Tarinat ja julkaisut

Eri reittejä

20.04.2022

Eri reittejä: Kun tehtaan pilli vaikeni lopullisesti, tuntui kuin koko kylä olisi kuollut

Tarinat ja julkaisut

Eri reittejä

20.04.2022

Eri reittejä: Kun tehtaan pilli vaikeni lopullisesti, tuntui kuin koko kylä olisi kuollut

Äänet vaikuttavat ihmiseen perustavanlaatuisella tavalla. Mitä tapahtuu kylän äänimaisemalle ja kyläläisten identiteetille, kun rakennemuutos lopettaa paikkakunnalta kokonaisen teollisuudenhaaran? Toimittaja Kati Kelolan jutussa maaseutukylien muuttuvia äänimaisemia ja hiljaisuuksia tutkiva kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti ja äänitaiteilija Taina Saarikivi kertoo kenttämatkoistaan Lampinsaaren kylään.

Tuula Saaranen, 72, muistaa, miten äänet rytmittivät Lampinsaaren kaivoskylän päiviä, kun hän oli lapsi.

Joka arkipäivä kello 11 soi palokunnan testihälytys. Sireenin ulvonta kantautui uimalammellekin, missä Saaranen usein kulutti lapsena kesäpäiviään.

”Siitä saattoi tarkistaa ajan, että pitää lähteä kotiin syömään”, Saaranen sanoo puhelimessa.

Työvuorojen päätteeksi puoli kahden jälkeen iltapäivällä ja puoli kymmeneltä illalla tehtiin räjäytyksiä maan alla kaivoksessa. Kumea ääni, astiat helisivät hyllyssä.

Vahvimmin Saaraselle ovat silti jääneet mieleen elämän hälinän äänet kylässä. Lapsia riitti. Oli pihaleikkejä ja pelejä: pesäpalloa, nelimaalia, kymmentä tikkua laudalla.

”En osaa sanoa, kuinka monta sataa meitä muksuja oli. Tienvarressa oli taulukin, jossa luki aja varoen, meillä on niin ja niin monta lasta, ja he ovat meille kaikki rakkaita. Lukumäärä taulussa vaihtui aina sen mukaan, kuinka paljon lapsia sillä hetkellä oli.”

Se oli ennen. Nykyisin Lampinsaaressa kuulostaa erilaiselta. On hiljaista.

”Melkein säikähtää, kun auto menee tuossa tiellä”, Saaranen sanoo.

”Nytkin kun istun tässä keittiön ikkunan äärellä ja minulla on ikkuna auki, niin ainoa, mitä kuuluu, on kun vesipisarat tippuvat katolta.”

Rakennemuutos nyrjäyttää myös ääniympäristön

Tutkija ja äänitaiteilija Taina Saarikivi kerää parhaillaan aineistoa Lampinsaaren kyläläisten äänimuistoista ja kylän äänistä. Hän tutkii suomalaisten maaseutukylien ääniympäristöjen muutoksia ja hiljaisuuksia Koneen Säätiön rahoittamassa Muuttuvat hiljaisuudet -hankkeessa.

Raahen kupeessa Vihannissa sijaitseva Lampinsaari on yksi monista suomalaista pikkupaikkakunnista, joissa on koettu suuri rakennemuutos. Saarikivi tuntee hyvin niistä yhden itsekin. Hän on alun perin kotoisin entisestä kuparisulattokaupungista, Harjavallasta.

”Minua kiinnostavat paikat, joista on lakkautettu joku iso teollisuuden haara. Se on niin iso heilahdus koko paikkakunnalle sekä psykologisesti että äänellisesti”, Saarikivi sanoo.

Lampinsaaren kylän iso nyrjähdys tapahtui vuonna 1992.

Tuolloin kylässä vuodesta 1954 toiminut Outokummun Vihannin sinkkikaivos lakkautettiin. Se oli vilkkaalle kaivosyhteisölle kuolinisku.

Yhteisön elämä oli rakentunut kaivoksen ympärille. Sen mukana kylälle oli tullut rautatieyhteys, tie, töitä ja asunnot 250 perheelle. Väkeä oli muuttanut ympäri Suomea. Kulta-aikoina 1970-luvulla Lampinsaari oli noin 1 200 asukkaan kylä. Oli kolme pankkia, kolme kauppaa, posti ja ala-aste. Luistinrata, leikkikenttä ja maauimala. Kaivoshovi-monitoimitalossa toimi elokuvateatteri ja keilarata, jossa nuoret tienasivat taskurahaa keiloja nostelemalla. Tansseissa esiintyivät ajan tähdet, kuten Ami Aspelund ja Leo Lastumäki.

