Tieteellisen ja fiktiivisen kirjoittamisen välimaastot: Iida Turpeisen puheenvuoro

Kun aloitin joitain vuosia sitten väitöskirjatutkijana, aloin pian kiinnittää huomiota siihen, kuinka suuri osa tutkijakoulutettavien saamasta palautteesta liittyi heidän käyttämäänsä kieleen. Myös minulle tulivat nopeasti tutuksi kehotukset ”kirjoittaa tieteellisemmin” tai ”vähemmän esseistisemmin”.  Tässä palautteessa kritiikki ei kohdistu niinkään esitettyyn ajatukseen, vaan sen ilmaisutapaan ja tyyliin, jota kokeneemmat tutkijat koettivat auttaa hiomaan niin, että ne istuisivat paremmin käsityksiin siitä, miltä tieteellisen tekstin tuli kuulostaa, ja paikoin tuntui, että suuri osa tutkijaksi oppimista oli nimenomaan tietynlaisen ilmaisutavan omaksumista.

Tieteessä kieltä käytetään hyvin omanlaisellaan tavalla, mutta tutkijakoulutuksessa ei puhuta paljoakaan sitä, miksi me kirjoitamme aiheistamme juuri tällä tavalla. Kirjallisuudentutkijana minua alkoi kiinnostaa se, miten olemme päätyneet tällaisen kielisuhteen äärelle, kun me itse tutkimme mitä mielikuvituksellisimpia tapoja, joilla kirjailijat ovat keksineet kieltä käyttää.

Tutkijoiden tapa käyttää kieltä ei olekaan mikään itsestäänselvyys vaan historiallisen kehityksen tulos. Itse koin tämän ehkä erityisen kirkkaasti, koska minulla on henkilökohtainen rakkaussuhde vanhoihin tieteellisiin tutkielmiin, 1600–1700 ja osin vielä 1800-luvunkin luonnontieteellisiin julkaisuihin, joiden tyylillä on kovin vähän tekemistä niiden kielen käyttämisen tapojen kanssa, joita nyt itse tutkijakoulutettavana harjoittelin.

1800-luvulta peräisin olevissa tutkielmissaan hyönteistutkija Jean-Henri Fabre esimerkiksi kutsuu perhosia valotabernaakkeliin saapuneiksi pyhiinvaeltajiksi, ja tammijäärän toukkia ”vaeltaviksi suolenpätkiksi” kuvailee lukijalle innoissaan rukoilijasirkan ”viisaan näköistä kääkkäröintiä” – ja tässä kohdin myös erityiskiitos suomentaja Asko Pulkkisen erinomaisille käännöksille!   Meidän korviimme nämä ilmaisut kuulostavat puhtaan kaunokirjallisilta, mutta näitä tekstejä luettiin omana aikanaan vakavasti otettavana tieteellisenä tekstinä.

Fabren käyttämän tyylin teki mahdolliseksi se, että aina 1800 luvulle saakka erilaiset maailman tarkastelun tavat ajateltiin osaksi laajempaa luonnonfilosofista projektia, joka pyrki hahmottelemaan kokonaisvaltaista kuvaa luonnosta ja olevaisen luonteesta. Se tarkoitti, ettei kirjoittajien ei tarvinnut vetää selkeää rajaa kauno- ja tietokirjallisuuden keinojen ja ilmaisutapojen välille, ja luonnontutkija saattoi turvautua tutkielmassaan esimerkiksi runomittaan herättämättä sen suurempaa ihmetystä. Kieli nähtiin tutkijan tärkeänä työvälineenä ja taidokas, eloisa kielenkäyttö oli itsessään arvokas tavoite.

1800-luvun kuluessa kaunopuheisen herrasmiesluonnontutkijan hahmo kuitenkin korvautui uudenlaisella, ammattimaisesti koulutetulla tieteentekijällä. Tiede muuttui instituutioiden sisällä tehdyksi työksi, joka painotti tiedon kollektiivisuutta ja hypoteesien empiiristä todentamista. Tutkija ei enää vaellellut puutarhassaan tarkkailemassa tammijääriä ja pohtimassa luonnon olemusta vaan jäljitteli luonnossa ilmeneviä ilmiöitä laboratorion kontrolloiduissa olosuhteissa.

