Eri reittejä: Kalimantanilla ja Mesoamerikassa luonto kaipaa suojelua, joka ei unohda ihmisiä

Jossain kaukana toisaalla elonkirjo hupenee ja sademetsää hakataan. Luonnonsuojelu on kuuma puheenaihe, mutta keskustelussa unohtuvat usein ihmiset, jotka ympäristökiistojen keskellä asuvat. Tiedetoimittaja Mikko Pelttari kysyi harvaan asuttujen rajaseutujen tutkijoilta, miten voisimme paremmin ymmärtää alueita, joilla on eniten suojeltavaa ja hävittävää.

Teksti: Mikko Pelttari
Kuvitukset: Pauliina Mäkelä

Tuttu maisema, mutta se savuaa. Silmiä kirvelee ja on raskas hengittää.

Antropologi Anu Lounela oli käynyt tuolla päin Borneota useasti aiemminkin, mutta vuonna 2019 hän näki palot ensi kertaa omin silmin. Ilmiö oli tuttu. Säännölliset palot ovat riivanneet Keski-Kalimantanin metsiä ja asukkaita 1990-luvun lopulta lähtien. Silti on eri asia nähdä kuin tietää.

”Tunnelma oli hitaan dramaattinen. Ihmiset olivat turhautuneita, ja kaikkialla oli surua palaneista puista ja menetetyistä elinkeinoista”, Lounela muistelee.

Palot eivät toistu sattumalta. Soista maata alettiin kuivata kiivaasti 1960-luvulla, Indonesian entisen presidentin Suharton maineikkaista suurhankkeista lähtien. Sittemmin teollisuus, hakkuut ja kaikenlainen toimeliaisuus ovat vain kiihtyneet, ja samaan aikaan ilmastonmuutos kärventää ja kuivattaa päiväntasaajan luontoa. Täällä luonnonkatastrofeissa on ihmisen kädenjälki.

Kalimantanin kaskeajat etsivät uusia elinkeinoja

Borneo on yli kahden Suomen kokoinen saari Kaakkois-Aasiassa. Sen pohjoisosassa on Brunein pieni sulttaanikunta ja leveä kaistale Malesiaa, leijonanosa saaresta kuuluu Indonesialle. Näitä Indonesian viittä borneolaista provinssia kutsutaan Kalimantaniksi. 

Kalimantan on juuri niitä paikkoja, joista ilmasto-uutisoinnissa ollaan huolissaan. Borneo on kuulu sademetsistään, rikkaasta luonnostaan ja siitä, kuinka runsaasti noita suosademetsiä on kuivattu ja hakattu. Borneon hakkuut edistävät paikallista luontokatoa, mutta myös maailmanlaajuista ilmastoriskiä. Borneo on päiväntasaajalla, ja tropiikin soihin turvetta kertyy rivakammin kuin täällä taigalla. Paksuturpeisessa maassa lepää valtavasti hiiltä, jota vapautuu ilmakehään niin maastopaloissa kuin maata myllätessä. Ja kun paloja piisaa, tuhot eivät ole vain paikallisen surun aihe, vaan myös isku koko maailman välttämättömille ilmastotavoitteille.

Suosademetsistä, hakkuista, paloista ja alueelle perustetuista öljypalmuplantaaseista on viime vuosina riittänyt puhetta. Vähän on kuitenkaan kiinnitetty huomiota niihin ihmisiin, jotka Borneon rajaseuduilla asuvat — esimerkiksi dajakeihin Buntoin kylässä, jossa Anu Lounela tekee tutkimustaan. 

Lounela vieraili Indonesiassa ensi kertaa antropologian opiskelijana vuonna 1993. Sen jälkeen hän on tehnyt sekä gradunsa että väitöskirjansa kenttätyöt Jaavan saarella. Borneolla hän on tehnyt kenttätutkimusta vuodesta 2012.

Lounelan nykyisessä tutkimuskylässä Buntoissa asuu vajaa kolme tuhatta ihmistä. Indonesian valtion siirtolaispolitiikan vuoksi saarta asuttaa dajakkien lisäksi myös pääsaarelta Jaavalta tulleita. Seudun asutushistoria on pitkä. Perinteessä muistetaan niin hollantilaiset siirtomaaisännät kuin saksalaiset lähetyssaarnaajatkin.