Kun kaivos lakkautettiin, Lampinsaaresta tuli autioituva maaseutukylä. Nykyisin asukkaita on alle 300. Työikäinen väestö on muuttanut lähes kokonaan muualle. Suurin osa jäljellä olevista kyläläisistä on yli seitsemänkymppisiä. Myös palvelut ovat lähteneet. Edes kauppaa ei ole, ja ala-aste on lakkautettu. Kaivoksen lakkautus oli isku koko Vihannin kunnalle. Se julistettiin kriisikunnaksi vuonna 2011, ja vuonna 2013 se liitettiin Raaheen.

Kuvitus: Teo Georgiev

Saarikivi on tehnyt Lampinsaareen kenttämatkoja syksystä 2020 alkaen. Takana on kolme matkaa, ja neljäs on tulossa toukokuussa. Matkoillaan hän tekee etnografisia haastatteluita. Vierailee kyläläisten kotona kysymässä heidän äänimuistoistaan ja ääniympäristön muutoksista kylässä.

Eräs Saarikiven haastattelemista kyläläisistä on Tuula Saaranen. Lampinsaaren ensimmäinen katu, Pyykatu, oli rakennettu vasta vähän yli puoleenväliin, kun Saarasen lapsuudenperhe muutti sinne vuonna 1953 Tuula-tyttären ollessa nelivuotias. Hänen isänsä työskenteli kaivoksessa, samoin nyt jo edesmennyt puoliso.

Tutkimushankkeen toinen puoli on Lampinsaaren äänien ja kylän hiljenemisestä syntyneiden hiljaisuuksien kerääminen arkistoon. Saarikivi tekee Lampinsaaressa ja sen ympäristössä äänikävelyitä.

”Kuuntelen eri vuorokaudenaikoina eri kohtia kylästä ja äänitän niitä.”

Kuuntelemme koko kehollamme

”Ääni vaikuttaa ihmiseen voimakkaasti ja hyvin kokonaisvaltaisesti”, Taina Saarikivi sanoo.

Kuunteleminen ei tapahdu vain korvilla, vaan koko ruumiilla. Vaikka kuuloaisti vaiennettaisiin, tunnemme äänet lihas- ja kudostason värähtelynä.

”Äänitutkijoiden usein toistama asia on, ettei ääniltä voi sulkea korvia.”

Ääntä voi Saarikiven mukaan verrata kokonaisvaltaisuudessaan toiseen aistimukseen, hajuun. Jos vieressämme jollain on voimakasta parfyymiä, olemme kuin kiedottuja tuoksuun.

”Oman äänen kuuntelukin tapahtuu luun läpi. Kallo resonoi, kun tuotamme ääntä.”

Äänellä on yhteys tuntoaistiimme. Aihetta on käsitellyt esimerkiksi antropologi Steven Connor kirjassaan The Book of Skin.

”Hän puhuu siitä, miten vauva jokellellessaan tuntee suun sisällä, miten ääni syntyy ja miltä se tuntuu. Äänellä ja tuntoaistilla on yhteys. Iho tuntee kaikki äänet.”

Ääni on lisäksi taktiili eli kosketettavissa oleva. Sillä voi koskettaa asioita jo ennen kuin yletämme koskemaan niitä käsillämme.

Jos kuulemme vauvan alkavan itkeä viereisessä huoneessa, alamme vaistomaisesti rauhoitella häntä äänellä jo kun olemme vasta matkalla huoneeseen. Kosketamme näin vauvaa äänen avulla jo ennen kuin ehdimme fyysisesti paikalle, Saarikivi sanoo.

Äänet muodostavat ruumiillisesti koetun äänimaiseman, joka on jatkuvassa muutoksessa. Ääniä katoaa, osa ikuisiksi ajoiksi, kuten sammuneiden tehtaiden äänet, ja ääniä myös syntyy.

Äänet kytkeytyvät tapahtumiin ja tuottavat vahvoja äänimuistoja. Samalla tavalla kuin lapsuuden mummolan tuoksu aktivoi välittömästi muistoja, myös äänet nostavat muistot niin nopeasti pintaan, ettemme ehdi valita suhtautumistapaamme niihin etukäteen, Saarikivi sanoo.

