoituneen ukrainalaisvähemmistön ja maltillisen ukrainalaisenemmistön välille. Uutistermistöön vakiintuivat ukrainalaisista puhuttaessa käsitteet hirviö, fasisti, kansanmurha, joukkohauta, juntta, rangaistuspataljoona ja uusnatsi.

Venäjänkieliset itäukrainalaiset sen sijaan olivat uutisissa sympaattisia itkeviä naispakolaisia lapsineen tai Kremliä tukevia, naamioituneita kapinallisia, jotka sankarillisesti auttoivat pakolaisia ja sairaita lapsia, korjasivat pommitusten jälkiä ja toimittivat humanitääristä apua.

Kremlin narratiivi teki tehtävänsä.

Levada-tutkimuskeskuksen kyselytutkimuksen mukaan vuonna 2012 venäläisistä 74 prosenttia suhtautui myönteisesti ukrainalaisiin, mutta marraskuussa 2014 enää 28 prosenttia.

Samaan aikaan kielteisesti ukrainalaisiin suhtautuvien venäläisten määrä kasvoi 17 prosentista 59 prosenttiin.

Syyrian sota esitettiin teknologian voittona

Ukrainan sota ja Syyrian sota esitettiin Ykköskanavalla täysin eri tavalla.

Grigor vertaili tutkimuksessaan keskenään yhteensä noin 3 500 Syyrian ja Ukrainan konfliktia käsitellyttä uutista huhtikuun 2014 ja maaliskuun 2016 väliseltä ajalta.

Ykköskanavan Ukraina-uutiset muistuttivat katsojia Venäjän (Neuvostoliiton) voitosta toisessa maailmansodassa, minkä varaan on rakennettu Venäjän koko kansallisen identiteetin perusta.

Uutiskuvissa oli Itä-Ukrainan venäjänkielistä siviiliväestöä: itkeviä huivipäisiä mummoja tai äitejä lapset sylissään. He kertoivat ukrainalaisten julmuudesta ja fasismista, mistä todistivat uutiskuvissa näkyneet toisen maailmansodan tuhotut muistomerkit.

Käsitystä ukrainalaisten fasistisuudesta lisättiin näyttämällä Ukrainan äärioikeistolaisen Oikea sektori -taistelijoiden lippuja ja muita symboleja.

Uutiskuvilla herätettiin tunnetta siitä, että Venäjällä oli oikeus ja velvollisuus puuttua Ukrainan tapahtumiin ja suojella maan etnisiä venäläisiä.

Syyrian sodan osapuoli Venäjästä tuli syyskuussa 2015 presidentti Bashar Al-Assadin hallituksen pyynnöstä. Venäjä perusteli pommituksiaan Syyriassa terrorismin vastaisella taistelulla, mutta Kremliä kiinnosti Syyriassa myös Tartusin sotilastukikohta ja oman vaikutusvaltansa säilyttäminen alueella.

Syyria-uutisissa kärsivät siviilit ja tuhotut kodit loistivat poissaolollaan, vaikka Venäjän pommitukset aiheuttivat suuren määrän siviiliuhreja.

Tilalla oli sotilassuurvalta-Venäjä: moderneja hävittäjiä, jämäköitä venäläisiä sotilaita ja satelliittikuvia Venäjän pommittamista kohteista, joita väitettiin Isisin ja muiden terroristien tukikohdiksi.

USA:n ja sen liittolaisten terrorismin vastainen taistelu puolestaan näyttäytyi Ykköskanavalla epäonnistuneena ja ammattitaidottomana.

Informaatiotulva hukuttaa ihmisen

Irina Grigor ymmärtää, miksi ihmiset uskovat Kremlin rakentamiin ja Ykköskanavan välittämiin strategisiin narratiiveihin.

”Ykköskanava on kaikkialla. Se on ainoa, johon kaikilla on pääsy ja josta saa tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Sitä ei pääse karkuun, eikä oppositiolla ole mitään mahdollisuuksia saada näkemyksiään esille.”

Vaikka itse ei katsoisi televisiota, samoja uutisia siteerataan lehdissä. Ellei lue lehtiä, ystävät ja tuttavat siteeraavat uutisia.

”Ajattelen, että tavoitteena on hukuttaa ihminen informaatiotulvaan niin, että järkevä ajatteleminen käy mahdottomaksi.”

