Uutta virtaa Vallilasta

Suomessa nykytaidetta on totuttu katsomaan museoissa ja gallerioissa, mutta klubeilta se on puuttunut. Vallilaan asettunut nykytaideorganisaatio PUBLICS järjestää syyskuussa monitaiteisen festivaalin Kallion klubikompleksissa Helsingissä. Ehkä siitä alkaa nykytaiteen ja klubikulttuurin liitto, kirjoittaa säätiön viestintäpäällikkö Heljä Franssila PUBLICSin johtajan Paul O’Neillin ja ohjelmapäällikkö Eliisa Suvannon haastattelussa.

Klubit ja taide ovat kuuluneet New Yorkissa erottamattomasti 70-luvun lopusta alkaen, jolloin kaupungissa syntyi suunnilleen samaan aikaan kaksi yöelämän historiaan jäänyttä klubia.

East Villagessa kirkon kellaritilaan vuonna 1978 perustetusta Club 57 -yökerhosta tuli keikkapaikan lisäksi taidegalleria ja kokeellisen teatterin, elokuvien ja performanssien esitystila. TriBeCassa avattiin The Mudd Club, jossa nähtiin no wave -bändien keikkoja, mutta myös kaikenlaista muuta esitystaidetta. Tekstejään lavalla lukivat muun muassa Allen Ginsberg ja William Burroughs. Uraansa aloitellut muodinluoja Anna Sui teki klubista catwalkinsa.

Taiteilija Keith Haring suunnitteli flaijereita Club 57:n tapahtumiin ja kuratoi the Mudd Clubin galleriatilaa. Klubeilla hengaili nousevia tähtiä, kuten Grace Jones, Nico, Debbie Harry ja Jean-Michel Basquiat silloisen tyttöystävänsä Madonnan kanssa.

Tänään nykytaiteen yhteys musiikki- ja dj-kulttuuriin on New Yorkissa valtavirtaa, jossa uivat mukana myös uusia yleisöjä etsivät suuret taidemuseot. Tänäkin kesänä MOMAn PS1-museon sisäpihalla on vietetty viikonloppuja Warm up -musiikkiklubilla. New Museum on järjestänyt Sunset Series -klubiaan yhdessä musiikki- ja muotibrändi Maison Kitsunén kanssa.

Helsingistä tämä suuren maailman malli on puuttunut, ja klubikulttuuri on pysynyt pitkään uskollisena dj- ja keikkaperinteelle. Viime aikoina se näyttää kuitenkin muovautuneen jonkin verran aikaisempaa monitaiteisemmaksi. Etenkin festivaalit ovat alkaneet syventää musiikkivetoista ohjelmistoaan nykytaiteen avulla. Eikä se onneksi vaikuta pelkältä visuaaliselta koristelulta, vaikkei taiteen osuus toisaalta ole lähelläkään tasaveroista asemaa keikkojen kanssa.

Flow Festivalin taideohjelman kärkenä oli tänä vuonna taiteilijapalkkioista uutisiin noussut Pink space -kokonaisuus, joka piti sisällään lavarunoutta, performanssitaidetta ja videoinstallaatioita. Ilmiö-festivaali Turussa oli ottanut ohjelmaansa parikymmentä taiteilijaa. Pakettiautossa saattoi katsoa videoteoksia ja festarialueelle oli ripoteltu installaatioita. Suurin menestys taisi olla lavarunoilija Nihkeen akan esitys, joka päättyi haltioituneen yleisön vaatimaan encoreen. Kaiku-klubi on viimeisen vuoden aikana tuonut ohjelmistoonsa aikaisempaa enemmän performatiivisia esityksiä.

Klubeilla onkin yleisöä, jonka voisi olettaa porttiteorian perusteella löytävän mielellään tiensä myös nykytaiteen pariin, jos vain joku tarjoutuisi opastajaksi. Tällainen suunnannäyttäjä voi tulla nykytaideorganisaatio PUBLICSista, joka järjestää syyskuussa Hämeentien klubiryhmittymässä kolmepäiväisen, monialaisen Today is Our Tomorrow -taidefestivaalin.

”Festivaali kestää joka päivä iltaviidestä aamuviiteen, ja esitämme kaikkea performanssista elokuvanäytöksiin, installaatioista puheohjelmaan ja dj-seteistä livemusiikkiin. Aiomme katsoa miten erilaiset vaihtoehtoiset tulevaisuudet, kuten aasialaiset, feministiset, queer- ja ei-binääriset tulevaisuudet, näkyvät nykypäivässä”, PUBLICSin johtaja Paul O’Neill kertoo.