Dajakit ovat perinteisesti kaskenneet maata ja pitäneet puutarhaa. Kalastus ja keräilytalous ovat tärkeitä. Niiden lisäksi kumipuu on ollut Buntoin seudulla tärkeä tulonlähde pitkään. Vanhimmat tarhat ovat satavuotiaita. Kumipuusta saadaan raakakumia, ja kun kumintuotanto vanhemmiten ehtyy, rungot kelpaavat myös puuteollisuuden käyttöön. Vuosituhannen vaihteessa monet dajakit näkivät kumipuun tulevaisuuden elinkeinona, tapana saada tuloja omasta maasta.

”Mutta muutokset ovat rajaseudulla nopeita. Kun uudet kumipuuviljelmät paloivat vuonna 2015, suunnitelmat muuttuivat. Kumia voi valuttaa vasta, kun puu on seitsenvuotias. Tulipalot ovat vaivanneet säännöllisesti seutua vuodesta 1997, ja tällaisena aikana riski sitoutua kumipuihin on suuri”, Anu Lounela sanoo.

Toisiko vaneritehdas työtä?

Hetkinen, millä ihmeen rajaseudulla? Vaikka Malesian rajalle on Buntoista pitkälti, Anu Lounela puhuu Keski-Kalimantanista rajaseutuna. Englanniksi tekninen termi on frontier. Antropologille rajaseutu ei ole paikka rajalla eikä edes seutu kartalla, vaan tietynlainen muutoksen tila tai olosuhde, joka alkaa ja loppuu.

Rajaseutuja on kaukana maailman keskuksista. Ne voivat olla keskenään hyvin erilaisia paikkoja, mutta joitakin tyypillisyyksiä rajaseuduilla on. Antropologi John McCarthyn määritelmän mukaan rajaseuduilla ihmiset ovat harvassa, infrastruktuuri kehittymätöntä, maanomistukset epäselviä ja muuttoliike alueelle on runsasta, koska alue koetaan ”tyhjäksi”. Kiistoja ja konflikteja aiheuttaa usein taloudellinen kehitys: rajaseudulla ei kamppailla vain siitä, kuka hallitsee luonnonvaroja vaan myös siitä, mikä ylipäätään on luonnonvara. Puhutaan niin sanotuista resurssirajaseuduista (resource frontier).

Sellainen Kalimantan on. Keski-Kalimantanilla maisemasta alkoi kiihtyvästi syntyä hyödykkeitä 1960-luvulla.

”Tuolloin oli sahoja ja paikalliset myivät puuta, mutta toiminta nähtiin väliaikaisena. Ajateltiin ehkä, että jos muut niin mekin, mutta kaiken keskellä maan ajateltiin olevan omaa”, Lounela kuvaa.

Nyt tilanne on muuttunut. Viime vuosina Buntoihin on noussut ripeällä tahdilla esimerkiksi vaneritehdas. Pääsaarelta Jaavalta saapunut yritys oli paikallisille lupaus työpaikoista ja toimeentulosta. Kun 2000-luvun kumipuuviljelmät toistuvasti paloivat, moni käänsi katseensa nopeakasvuiseen sengonpuuhun. Nyt vaneritehdas varmasti ostaisi.

Surullisen tyypillistä rajaseuduille on myös se, että lupaukset eivät täyty. Nyt näyttää siltä, ettei saha tarjonnut monellekaan töitä, ja jos tarjosikin, niin sopimuksetonta ja alihintaista. Paikallisten kasvattamaa puuta ei ole ostettu, vaan materiaali tulee jostain joen yläjuoksulta.

Maamme eivät olekaan meidän

Kalimantanilla kiertyy noidankehä. Suomaan kuivaaminen yhdessä lämpenevän ilmaston kanssa merkitsee maastopaloja, mikä tarkoittaa yhä enemmän päästöjä, paikallisia metsätuhoja ja lämpenemistä. 

Suomesta katsottuna on selvää, että suosademetsiä pitäisi varjella. Alueita suojellaankin, ja vielä enemmän yritetään suojella. Yrityksille ja investoijille rajaseuduilla on kuitenkin paljon voitettavaa, maata ja resursseja. Samalla luonnonsuojelutyö voisi saavuttaa suuria juuri Keski-Kalimantanin kaltaisissa paikoissa.