Juttu jatkuu ääninäytteiden jälkeen.

Saarikivi on kerännyt Lampinsaaresta raunioitumisesta, maalien rapistumisesta ja pysähtyneistä tiloista syntyneitä ääniä.

Ääninäyte yläpuolella:
Ääniä hylätyn Kaivoshovin sisältä. Kaivoshovi oli Lampinsaaren monitoimitalo, jossa kaivoksen kulta-aikoina pidettiin tansseja ja näytettiin elokuvia ja jossa toimi myös keilahalli. Nyt rakennuksella ei ole omistajaa. Sen ikkunat on rikottu ja talo on alkanut homehtua.

Ääninäyte alapuolella:
Kävelyä Lampinsaaren kadulla marraskuussa. On hiljaista, kuuluu vain koiran haukku, yhden talon ilmalämpöpumppu ja kävelijän askeleet. Ohi ajaa yksi auto. On pakkasta, maa ja lätäköt ovat jäässä.

Miltä kuulostaa autioituminen?

Särjetyistä ikkunalaseista peräisin olevan lasimurskan ratina kengänpohjien alla lattiaa vasten. Vahtikoiran haukku. Tuulenvireen aiheuttama havunneulasten pieni, kihnuttava hankaus siinä kohti, kun on ohitettu kotitalot, ja tie on muuttunut kuusikon ympäröimäksi metsätieksi.

Muun muassa tällaisia raunioitumisesta, maalien rapistumisesta ja pysähtyneistä tiloista syntyneitä ääniä Saarikivi on kerännyt Lampinsaaresta. Hän on esimerkiksi saattanut seistä autioituneella kaivoskonttorialueella ja vain kuunnella, miten tuuli tai sade liikkuu sillä alueella.

”Kylän ympärillä on iso suoalue, joka luo kylälle erityisen kaiun.”

Saarikiven tausta on klassisessa musiikissa. Hän oli ammattihuilisti. Toinen puoli taustasta on musiikkitieteissä, josta Saarikivi teki väitöskirjan Helsingin yliopistoon vuonna 2005.

Lampinsaaressa tehty työ niveltyy sekä Saarikiven tutkimukseen että hänen työskentelyynsä äänitaiteilijana. Häntä kiinnostavat marginaali, reuna ja epämääräinen.

Saarikivi kulkee usein mukanaan pieni kannettava äänityslaite. Jos hän kuulee jonkin kiinnostavan äänen, hän äänittää sitä parin minuutin ajan. Näin on käynyt esimerkiksi Sokoksen kosmetiikkaosastolla, jossa huulipunaesittelijä mainosti mairealla äänellä punien erilaisia glow- ja maximizing-efektejä, sekä Hanasaaren tehtaan äärellä Helsingin Suvilahdessa.

”Siinä on tosi hieno iso, patsasmainen jylinä.”

Ilmastonmuutosta kommentoivaa Lumi sulaa -ääniteostaan varten Saarikivi äänitti ämpärissä sulavan lumen ääntä kolme tuntia hydrofonilla eli vedenalaisella mikrofonilla. Hän liitti teokseen myös maailman pohjoisinta kieltä, Taimyrin niemimaalla Siperiassa puhuttua uhanalaista nganasania. Puhuja kertoo, miten jääalueiden sulamisen vuoksi Jenisein jokivarteen on ilmestynyt uusia kasveja, kuten koivuja.

Lumen sulaminen oli tapahtumana päällepäin lähes äänetöntä, mutta Saarikivi muokkasi ja venytti ääniä, jolloin niistä tuli esiin uusia kiinnostavia tasoja.

”Siihen tulee jännä humina. Jos vaikka meren aaltojen ääntä venyttää, äänestä lähtee veden märkyys pois kokonaan, ja se alkaa kuulostaa tuulelta.”

Kiinnostus hiljaisuuden tutkimiseen juontaa Saarikivellä henkilökohtaiseen kokemukseen, kuten usein tutkimusaiheiden valikoitumisen kohdalla käy. Taustalla oli Saarikiven suru Juha Sipilän hallituksen leikkauksista seuranneista irtisanomisista ja supistuksista, tai yliopiston kuolemasta, kuten Saarikivi sitä nimittää. Tuolloin 2015–2016 Saarikivi teki sanojensa mukaan ”paljon yliopistoaktivismia”.