Tätä muutosta kuvaa hyvin se, että 1800-luvun lopulle tultaessa myös tutkijasta käytetty nimitys muuttui: luonnonfilosofista perinnettä edustanut natural philosopher, luonnonfilosofi, teki tilaa empiirisesti suuntautuneelle, objektiivisuutta työssään painottavalle tutkijalle, joka tunnettiin tästä lähin nimellä scientist, tieteilijä.

Tieteilijän roolin muutos heijastui myös tieteen kieleen. Uudenlainen objektiivisuuden vaatimus johti siihen, että tieteelliset tekstit omaksuivat asiallisen tyylin, jossa pitäydyttiin tiukasti henkilökohtaisista kannanotoista ja tunteenilmauksista. Tietoa alettiin ilmaista passiivissa, ja tieteellisen tekstin malliksi muodostui selkeäkielinen, faktapohjainen raportti.

Onkin kuvaavaa, että jos tieteentekijät ylipäätään kiinnittivät huomiota kieleen, se ilmeni tyypillisesti ahdistuksena luonnollisten kielten monitulkintaisuutta kohtaan ja pyrkimyksinä luoda vielä neutraalimpi, vielä yksiselitteisempi kielellisen ilmaisun tapa, teema, jonka mahdollisuuksia tutkivat erityisen ahkerasti muun muassa Wienin piirin loogiset empiristit 1900-luvun alussa.

Uskottavan tieteilijän tuli käyttää mahdollisimman yksiselitteistä, neutraalia ja selkeää kieltä, siinä missä kirjailijalle jäi vapaus leikitellä kielen merkityksillä, soinnilla, rytmeillä ja rekistereillä ja erilaisilla näkökulmilla. Tieteen ja kaunokirjallisuuden tavat käyttää kieltä erkanivat toisistaan siinä määrin, ettei nykylukijan ole enää kovin vaikea erottaa, lukeeko hän tutkimusartikkelia vaiko romaania.

Myös ihmistieteissä on sittemmin omaksuttu paljon alun perin luonnontieellisten tutkimuskäytäntöjen ja tietokäsitysten pohjalta määriteltyjä käsityksiä siitä, minkälaista tieteen kielen tulee olla – siitäkin huolimatta, että suuri osa meidän teoriapohjastamme käsittelee juuri kielellisen ilmaisun monimerkityksisyyttä, jossa merkityksiä ei voida lukita tai määritellä tieteellisen eksaktisti.

Oli kiehtovaa huomata, että kielen rekistereiden partiointi tuli esiin jopa kirjoittaessani tiedettä käsittelevää kaunokirjallisuutta. Luonnontieteen alueelle astuvana humanistina tahdoin pitää huolen siitä, että olin todella ymmärtänyt kuvaamani ilmiöt. Tämä ei aina ollut itsestään selvää, sillä luonnontieteen kieli on niin pitkälle erikoistunutta, että ilman alan koulutusta alan sisäiseen käyttöön tarkoitettujen artikkeleiden lukeminen ei avaa maallikolle aivan yhtä suoraviivaista polkua tiedon äärelle, kuin olin ehkä aluksi ajatellut ja toivonut. Tämän takia luetutin esimerkiksi merilehmän evoluutiota käsittelevän tekstikatkelman varmuudeksi alan asiantuntijalla.

Kun sain tekstini takaisin, paperi olikin täynnä punakynällä piirrettyjä merkintöjä. Merkintöjen joukossa olikin muutama erittäin tarpeellinen oikaisu. Yllätyksekseni suurin osa merkinnöistä koski kuitenkin käyttämääni kieltä. Esimerkiksi kohta ”ja sinilevä alkaa syödä valoa” oli ympyröity moneen kertaan ja marginaaliin oli kirjoitettu monen huutomerkin kera ”sinilevä ei syö, sinilevä yhteyttää!”. Sama toistui läpi tekstin. Kaikki kohdat, joissa olin turvautunut metaforiin tai poikkesin muutoin tieteen yleisesti käyttämästä sanastosta, oli korjattu vastaamaan vakiintuneita ilmauksia.