Mutta luonnonsuojelullakin on omat rajaseudulle tyypilliset haasteensa. Dajakkiyhteisöissä on perinteisesti arvostettu autonomiaa ja laajaa omassa käytössä olevaa maa-alaa ilman pysyviä omistussuhteita. Se on sopinut elämäntapaan. 

Jatkuvasti kiihtyvä resurssitalous kilpailee samoista maista luonnonsuojelun ja kansainvälisten ympäristöjärjestöjen työn kanssa. Luonnonsuojelun syyt ymmärretään, mutta autonomiaa arvostavat dajakit eivät halua olla suojelussakaan vain passiivisena osapuolena. 

Tällä hetkellä valtiovalta tukee sekä soiden ennallistamisia ja suojelualueita että tehdashankkeita, plantaaseja ja riisiviljelmiä. Öljypalmuplantaasit ovat tiukasti yhteydessä paikallisiin vallanpitäjiin ja väkivaltakoneistoon. Lounelan mukaan öljypalmubisnestä tutkivia tutkijoita on uhkailtu, ja kehitykseen liittyy myös pelkoa.

”Maanomistukseen liittyy seudulla paljon epävarmuutta. Vähentää kiinnostusta olla vastahankaan, jos näkee sotilaita univormuissaan työskentelemässä riisipellolla”, Lounela sanoo.

Viljelysten tai suojelualueiden fyysisten rajojen mukana valtion läsnäolo vahvistuu, ja lain ja laittomuuden välinen raja korostuu — se mitä saa tehdä ja se mihin on totuttu voivat joutua ristiriitaan keskenään. Nyt yritykset ostavat ja ottavat maata omaan käyttöönsä, ja omistusoikeus siirtyy lopullisesti pois paikallisilta.

”Aiemminkin rajoja on ollut, mutta karttoja on voinut nähdä vain Jakartassa tai maakunnan pääkaupungissa. Maa on ollut niiden, jotka maata asuvat. Nyt dajakeilla herää ajatus, että maa ei olekaan heidän käytössään. Että maa voikin loppua”, Lounela kuvaa.

Myös luonnonsuojelun käytännöt voivat herättää monenlaisia tuntoja. Esimerkiksi käynnissä oleviin suometsien ennallistamishankkeisiin suhtaudutaan Kalimantanilla kaksijakoisesti. Toisaalta halutaan vähentää maastopaloriskiä, mutta pitää kiinni myös saavutetuista eduista.

”Kuivauskanavat ovat tärkeitä kulku- ja kuljetusreittejä paikallisille. Niitä pitkin on ollut mahdollista hakea elantoa kauempaa kylästä. Myös veden sääntely on monelle tärkeää riskeistä huolimatta. Soita on kuivattu siellä ihan samasta syytä kuin meilläkin, että maalla voisi kasvattaa jotain. Joskus kanaviin ennallistamismielessä tehtyjä patoja on jopa hajotettu”, Lounela sanoo.

Ristiriidat näkyvät maisemassa. Buntoin ympäristö on tilkkutäkki, joka kertoo jännitteistä. On uusi hiilivoimala, kylä, vaneritehdas, puupeltoja, suojelualueita, jokia ja kanavia. Yrityksille on avautunut mahdollisuuksia, mutta samalla on kavennettu tavallisten ihmisten mahdollisuuksia päättää elämästään.

”Suojelua riivaa kehitysprojektien yleinen ongelma. Pyritään hyvään, mutta eri hankkeet ovat keskenään ristiriitaisia, eikä kaikki toiminta aina ole kestävää ekologisesti tai moraalisesti.”

Tämäkin on rajaseuduille tyypillistä.

Mesoamerikan poliittiset metsät

Joskus kuvaannollinen rajaseutu voi sijaita kirjaimellisesti valtioiden rajalla. Tälläista rajaseutua on Meksikon, Guatemalan ja Belizen raja-alueilla Mesoamerikassa, jossa Hanna Laako tutkii paikallisyhteisöjä ja poliittisia metsiä. Suomeksi voi puhua kokoavasti rajaseuduista, vaikka Laakon käyttämä rajaseutu-sana ei ole merkitykseltään aivan sama kuin Lounelan. Englannin kieli tarjoaa suomen sanastolle ymmärrysapua: Laakon tutkimusalueella kulkee valtion rajoja, border, ja siellä voidaan nähdä määrittelykamppailua käyvää rajaseutua, frontier, mutta Laakoa kiinnostaa laajempi kriittinen näkökulma, joka kirjallisuudessa kulkee termin borderlands alla.