On kesäkuun loppu, ja edessäni ravintola Mashirossa Vallilassa on ramen-keittojen äärellä kaksi kesälomaa tarvitsevaa taideammattilaista.

O’Neill ja ohjelmapäällikkö Eliisa Suvanto ovat etsineet festarilleen yhteistyökumppaneita ja rahoitusta Suomesta ja ulkomailta. Sisällöt ovat vielä vähän vaiheessa, mutta ainakin mukana ovat Artes Mundi -palkittu mediataiteilija Yael Bartana, Leah Beeferman, Tony Cokes, Mette Edvardsen, Hlynur Hallsson, Honkasalo-Niemi-Virtanen, Anni Puolakka, Karmaklubb ja the Karrabing Film Collective.

Kumppaneita on tullut mukaan Barcelonasta, Tukholmasta, Oslosta ja Riiasta. Suomessa festaria tehdään Taideyliopiston, Baltic Circlen, Globe Art Pointin, IHME Helsingin, Kohta Gallerian ja Museum of Impossible Formsin kanssa.

Tapahtuman esikuvaa ei ole haettu O’Neillin hyvin tuntemasta New Yorkista vaan Alankomaista. Mallina on ollut kuraattori Brigitte van der Sanden visiosta syntynyt, 2018 ensimmäistä kertaa Amsterdamissa järjestetty Other Futures -festivaali. Se yhdistelee musiikkia, performanssia, kirjallisuutta, elokuvaa ja visuaalista taidetta pyrkimyksenään rakentaa valtanarratiiveille vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

”Kävimme vuosi sitten Eliisan kanssa benchmarkkaamassa festarin. Ajattelimme, että voisimme tehdä saman, mutta keskittyisimme tulevaisuuden sijaan nykyisyyteen emmekä yliohjelmoisi tapahtumaa”, O’Neill sanoo.

Yliohjelmoinnin välttäminen kuulostaa järkevältä etenkin, kun tapahtuma tehdään Helsingissä, jossa taidetta ei ole totuttu etsimään klubeilta. Yliohjelmointi ei kuitenkaan tunnu aivan vieraalta sanalta, kun jäljitän PUBLICSin tapahtumakalenteria puolitoista vuotta taaksepäin. Organisaatio ei ole juuri jarrutellut tekemisiään.

Taide muutti Vallilaan

Kysytään kuitenkin ensin: mikä on PUBLICS? Nimi ei todennäköisesti soita kelloja monellakaan, mutta sen edeltäjä on tutumpi. PUBLICSin voisi nimittäin määritellä metamorfoosin kokeneeksi versioksi Checkpoint Helsingistä.

Checkpoint Helsinki syntyi 2013, kun Helsingin kaupunki antoi Guggenheimin museohankkeesta käydyn, tunteita kuumentaneen keskustelun jälkeen pääosin taiteilijoista muodostuneelle ryhmittymälle rahoituksen luoda Helsinkiin kansainvälistä, julkista nykytaidetta – vaihtoehtoa sille kaikelle, mitä amerikkalaismuseon oli luvattu tuovan.

Checkpoint Helsinki tuotti useita julkisia taideteoksia ja jopa näyttelyitä, mutta sai kritiikkiä liian hitaasta liikkellelähdöstä ja matalasta profiilista. Vuoden 2015 lopulla kaupungin kolmevuotinen rahoitus oli päättymässä ja organisaatio oli valmistautunut laittamaan pillit pussiin, mikäli uutta rahoitusta ei löytyisi. Jatkon mahdollisuus tuli viime tipassa, kun Koneen Säätiö myönsi organisaatiolle joulukuussa 2016 puolen miljoonan euron rahoituksen kolmeksi vuodeksi.

Tuki antoi mahdollisuuden määrittää suuntaa uudestaan. Checkpoint Helsingin uudeksi johtajaksi valittiin syksyllä 2017 irlantilainen kuraattori Paul O’Neill, joka oli ennen Helsinkiin muuttoa työskennellyt New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Bard Collegessa kuratoriaalisten opintojen maisteriohjelman johtajana.