Yksi keskeinen syy, miksi halusin kirjoittaa tieteestä nimenomaan kaunokirjailijana, oli kuitenkin juuri vapaus kirjoittaa tieteestä toisenlaisella kielellä. Siispä otin huomioon asiavirheiden korjaukset ja metaforien kohdalla pidin pääni.

Sille, miksi kaunokirjallisuus ja tiede puhuvat aiheistaan eri tavoin, on toki painavat syynsä. Tieteen ensisijainen pyrkimys on tuottaa luotettavaa tietoa ja tieteen kieli pyrkii palvelemaan tätä tavoitetta. Samalla meidän käsityksemme tieteellisen tiedon luonteesta on kuitenkin muuttunut suuresti sitten 1800-luvun, jolloin uskottiin vielä yleisesti, että tiede voisi kuvata maailmaa puhtaan objektiivisesti ja yksiselitteisesti, ja että kieli voisi toimia tieteessä neutraalina ja eksaktina välineenä.

Sittemmin tieteensosiologia ja tieteenhistoria ovat kyseenalaistaneet käsitykset tieteentekemisestä objektiivisena maailman tallentamisena, johon havainnoitsija, historia ja ympäröivä yhteiskunta eivät vaikuttaisi. Voisi kuvitella, että käsitysten päivittyminen tarjoaisi mahdollisuuksia myös laajentaa tieteen kielellistä repertuaaria, ja yliopistoissa onkin ryhdytty opettamaan yhä enenevissä määrin myös luovaa tieteellistä kirjoittamista. Samalla tieteellisen kirjoittamisen normit ovat yhä varsin vahvat ja tietokäsitysten muutokset näyttävät heijastuvan tieteen kieleen paikoin verrattain hitaasti.

Olen itse monesti kokenut turhautumista ja epämääräistä haikeutta sen edessä, että monesti tieteellisen kirjoittamisen perinteet johtavat siihen, että kiinnostavinkin tutkimusaihe latistuu artikkeliksi, jonka lukemisesta on karkotettu tehokkaasti lukemisen nautinto.

Samalla meillä on aina ollut tutkijoita, jotka onnistuvat navigoimaan taitavasti sekä tieteellisen diskurssin vaatimuksien että kielen ja kerronnan mahdollisuuksien välillä ja kirjoittamaan tutkimusaiheistaan tavalla, joka on sekä tieteellisesti pätevää että kirjallisesti ansiokasta. Olenkin iloinen ja otettu siitä, että on olemassa Vuoden Tiedekynän kaltainen palkinto, joka juhlii tieteen ja kielen jännitteistä ja kiehtovaa suhdetta.

Uskon, että olisi antoisaa sekä tutkijoille että tutkimuksen lukijoille, jos akateemisessa maailmassa uskallettaisiin nauttia vielä laajemmin kielen ja kerronnan mahdollisuuksista ja uskon vakaasti, että tämä on mahdollista tehdä ilman, että tieteen uskottavuus tai ymmärrettävyys kärsisivät, niin kuin tämän vuoden ehdokastekstit meille hienosti osoittavat.

Luettuani tämän vuoden finalistitekstit koin – niiden usein painavista aiheista huolimatta- tieteellisen tekstin äärellä pitkästä aikaa valtavaa lukemisen nautintoa ja imua ja riemua siitä, että tieteentekijöiden joukossa on teidänkaltaisianne kirjoittajia, jotka osaavat yhdistää luovan, kekseliään ja samalla selkeän ja ymmärrettävän kielenkäytön tasokkaaseen tutkimukseen, ja tästä teitä kiittävät sekä lukijat että koko tiedeyhteisö.