”Alueen kolme valtiota ovat viime vuosikymmeninä perustaneet alueelle runsaasti luonnonsuojelualueita. Minua kiinnostaa tämä kehitys yhteiskunnallisesta näkökulmasta”, Laako sanoo.

Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä Laako tutkii Selva Maya -nimellä kulkevaa laajaa luonnonsuojelualueiden verkostoa. Alueella on suojeltuja ja suojelemattomia metsiä, kyliä, plantaaseja ja monenlaista maataloutta. Epävirallinen nimi syntyi vuosikymmeniä sitten, ja se viittaa alueen historiaan: seutu oli Maya-sivilisaation ydinaluetta. Nykyisiin asukkaisiin nimi ei suoraan viittaa.

”Alueella asuvista ihmisistä moni on modernisaation mukana alueelle muuttaneita uudisraivaajia. Nimestä huolimatta vain jotkut ovat alkuperäiskansoja ja heistäkin harva identifioituu mayojen jälkeläiseksi”, Laako sanoo.

Luonnonsuojelu on kiistatta tärkeää alueella, jossa luonnon monimuotoisuus on hurjan suurta. Mesoamerikan säästyneet sademetsät ovat niin sanottuja elonkirjon kuumia pisteitä. Luonnontilaista alue ei tiukassa mielessä ole. Maya-sivilisaatio muokkasi maata ja metsiä kulta-aikoinaan voimakkaasti, ja viimeisen viiden vuosikymmenen ajan alueita on jälleen hakattu ja asutettu. Meksikon ”tropiikin modernisaatio” -hanke toi muualta maasta siirtoväkeä ja intensiivistä karjataloutta, jonka seuraukset metsille ovat usein karut.

”Moni uudisraivaajayhteisökin on muuttanut alueelle, koska aiemmat asuinseudut olivat käyneet hakkuiden, kuivuuden ja eroosion vuoksi elinkelvottomiksi”, Laako sanoo.

Suojelualueet lisäävät valtion kontrollia rajaseuduilla

Laakon tutkimusalueella Mesoamerikassa valtio on ihmisille suojelusta ja muista hankkeista huolimatta etäinen. Instituutiot eivät vaikuta arkeen, infrastruktuuri ja palvelut ovat vähäisiä, lakien valvonta puutteellista ja seutu konfliktiherkkää. Guatemalan puolella sodittiin sisällissotaa 1990-luvulle asti, ja Chiapasin maakunnassa Meksikossa zapatistiliike kävi 90-luvulla matalan intensiteetin taistelua valtion joukkoja vastaan. Lisäksi alkuperäiskansojen kamppailut oikeuksiensa puolesta kuuluvat rajaseudun dynamiikkaan olennaisesti.

”Yksi syy luonnonsuojelualueiden perustamiseen voi olla se, että niiden avulla tuodaan valtion läsnäoloa alueelle, jolla se on ollut vähäistä. Samalla kun vahvistetaan rajoja ja hallintaoikeuksia rajamaihin, syntyy myös uusia ylirajallisia yhteistyöhankkeita. Valtion läsnäolo kasvaa, koska suojelualueilla on kuitenkin sääntöjä, henkilökuntaa, lakeja ja rajoja”, Laako sanoo.

Periaatteet vastaan käytäntö

Luonnonsuojelu on Hanna Laakon mukaan otettu myönteisesti vastaan monissa paikallisissa Meksikon ja Guatemalan rajamaiden yhteisöissä, ainakin pääosin ja periaatteessa. Lacandonin alueen uudisraivaajakylissä metsiä kutsuttiin vielä kotva sitten erämaahan tai joutomaahan viittaavalla sanalla monte, mutta nykyisin kuulee usein suojeluun viittaavaa sanaa reserva.

”Kuinka paljon tästä on sitten taktiikkaa, että on järkevää puhua tällaisilla termeillä ulkopuolisille, mutta selvästi moni yhteisö on tosissaan”, Laako pohtii.

Paljon riippuukin asenteista. Laakon tutkimalla alueella valtio on jo suojellut suurin piirtein sen minkä voi. Suojelun jatko riippuu yksityisistä ja yhteisöllisistä hankkeista.