Organisaation uudeksi nimeksi valittiin – osin checkpoint-sanaan (”tarkastuspiste”) liittyvien negatiivisten mielleyhtymien vuoksi – PUBLICS. O’Neillin työpariksi löytyi turkulaista taiteilijajärjestö Artea johtanut Eliisa Suvanto.

PUBLICSille määriteltiin viisi tehtävää, jotka olivat pitkälti samoja kuin Checkpoint Helsingilläkin. Pääpiirteissään agendalla on luoda kansainvälisiä yhteyksiä ja esittää julkisen taiteen teoksia.

Alkuvuodesta 2018 miniorganisaatio muutti Sturenkadulle Vallilaan ajatuksenaan, että katutasossa sijaitsevaan tilaan on helppo tulla. Toimistolla onkin keskusteltu, pidetty luentoja ja julkistettu kirjoja. Suomessa vierailleet kuraattorit on bongattu puhumaan PUBLICSiin tai heidät on saatu Suomeen O’Neillin verkostoja hyödyntämällä. Osa tapahtumista on toteutettu antamalla Sturenkadun tila yhteistyökumppaneiden käyttöön. Helsinkiläinen nykytaideyleisö on palkinnut aktiivisuuden tulemalla paikalle niin sankoin joukoin kuin jopa 100 henkeä vetävä tila sallii.

”Olemme halunneet olla tosi joustavia. Joskus tilamme on ollut jonkinlainen näyttely, joskus taas työpaja, teatteri, performanssitila. Yritämme myös miettiä jokaisen ulkomaisen vieraan kohdalla, keiden paikallisten tekijöiden kanssa hänen työnsä osuisi yksiin, jotta vierailusta saisi vielä enemmän irti”, O’Neill kuvailee.

Viime syksyn hitiksi nousi I love Dick -kirjastaan maailmanmaineeseen nousseen amerikkalaiskirjailija Chris Krausin Suomen vierailu. Kraus oli ensisijaisesti tulossa työskentelemään Koneen Säätiön ylläpitämään Saaren kartanon taiteilijaresidenssiin, mutta PUBLICSissa pystyttiin hyödyntämään visiittiä muutenkin.

Krausin luentojen lisäksi PUBLICS esitti hänen elokuviensa retrospektiivin, mitä voi pitää jopa kulttitekona. Helsingin esitysten jälkeen O’Neill ja Suvanto organisoivat elokuvien kiertueen naapurimaihin, sillä niitä ei ollut nähty aikaisemmin Pohjoismaissa eikä Baltian maissa.

Tässä vaiheessa PUBLICSin vauhtia seurannut Kraus totesi, että organisaatio on saanut vuodessa aikaan sen, mihin tavallisesti menisi kuusi vuotta.

Tämän vuoden kesäkuussa PUBLICS käynnisti yhdessä hollantilaisen yhteisötaiteilija Jeanne van Heeswijkin ja mediakulttuuriyhdistys M-cultin kanssa yhteisötaideprojektin, joka – jos hyvin käy eli rahoitusta löytyy – saattaa jatkua vuosia eteenpäin.

Van Heeswijk tunnetaan pitkäkestoisista, jopa kymmenen vuoden mittaisista projekteistaan, jotka syntyvät yhteisöä kuuntelemalla. Rotterdamissa asuva taiteilija on yhteisötaiteen iso nimi, jonka pisimpiin töihin kuuluu vuoden 2010 Liverpool Bieannialista alkunsa saanut 2Up 2Down/Homebaked -projekti, jossa Liverpoolissa purku-uhan alla olleita asuinalueita on elävöitetty yhdessä paikallisten asukkaiden, arkkitehtien ja muiden kaupunkisuunnittelijoiden kanssa.

Van Heeswijk määrittelee kullekin projektille keskeisiä kysymyksiä Public Faculty -nimeä kantavissa, perfomanssimaisissa tapahtumissa, jotka kestävät neljänä päivänä neljä tuntia kerrallaan. Niiden aikana van Heeswijk työryhmineen on kadulla ja keskustelee ihmisten kanssa siitä, mikä on heille tärkeää. Tällainen neljän päivän sessio toteutettiin juhannusviikolla Vallilassa.

Vallilan kallioista innoituksensa saaneessa performanssissa esiintyjät kannattelivat kiviä, nojasivat niihin tai kivien välityksellä toisiinsa. Samalla juteltiin ohikulkijoiden kanssa. Keskustelunaiheista tärkeimmäksi oli noussut ihmisten ahdistus ilmastosta ja luonnon monimuotoisuuden tuhosta.