Osa sitä oli myös Kipeitä päätöksiä -teos, johon Saarikivi äänitti Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin hiljaisuutta, käytävien ilmastointilaitteiden kohinaa. Sitten hän väänsi ääniä ja lisäsi niihin säröä niin, että hiljaisuus muuttui kivuliaaksi ääneksi. Jokaiselle lähes 600:lle Helsingin yliopistosta ensimmäisessä erässä irtisanotulle ihmiselle on omistettu teoksessa sekunti.

Teoksen Saarikivi toimitti terveisinä Sipilän kansliaan.

Kuvitus: Teo Georgiev

Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä

Lampinsaaressa muutos kovaäänisestä ympäristöstä uudenlaisiin hiljaisuuksiin on Saarikiven mukaan ollut radikaali. Haastatteluissa on noussut esille erityisesti pilli, jota soitettiin kahdesti päivässä kaivoksen räjäytystöiden merkiksi. Se on ollut kylän avainääni, key sound, Saarikivi sanoo.

”Kaikki haastateltavat puhuivat tästä.”

Pilliääntä seurasi voimakas räjähdys, joka tärisytti tannerta.

”Ja kun se vaimeni kokonaan, se tuntui kylän kuolemalta. Ihmiset olivat lamaantuneita kaivoksen sulkemisen jälkeen.”

Saarikivi on äänittänyt Lampinsaaren kenttämatkoillaan hiljentyneen kylän hiljaisuuksia. Arkiajattelusta poiketen hiljaisuus ei Saarikiven tutkimuksessa kuitenkaan tarkoita äänettömyyttä.

Tarkkaan ottaen äänettömyyttä ei ole edes olemassa. Vähintään maan seismiset värähtelyt kuuluvat aina.

”Maankamaralle ei ole mahdollista tehdä paikkaa, jossa ei olisi lainkaan värähtelyä.”

Kaiuttomassa huoneessa, jossa vallitsee -2 desibelin tyhjyys, on sielläkin ääniä. Esimerkiksi ihon sively tuottaa voimakkaan, kohisevan luuresonanssin. Hiukset kuulostavat kuivilta kaisloilta.

”Ne ovat hurjia ääniä. Äänet ovat iholla, eivät missään tilassa, koska siellä ei ole mitään tilaa ympärillä.”

Arkisemmissakin hiljaisuuksiksi mielletyissä tilanteissa ja tiloissa ihminen alkaa Saarikiven mukaan erottaa ääniä. Jääkaapin hurinaa hiljaisen kodin huoneessa, tai jos mennään vielä syvemmälle hiljaisuuteen, ihminen alkaa lopulta kuulla oman sydämensä sykkeen tai korvien tinnituksen.

”[Ranskalainen filosofi] Jean-Luc Nancy on kirjoittanut, että aina kun ihminen kuuntelee hyvin keskittyneesti ja intensiivisesti esimerkiksi hiljaisuutta, hän kuuntelee siinä oikeastaan kuuntelevaa itseään. Se on itseensä käpertynyttä toimintaa.”

Saarikivelle hiljaisuus ei ole äänien poissaoloa. Hän on kiinnostunut hiljaisuuksista, joissa on paljonkin ääntä. Esimerkiksi elektronisessa noise-musiikissa tai tehtaan tasaisessa jylinässä voi meluisuudestaan huolimatta olla hiljainen ydin.

Hiljaisuudessa ei ole kyse äänen paineesta eli volyymistä. Kyse on muodosta. Hiljaisuus on pystysuoraa, kun taas esimerkiksi musiikkikappale etenee lineaarisesti eli me seuraamme sitä, Saarikivi sanoo.

”Hiljaisuudessa kaikki seisahtuu. Ja jos siinä on muutoksia, ne ovat rekisteri- ja tekstuurimuutoksia, jotka tapahtuvat vertikaalisesti. Hiljaisuus joko ohenee, paksuuntuu, tiivistyy tai muuta.”

Hiljaisuuden käsitteistöä pitää laajentaa

Saarikivi haluaa hiljaisuuden tutkimisella kyseenalaistaa ja laajentaa vallitsevaa käsitystä hiljaisuudesta vain jonain rauhoittavana, hyvää tuottavana hiljaisuutena.

”Nythän hiljaisuuden ympärille on kehitetty bisnesideoita, joissa voi mennä kokemaan hiljaisuutta luontoon tai muuhun retriittiin.”