Uutiset ovat vakuuttaneet venäläiset siitä, että ympärillä on vihollisia: Ukraina, Eurooppa, USA, joilta pitää suojautua.

Ainoa turva on toiseen maailmansotaan ja natsivallasta taisteltuun voittoon vetoava presidentti, joka saa fasistisen ulkomaailman pelkäämään Venäjää ja suojelee Venäjää länsimaiden suvaitsevaisuudelta.

Kremlin korruptiolta ja demokratian vastaisuudelta ihmiset sulkevat silmänsä.

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi voi todistaa dokumenttielokuvallaan, että presidentin käyttöön on veronmaksajien rahoilla rakennettu noin miljardi dollaria maksanut palatsi Mustanmeren rannalle.

Silti kansalaisilla riittää ymmärrystä väärinkäytöksille ja pröystäilylle: ”Täytyyhän presidentillä olla linnansa.” He ovat oppineet, ettei protestoiminen kannata eikä johda mihinkään.

”He alkavat suojella vallanpitäjiä säilyttääkseen sisäisen tasapainonsa”, sanoo Grigor.

Tutkija joutui vihaviestien kohteeksi

Tällä hetkellä Irina Grigor on mukana Helsingin yliopiston tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, jossa tutkitaan kansalaisten viestintäoikeuksia eri maissa digitaalisen hajaannuksen aikakaudella.

Nykyinen tutkimusaihe herättänee vähemmän tunteita kuin väitöskirja.

Väitöskirjansa valmistuttua Grigor kirjoitti tutkimustuloksistaan Facebookiin. Vastauksena oli valtava vihaviestien vyöry Grigorin venäläisiltä toimittaja- ja tutkijatuttavilta.

”Olette saanut apurahan, jotta tekisitte venäläisvastaista tutkimusta”, hänelle sanottiin.

Grigor vastasi kärsivällisesti ja perustellen. Hän pyysi arvostelijoita tutustumaan siihen, miten tutkimus oli tehty, mitä tutkimusaineisto oli, miten se oli valittu. Hän muistutti analysoineensa väitöskirjaa varten tuhansia uutisia.

Mitkään faktat tai perustelut eivät auttaneet. Vihaviestien tulo jatkui.

Niitä lähetti jopa hänen entinen Venäjän historian professorinsa, joka aikoinaan oli antanut Grigorille parhaan mahdollisen arvosanan.

Grigor kysyi professoriltaan, eikö tämä tuntenut Grigorin hyvin ja tiennyt, että Grigor tekee työtään rehellisesti.

”Jos olisin tämän tiennyt, en olisi ottanut teitä opiskelijakseni”, vastasi professori.

Viestivyöryn sävy muuttui yhä uhkaavammaksi, ja Grigor alkoi pelätä tosissaan. Hän on kiitollinen Mervi Pantille, että tämä jaksoi tukea ja kuunnella.

”Sitten myös perheenjäsenteni henkeä uhattiin. Uskon, että he tosiaan olisivat pystyneet toteuttamaan uhkauksensa. Pelkäsin, enkä halunnut, että väitöskirjastani tulee yhtään tunnetumpi.”

Grigor tuhosi kaiken väitöskirjaansa liittyvän Facebookista.

Strateginen narratiivi oli osoittanut voimansa.

Irina Grigor työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa Weaponized News – Russian television, strategic narratives and conflict reporting hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 2020. Grigor tutkii tällä hetkellä Helsingin yliopistossa kansalaisten viestintäoikeuksia digitaalisen hajaannuksen aikakaudella Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa. 

Kirjoittaja:

Outi Salovaara

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Haluatko saada jatkossa Eri reittejä -jutut sähköpostiisi?
Liity Koneen Säätiön uutiskirjelistalle.

Anna palautetta Ukraina-jutusta ja Eri reittejä -juttusarjasta

Auta meitä tekemään Eri reiteistä parempi! Käytämme ajatuksiasi hyödyksi sarjan kehittämisessä.

Ajatuksia tästä jutusta

Valitse sana tai sanoja, jotka kuvaavat parhaiten ajatuksiasi tästä jutusta.(Pakollinen)

Ajatuksia Eri reittejä -juttusarjasta

Oletko lukenut aiempia Eri reittejä -juttuja?(Pakollinen)