Ongelmia on. Monessa Maya-metsän kolkassa valtaa pitävät huumekartellit ja muut järjestäytyneet rikollisorganisaatiot, jotka ovat kaataneet suuria metsäaloja esimerkiksi Guatemalaan kuuluvilla alueilla. Rajaseudulla on vähän keinoja puuttua villieläinten salakuljetukseen tai muihin laittomuuksiin, jos asialla ovat aseistautuneet rikolliset. 

Yhteisöissä, joissa sisäiset normit ovat vahvoja, haitallista toimintaa on helpompi kitkeä, ja suojeluhankkeetkin tapaavat lyödä paremmin läpi. Esimerkiksi Maravilla Tenejapan kunnassa Lacandonin metsän liepeillä Meksikon Chiapasissa väestö on yhtenäistä, herätysliikkeillä kannatusta ja suojelu hyvässä vauhdissa.

Lähiseudulla Marqués de Comillasissa taas suojelusta ei päästä yksimielisyyteen, sillä karjatalous on laajaa ja yhteisöt kotoisin eri taustoista.

”Kunnan alue on myös tasaista, eli metsän raivaaminen tarjoaa mahdollisuuksia”, Laako sanoo.

Niin Meksikossa kuin Borneollakin kysymys on myös siitä, kenen käsissä on valta päättää asioista. Moni yhteisö vastustaa periaatteestakin ylhäältä tulevaa käskytystä, olipa käskytykselle sitten hyvät perusteet tai ei. Kalimantanin dajakeille itsellisyys on tärkeä arvo.

”Erityisesti vanhempi polvi kokee, että palkkatyö on määritelmällisesti orjatyötä. Siihen voidaan ryhtyä väliaikaisena ratkaisuna rahan vuoksi, mutta pitkällä tähtäimellä halutaan oma puutarha tai omia kumipuuviljelyksiä. Nuoremmat alkavat toki ajatella toisin, ja rajaseuduilla usein syntyy markkinat halpatyövoimalle”, sanoo Anu Lounela.

Lounela muistuttaa, että paikallisen itsehallinnon vahvistaminen voi joissain tapauksissa vähentää ihmisten kokemaa autonomiaa. Jos paikallishallinnolle annetaan lisää valtaa ja velvollisuuksia, se merkitsee tarvetta haalia kasaan lisää tuloja. Indonesiassa tämä hyvässä tarkoituksessa liikkeellepantu kehitys on tarkoittanut vallan keskittymistä paikallisille eliiteille ja muualta tuleville yrityksille, jotta maat ja luonnonvarat on saatu otettua tehokkaammin käyttöön rahanarvoisina hyödykkeinä.

”Rahaa on kyllä tullut investoijilta, mutta köyhille ne eivät ole menneet, ja maita ja metsiä on menetetty”, Lounela sanoo.

Ympäristötuho on dajakkien elämässä tässä ja nyt

Rajaseutu-käsite ymmärretään eri tieteenaloilla ja tutkimusperinteissä hieman eri tavoin, ja termiin liittyy koviakin kiistoja. Lounelan ja Laakon tutkimuksissakin rajaseutu tarkoittaa vähän eri asioita, mutta kummankin lähtökohdista käsite on kuin linssi, joka paljastaa jotain, mikä muutoin uhkaa jäädä piiloon. Maailmassa on keskenään hyvin erilaisia paikkoja, ja syrjässä maailman keskuksistakin voi olla jotain tärkeää. Rajaseutu-käsite kiinnittää huomion eroihin ja ihmisiin, joskus radikaalin herättelevästi.

Luonnonsuojelunkin haasteet ovat rajaseuduilla hyvin erilaisia kuin rikkaassa pohjolassa.

Anu Lounelan silmiin Kalimantanin ympäristöhankkeet ovat kärsineet ”projektisoitumisesta”. Projektina toisen perään etenevä suojelutyö voi tehdä hallaa itse asialle. Kun projekti saapuu, paikallisten tulee miettiä, kuinka kauan hanke kestää ja mitä siltä uskaltaa toivoa. 

”Paikallisille ympäristötuho ei ole abstrakti globaali huoli, vaan jotain mikä määrittää heidän elämäänsä siinä ja nyt”, Lounela sanoo. 

Voisiko luonnonsuojelu tukea autonomiaa? Kun valtio saapuu rajaseudulle, yhteisöjen on luotava siihen suhde. Siksi rajaseudun yhteisöjen on osallistuttava valtiollisiin hankkeisiin edes jossain määrin, jotta ne saisivat valtiolta tunnustusta – olivatpa nämä hankkeet sitten ympäristötuhoja hillitseviä tai edistäviä.