Luonnonhiljaisuuskaan ei automaattisesti ole vain miellyttävää. Monille se on myös ahdistavaa, Saarikivi sanoo.

”Se pistää kuuntelevan ihmisen vähän epämiellyttävästi kuuntelemaan ja havainnoimaan itseään. Luonnonympäristössä hiljaisuus voi paradoksaalisesti olla myös hyvin kovaäänistä. Se voi muodostua raskaaksi möykyksi ihmisen ylle, kun ruumista ei pysty lepuuttamaan esimerkiksi tutussa liikenteen huminassa.”

Hiljaisuus sisältää myös säröä, hankaavuutta ja hankaluutta. Se pitää sisällään kipeitäkin asioita, kuten hiljenemisen, hiljentämisen ja vaikenemisen.

Äänitutkimuksen kannalta Saarikivestä olisi tärkeä saada esille juuri hiljaisuuden eri nyansseja. Ne voisivat edesauttaa tutkimuskäsitteistön laajentamista ja täsmentämistä ja sitä kautta hiljaisuudesta saatavan tiedon monipuolistumista, Saarikivi sanoo.

”Jos käsitteistö on kauhean jämähtänyttä, tutkijakin alkaa helposti ajatella valmiiksi sen käsitteistön läpi. Silloin käsitteistö ei ole kimmoisaa, vaikka väistämättä kaikki ääniympäristöt ovat erilaisia, myös hiljaisuudet.”

Saarikivi nostaa esiin tanskalaisen arkkitehdin Jan Gehlin tekemän tutkimuksen kaupunkien julkisista aukioista ja niiden äänimaisemista. Gehl on tunnistanut kaupungista erilaisia aukiotyyppejä. Niitä ovat perinteiset aukiot, joilla sijaitsee esimerkiksi kaupungintalo, uudet, esimerkiksi kauppakeskusten yhteyteen rakennetut aukiot, kävelykatujen aukiot, liikenneaukiot ja monumenttiaukiot.

Niiden lisäksi Gehl on tunnistanut kaupunkitilasta niin sanottuja säilyttäviä aukioita, restorative squares. Ne voivat olla hyvinkin vilkkaita ja meluisia kohtia, joiden keskellä avautuu hiljainen sisäpiha, kadunpätkä tai kuja. Nämä ovat paikkoja, joiden hiljaisuudessa on hienovaraisesti läsnä paikan henki, genius loci.

”Siellä kuulee hiljaisuutta ja ääntä, joka kertoo, että nyt ollaan vaikkapa Roomassa tai Helsingissä.”

Myös Lampinsaaresta löytyy Saarikiven mukaan eräänlainen säilyttävä aukio. Se sijaitsee kylän kahden pitkän kadun päässä. Ihmiset kulkivat aikanaan aukion läpi sisään kaivosalueelle.

”Kaivosta ei enää ole, mutta aukio on jäänyt tällaiseksi menneisyyden aukioksi.”

Saarikivi on kehittänyt käsitteitä rekisteri ja tekstuuri ääniympäristöjen muutoksen ja hiljaisuuden tutkimuksessaan.

Tekstuurilla viitataan usein arkikielessä esimerkiksi kankaan tuntumaan. Saarikiven tutkimuksessa se tarkoittaa äänihavainnon muotoa, sitä, minkä muotoinen pinta äänessä tuntuu hankaavan omaa kuuntelevaa ihoa vasten.

Esimerkiksi Lampinsaaressa kylää ympäröivä suo loi kylän äänille ominaisen kaiun, tekstuurin.

Rekisteri taas viittaa siihen, miten ääni syntyy. Tapaan, jolla ääni tuotetaan. Ihmisäänellä esimerkiksi on neljä rekisteriä: modaalirekisteri eli puheääni, narina, falsetti ja vihellys.

”Esimerkiksi asiantuntijat usein narisevat esiintyessään. Narina tuottaa puheeseen asiantuntijuutta.”

Lampinsaaressa yhdenlaista hiljaisuuden ääntä eli rekisteriä tuottavat esimerkiksi toisiaan vasten tuulessa hankaavat kuusenneulaset.

Äänet voivat vahvistaa kyläidentiteettiä

Olemme tavallisesti niin tottuneita ympäristömme ääniin, ettemme pane niitä merkille kovinkaan tarkkaan. Äänet ovat kuitenkin yksi aistimus, jonka avulla kiinnitymme paikkaan.