Eikä tässä kaikki. Muuttaessaan Suomeen O’Neill toi mukanaan 6000 kirjan kokoelmansa, joka on juuri saatu luetteloitua verkkoon. Kirjat ovat luettavissa ja lainattavissa toimiston yhteydessä toimivassa julkisessa kirjastossa, jota on pidetty toistaiseksi auki päivän verran viikossa. Sen tiimoilta on ollut luontevaa rakentaa yhteistyötä Taideyliopiston ja Aalto-yliopiston opiskelijoiden kanssa.

Festarin jälkeen O’Neill ja Suvanto suunnittelevat keskittävänsä ohjelmaa nykyistä enemmän kirjaston ympärille. Luvassa on lukupiirejä ja työpajoja.

Miten pysyä pystyssä 20 vuotta?

Paul O’Neill tunnustaa, että he painavat täyttä höyryä eteenpäin, vaikka varmuutta rahoituksen jatkosta ei ole.

”Iso kysymys on se, miten muutamme säätiörahoituksella pyörivän projektin organisaatioksi, jonka elinikä on vaikka 20 vuotta. Voi olla, että PUBLICSin täytyy kasvaa, ihan oman mielenterveytemmekin vuoksi”, O’Neill sanoo.

O’Neillin ja Suvannon visiossa PUBLICSin rahoitus on vakaata ja pitkäjänteistä, ja organisaatiossa työskentelee nykyistä suurempi tiimi. Vallilassa voisi toimia myös kirjakauppa ja kahvila.

Toistaiseksi julkista rahoitusta on tullut niukasti Helsingin kaupungilta ja Taiteen edistämiskeskukselta. O’Neill näkisi mielellään julkisen rahoituksen osuuden nousevan 50 prosenttiin organisaation budjetista.

Miksi sitten PUBLICSin pitäisi saada vakiinnutettua paikkansa nykytaiteen alalla? Eikö rahoituksensa kanssa kamppailevia pikkutoimijoita ole jo tarpeeksi? Miten PUBLICS eroaa protestiliikkeenä aloittaneesta Checkpoint Helsingistä?

Kun yrittää katsoa PUBLICSin Helsinkiin marssittaman vierasvirran ja keskusteluvyöryn läpi ja hahmottaa sitä, mitä PUBLICS on tällä kaikella oikeastaan saanut aikaan, tuntuu, että sen tähänastiset ansiot nousevat ennen kaikkea Helsingin taidekentän tuulettamisesta muun maailman virtauksilla. Tärkeää on myös solidaarisuuden ilmapiiri, jota se on onnistunut tuomaan nykytaiteen ammattilaisten keskuuteen.

Taiteilijoiden ja taiteen asiantuntijoiden työ taideinstituutioiden ulkopuolella on pääsääntöisesti prekaaria, toimeentuloltaan ja tulevaisuudeltaan epävarmaa työskentelyä olemattomilla työehdoilla. Taiteiden aloista kuvataiteilijoiden ansiot ovat perinteisesti olleet kaikkein huonoimmat: mediaanitulot ovat pysyneet koko 2000-luvun ajan noin 16 000 euron vuositasolla. Kun omalla työllä elämisen mahdollisuudet ovat niukat ja jatkuvasti uhattuina, tuloksena on turvattomuutta ja toivottomuutta.

”Ehdottomasti tuntuu siltä, että jo tämän puolentoista vuoden aikana on syntynyt paljon enemmän keskustelua ruohonjuuri- ja freelancetoimijoiden tukirakenteista ja tasapainosta kuin aikaisemmin. Ennen PUBLICSia keskusteluun ei juuri ollut alustoja, jotka eivät olisi olleet tavalla tai toisella linkittyneitä näyttelyihin”, Eliisa Suvanto toteaa.

Suvanto ja O’Neill kertovat aloittaneensa työnsä PUBLICSissa tapaamalla taiteen eri ammattilaisia koreografeista performanssitaiteilijoihin ja kuuntelemalla heidän näkemyksiään siitä, mitä taiteen alalta ja Helsingistä ylipäänsä puuttui. Yksi yhteinen vastaus oli, ettei Helsingissä ole paikkaa esittämiseen eikä toisten ammattilaisten tapaamiseen. Keskustelun avaajat ovat harvassa.

