Dokumenttiteatterin tutkijat etsivät yhteiskunnallisesti vaikuttavia oppimiskokemuksia

Tampereen yliopistossa on käynnistynyt Koneen Säätiön rahoittama monitieteinen projekti Journalistinen dokumenttiteatteri taiteellisen ja yhteiskunnallisen kohtaamispaikkana. Visuaalisen journalismin professori Anssi Männistö ja kollegat tutkivat teatterin ja journalismin taiteellisten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden kohtaamista ja toteutumista. Hankkeen tutkijoihin kuuluu myös teatterityön vastavalittu professori Pauliina Hulkko. Keskustelin Männistön ja Hulkon kanssa hankkeesta Tampereella 5.4.2014.

Tutkimushanke lähestyy tapaustutkimusten avulla dokumenttiteatterin koko työprosessia: sitä, miten journalistinen materiaali muuttuu käsikirjoitukseksi ja esitykseksi, ja tiedonmuodostuksen tapoja. ”Tunne on kihelmöivä, kun päästään törmäyttämään journalismia ja teatterityötä”, sanoo Männistö, ja jatkaa että Tampereen yliopistossa tähän on hyvät mahdollisuudet, kun se strategiansakin mukaan kouluttaa ”maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia”.

Maallikko voisi helposti ajatella, että kaikki dokumenttiteatteri käsittelee ajankohtaista politiikkaa, vieläpä pöytäkirjojen tai muiden dokumenttien perusteella, koska näkyvintä dokumenttiteatteria ovat Suomessa olleet Valtuusto– ja Eduskunta –näytelmäsarjat. Teatterilla on kuitenkin monia muitakin mahdollisuuksia käsitellä arkitodellisuuden tapahtumia. Englannissa käytetäänkin termiä theatre of the real. Teatterin historiassa ilmiön juuret ulottuvat ainakin Erwin Piscatorin esityksiin 1920-luvun Saksassa, mutta paljon vanhempiakin teatterin muotoja olisi mahdollista kutsua dokumenttiteatteriksi.

Kuten teatterilla muutenkin, myös dokumenttiteatterilla on nykyisin monenlaisia ulostulon muotoja: elokuvaa, tapahtumia ihmisten keskuudessa kaupungilla, verkkosisältöjä, eli paljon mahdollisuuksia osallistaa yleisöä. Esimerkkinä Anssi Männistö mainitsee Mikko Kannisen Tampereen näyttelijäopiskelijoiden kanssa toteuttaman produktion Näkijä/tekijä, joka pohjautui Hannu Salaman romaaniin. Siinä näyttelijät ottivat journalistisen asenteen ja lähtivät tutkimaan kysymyksiä herättäviä sosiaalisia ilmiöitä Tampereella. “Myös tämä projekti näkyy näyttämötyön ja journalistiikan opetuksessa”, lupaa Hulkko.

Mutta miten dokumenttiteatteri sitten voisi vaikuttaa esimerkiksi poliittiseen päätöksentekoon? Männistön ja Hulkon mukaan se voi nostaa päätöksentekijät keskustelun kohteeksi ja tuoda päätösten taustat paremmin esille. Riskinä on toki se, että asiat henkilöityvät liikaa, ja jos henkilöhahmotkin muodostuvat karikatyyreiksi, kuvat koko päätöksenteosta lässähtää ja kyyninen asenne saa helposti valtaa.

Yksi tärkeä tutkimuskysymys hankkeessa on se, miten samaa aihetta käsitellään journalismissa ja teatterityössä. Eväitä tämän tutkimusongelman selvittämiseen saadaan viimevuotisesta Björn Wahlroos –kirjahankkeesta. Sen toteutti journalistiikan opiskelijoiden ryhmä vierailevan professori Tuomo Pietiläisen johdolla, ja kirjanjulkistuksessa käytettiin dokumenttiteatteria, joka vilahti lööpissäkin. Männistö on sitä mieltä, että jos tämä yhteistyö tapahtuisi nyt, journalistien ja dokumenttiteatterin tekijöiden yhteistyö aloitettaisiin aikaisemmin. Tässä kohtaa projektin kokemukset osuvat kiinnostavasti yhteen muiden Koneen Säätiön tukemien tutkimushankkeiden kanssa, joissa on ollut mukana taiteilijoita. Voi kuulostaa itsestään selvältä, että rajoja rikkova yhteistyö tuottaa sitä parempia tuloksia, mitä varhaisemmassa vaiheessa se alkaa. Mutta tätä ei silti aina oteta huomioon rakenteeltaan perinteisissä tutkimushankkeissa, joihin taiteilijat saatetaan ottaa mukaan vasta loppuun, kuvittamaan tuloksia.

“Projektin rohkeus on siinä, että se emansipoi tekijöitä, opiskelijoita, katsojia, lukijoita ja kokijoita, kun tieteen ja taiteen innostunut liekki valaisevat tulevaisuutta”, hehkuttaa Männistö, ja hänen innostuksensa tarttuu välittömästi kuulijaan.