Saarikivi näkee, että tekemällä paikkaan liittyviä ääniä kuuluviksi – ja sitä kautta ihmisille näkyviksi – voidaan vahvistaa myös ihmisen yhteyttä paikkaan ja siihen liittyvään identiteettiin.

Lampinsaaren äänimaisemasta omintakeisen ja sille ominaisen tekevät esimerkiksi metsä ja suo, jotka ympäröivät kylää. Keväisin se tarkoittaa esimerkiksi äänekkäitä teeren soitimia. Ympäröivät äänet ja niiden kaiku ovat tällaisessa ympäristössä erilaisia kuin vaikkapa peltojen keskellä.

”Paikalliset erityisyydet syntyvät esimerkiksi geologisista äänistä. Jos paikkakunnalla on kallio, se heijastaa ääniä tietyllä tavalla. Samoin virtaava joki tai koski. Päälle tulevat esimerkiksi erilaiset murteet, joita puhutaan, ja kaikki muut ihmisten kommunikaatioäänet”, Saarikivi sanoo.

”Uskon, että on hyvä asia, jos ihminen on tietoinen ja ylpeä siitä, että on juuri siinä kyseisessä kolkassa, jossa on tämä ainutlaatuinen yhdistelmä ääniä, kaikuja, pintoja ja kieltä.”

Ylipäätään Saarikivestä ääniympäristöjen diversiteetti on tärkeää. Maailmassa tulisi säilyttää mahdollisimman erilaisia paikkoja.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että rakennetuissa ympäristöissä olisi tärkeä sallia myös säröjä ja ”röntsäisyyttä”, kuten Saarikivi asian ilmaisee. Kaupunkeja ei saisi hänen mukaansa rakentaa liian tiiviiksi, täydellisiksi ja siivotuiksi, vaan niissä tulisi säilyttää joutomaita, joissa on sattumanvaraisia ääniä.

”Jonkin epämääräisen tontin kulmalla voi syntyä jotain yksittäisiä ääniä. Joku voi potkaista vanhaa oluttölkkiä ja syntyy räminää. Yksittäinen lintu voi käydä oksalla.”

Tällaisilla joutomailla on Saarikivelle myös poliittinen vasta-ajattelun merkitys. Niiltä puuttuvat tehokkuuden, suunnitelmallisuuden ja säännöllisyyden äänet. Saarikivi näkee sillä arvoa nykyisessä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa.

”Uskon, että se on ihmiselle vapauttavaa”, hän sanoo.

”Sellainen auttaa ehkä pääsemään vähäksi aikaa irti tämän ajan suorittavuudesta ja kilpailullisuudesta, ja auttaa kohtaamaan omaa säröisyyttä, haurautta ja epätäydellisyyttä.”

Elämä jatkuu Lampinsaaressa

Lampinsaaren kylän tyhjeneminen kävi lopulta hissuksiin, Tuula Saaranen sanoo.

”Muuttaminen ja muuttuminen tapahtui melkein huomaamatta. Täällä on hyvin vähän enää jäljellä meitä alkuperäisiä kaivoslaisia.”

Osa taloista on tyhjinä, joku jo asuinkelvotonkin. Silti myös joitain uusia perheitä on muuttanut kylään. Asunnot ovat edullisia.

Kesän myötä Lampinsaaressakin elämä vähän vilkastuu, Saaranen uskoo.

”Kaikki tulevat kotoaan kuin karhut pesästä, ja tullaan pihoille touhuamaan ja saatetaan huudella kuulumisia tien yli.”

Saaranen ajattelee, että kylän elämä jatkuu, kutakuinkin sellaisena kuin se nyt on.

”Ei me nyt ihan pysähdytty olla, vaikka elämä hiljaista onkin. Onhan meillä tuossa vanha koulu, jossa on majoitus- ja ravintolatoimintaa, ja kyläyhdistys on vilkas, kirpputori justiin uusittiin ja seuraavaksi uusitaan nuorisotilat”, hän sanoo.

”Vaikka minä kyllä kysyin, että onko täällä nuoriakin.”

Taina Saarikivi on kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti ja äänitaiteilija. Hän tekee parhaillaan tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa omassa tutkimushankkeessaan Muuttuvat hiljaisuudet – maaseutukylien ääniympäristöt ja monisukupolvinen kuuntelu.