”Opimme nopeasti, ettei isojen ja pienten organisaatioiden välillä juuri ollut vuorovaikutusta eivätkä läheskään kaikki toimijat tunteneet toisiaan”, O’Neill sanoo.

Ylipäänsä nykytaiteen kenttä on Suomessa muita länsimaita jäljessä, O’Neill ja Suvanto sanovat. Kunsthalle-perinne eli itsenäiset taidehallitoimijat puuttuvat Suomesta, samoin keskisarjan organisaatiot. Taiteen ammattilaiset ovat tottuneet tekemään työtään ilman kunnollista korvausta tai ilmaiseksi, mikä estää alan kehittymistä, Suvanto listaa. Hän lisää, ettei tiedä, miten hyvin kulttuurin rahoittajat ymmärtävät näitä ongelmia, sillä nämä eivät joudu elämään arkeaan samanlaisen kamppailun keskellä.

PUBLICSin roolina on O’Neillin ja Suvannon mielestä täyttää harmaat alueet nykytaiteen kentällä: on tarvetta synnyttää museoiden näyttelyohjelman rinnalle muita nykytaiteen sisältöjä, tehdä Helsingistä kansainvälisempää ja moninaisempaa työskentelemällä ulkomaisten kuraattoreiden kanssa sekä jatkaa kansainvälisyyden ja paikallisuuden yhdistämistä. Tarvitaan tiloja ja rakenteita, jotta pienet organisaatiot voivat työskennellä yhdessä ja tuottaa nykyistä paremmin edellytyksin suuren mittakaavan tuotantoja.

Festari on testi

PUBLICSin kevätkausi päättyy ravintola Tannerissa Kalliossa kesäbileisiin kesäkuun viimeisenä lauantaina. Parikymmentä PUBLICSin tilaisuuksien vakiokasvoa on paikalla kuuntelemassa, kun newyorkilainen taiteilija Martin Beck kertoo maailman vanhimmasta edelleen pyörivästä klubista, Loftista, joka sai alkunsa New Yorkissa ystävänpäivänä 1970. David Mancuson perustama klubi perustui ideaan kotibileistä, jonne pääsi vain, jos oli saanut kutsun. Klubi mahdollisti etenkin seksuaali- ja etnisille vähemmistöille kokoontumisen ilman häirintää, mutta myös musiikin korkea tekninen laatu oli avainasia.

Tannerin keittiön mentyä kiinni ravintola ehtii melkein tyhjentyä, vaikka siellä ovat juuri aloittamassa settejään myös Loftissa vaikuttaneet dj’t Douglas Sherman ja Takaya Nagase. Puolen yön aikaan ravintolaan alkaa saapua väkeä, joka on ehkä tulossa Pride-kulkueen jatkoilta, ehkä naapurissa sijaitsevan ravintola Siltasen pitkästä jonosta. Joka tapauksessa on melko varmaa, etteivät he ole kuulleet PUBLICSista eivätkä illan poikkeuksellisen hienosta ohjelmasta mitään.

Diskolattialla käy selväksi, mikä on PUBLICSin seuraava haaste. Sen nimeen on kirjoitettu isoin kirjaimin lupaus julkisuudesta ja yhteisöistä, mutta kaupungissa ei tiedetä PUBLICSista vielä mitään eikä siltä siksi osata odottaakaan mitään.

Pääsy yleisön tietoisuuteen ei ole ollut organisaation prioriteetti eikä sitä ehkä oikein voi vaatiakaan puolentoista vuoden toiminnan jälkeen. PUBLICSin vahvuus on ennen kaikkea nykytaiteen omien heimojen yhteenkokoamisessa: he puhuvat yhteistä kieltä ja jakavat saman taistelun työskentelyn epävarmuudesta.

Nyt kun tulossa on oma kolmepäiväinen festari kaupungin ykkösklubilla, pitäisi opetella tavoittamaan oman kuplan ulkopuolella oleva yleisö ja kertoa heille, miksi PUBLICSin tuottama nykytaide on kokemisen arvoista. Museokävijöille täytyisi viestiä, että nykytaidetta esitetään muuallakin. Tulikoe on jo syyskuussa.

 

Heljä Franssila

Today is Our Tomorrow -festivaali Kaiku, Kieku- ja Stidilä -klubeilla 12.–14.9. Katso ohjelma PUBLICSin verkkosivuilta.