Lounela muistuttaa, että dajakit Kalimantanilla yleensä ymmärtävät, että luonnonsuojelussa on järkeä. Samoin uudisraivaajat Lacandonin sademetsässä ja Maya-biosfäärialueen kahvinviljelijät Guatemalassa ovat panneet vireille lukuisia yksityisiä suojelualueita. Luonnonsuojelu ei vain ole ainoa vaakakuppi, johon ihmiset elämässään panevat painoa. On vanhat tavat, on lait ja säännöt, ja sitten on raha.

Meksikon valtio on viime vuosikymmenet tarjonnut erilaisia tukia, jos yhteisöt oma-aloitteisesti panevat maitaan suojelun piiriin. Tapa on yleistynyt muuallakin maailmassa. Hanna Laako sanoo useiden tutkijoiden puhuvan suojelun ”uusliberalisoitumisesta”.

”Nyt eletään tilanteessa, jossa presidentti on vaihtunut ja luonnonsuojelutukien jatko on vaakalaudalla. Luontojärjestöt pelkäävät, että jos rahallinen tuki loppuu, loppuu myös suojelu”, Hanna Laako sanoo.

Pelko ei ole ihan aiheeton. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että rahallinen hyöty luonnonsuojelusta saattaa tehdä tehtävänsä, mutta toisaalta se voi heikentää halua osallistua ympäristötyöhön omin päin. Tuet kun eivät käänny automaattisesti sosiaalisiksi normeiksi.

Luonnonsuojelutyön jatkuvuutta uhkaavat myös kilpailevat rahalliset tuet: Meksikossa karjatalouteen saa suurempia avustuksia kuin suojeluun, ja esimerkiksi Tabascon maakunnassa juuri karjatalouden tieltä on hakattu suuria aloja metsää. Koska elanto ja tulevaisuus ovat sidoksissa maahan, syntyy herkästi riippuvuus ohjaavista tuista, laeista ja kannustimista. Yhteisöt janoavat eroon riippuvuuksistaan valtioon, mutta ongelmana on se, mitä saadaan valtion tilalle. Rajaseudulla maasta pitää saada elanto.

Miten pyörittää ekoturismia ilman sähköä ja vettä?

Maya-metsän alueella biodiversiteetin elpyminen riippuu luonnonsuojeluhankkeista. Suojelu on hidasta: esimerkiksi Guatemalan Petenissä ja Meksikon Tabascossa on paljon hakattuja ja köyhtyneitä alueita, jotka voisivat vuosikymmenten suojelun myötä tulla tärkeäksi osaksi alueen suojelualueiden verkkoa. Laajempaa verkostoa tarvitaan vahvistamaan alueen korvaamatonta luonnonkirjoa.

Siksi on pohdittu, miten suojelu voisi olla taloudellisesti kestävä vaihtoehto, vaikka valtion tuet lakkaisivat. Monet ympäristöjärjestöt koettavat katkaista haitallisia riippuvuussuhteita tukemalla esimerkiksi ekoturismihankkeita. Tällaista projektia on pyörittänyt Natura Mexicana -kansalaisjärjestö muun muassa aiemmin mainitussa Marqués de Comillasin kunnassa, jossa suojeluhankkeet ovat aiemmin kohdanneet ongelmia.

”Erityisesti nuorta polvea ekoturismi kiinnostaa, mutta ongelmana on heikko infra. Ilman toimivia matkapuhelinyhteyksiä, sähköä, vettä ja tieverkkoa turismibisneksen pyörittäminen voi olla haastavaa”, Laako sanoo.

On siis olemassa vanhoja haitallisia polkuja, joita on helppo — tai joskus välttämätön — kulkea, mutta samalla raivataan kiireellä uusia. Laakon tutkimusalueella rajuimmat modernisaatiohankkeet on viety läpi Tabascon maakunnassa Meksikossa, mutta sielläkin puhaltaa jo uusia tuulia. 

”Järjestöt ja instituutiot koettavat lyödä läpi kestäviä viljelymenetelmiä, alkuperäislajikkeita ja mehiläistarhausta, ja näkökulma on biodiversiteetin lisäämisessä. Tabascossa on menetetty hakkuille paljon metsää, mutta tämä voi olla hidas mutta kestävä tie parempaan”, Laako sanoo.

Elonkirjoa voi tukea muutoinkin kuin aitaamalla alueita pois ihmisten käytöstä. Moni Maya-metsän alueen suojelualueista on niin kutsuttuja biosfäärialueita, joilla yhteisöt yhä elävät. Ja jos suojelualueiden väliset maat voivat paremmin ja ovat monimuotoisempia, jää paremmin tilaa ihmisyhteisöjenkin pärjätä ja suunnitella tulevaisuuttaan. 

Onko ympäristöajattelussa tilaa rajaseutujen ihmisille?

Kalimantania tutkinut Anu Lounela myöntää, että kokemukset kentällä ovat tehneet hänestä skeptikon luonnonsuojeluhankkeita kohtaan.

”Negatiivinen sävy tulee tutkimuksesta. Kun saavun kentälle, ihmiset tulevat heti luokseni ja kertovat mitä on tapahtunut, mitä he toivovat ja mitä pelkäävät. Yleiskuva on, että ihmisten käsitys tulevaisuuden mahdollisuuksista kapenee”, Lounela sanoo.

Joskus näyttää siltä, että rajaseutujen ihmisten, yhteisöjen ja alkuperäiskansojen elämää on vaikea ympäristöajattelussa edes ottaa huomioon. Ilmasto- ja ympäristökriisien yhteydessä puhutaan jo paljon taloudesta: vihreästä kasvusta, kohtuutaloudesta, kulutuksen vähentämisestä ja kiertotaloudesta. Ihmisten oikeuksista puhetta on vähemmän. Intialainen kirjailija Amitav Ghosh on kysynyt esseekirjassaan The Great Derangement (2016), miksi meillä ei ole samanlaista keskustelua vallan tasa-arvoisesta jakautumisesta kuin taloudellisesta epätasa-arvosta — onko edes sanoja maailmalle, jossa vähäväkisten asioita ei sanella pääkaupungeista ja -konttoreista käsin?

Monissa hankkeissa Kalimantanillakin tehdään myös kestäviä tekoja. Esimerkiksi joissakin YK:n valvoman metsäkatoa ehkäisevän REDD-mekanismin (Reducing emissions from deforestation and forest degradation) alaisissa hankkeissa on pyritty rakentamaan yhdessä kumipuupeltojen yhteyteen varastoja kansalaisille ja sillä tapaa tuettu omaehtoista elintapaa. Ongelmat pysyvät, kunnes ne ratkaistaan.

”Mutta voi tilanteen nähdä positiivisemminkin. Keski-Kalimantanin kaltainen rajaseutu ei ole sellainen paikka, jossa hyvä kehitys päättyy tulipaloon. Siellä muutos on jatkuvaa, ja jos valtio ja järjestöt pystyvät yhteisöjen kanssa luomaan pitkäjänteisiä tapoja toimia, rajaseuduilla on suuria mahdollisuuksia.”

Rajaseuduilla ihmisten elanto on erottamaton maasta, jolla he elävät. Siksi luonnonpuistot tai liian markkinavetoiset ympäristötoimet saattavat kohdata vankkaa vastarintaa. Tie on hidas, ja vain vuoropuhelu voi auttaa niin planeettaa kuin vapauttaan janoavia rajaseutujen eläjiäkin.

Anu Lounelan (Helsingin yliopisto) johtama tutkimushanke ”Valtionmuodostus ja kiihtyvä hyödykkeistäminen rajaseuduilla” sai Koneen säätiön tutkimusrahoituksen vuonna 2017.

Hanna Laakon (Itä-Suomen yliopisto) tutkimushanke ”Poliittiset metsät — Mesoamerikan trooppisten sademetsien suojelu” sai Koneen säätiön tutkimusrahoituksen vuonna 2019.

Tarkemmin Laakon tutkimuksista: Laako, H. and Kauffer, E. (2021): ”Conservation in the Frontier: Negotiating Ownerships of Nature at the Mexican Southern Border”. Journal of Latin American Geography 20:3, in press.

Artikkelin lähteenä on myös käytetty Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen kirjoittamaa teosta Valtion Antropologiaa (SKS 2021). Tammisto on työskennellyt tutkijana myös Anu Lounelan tutkimushankkeessa.

Teksti: Mikko Pelttari