Taidetta ja aktivismia työskentelyssään yhdistävä saamelainen duojár Jenni Laiti kysyy kirjoituksessaan, voiko saamelainen taide olla vapaata, jos saamelaiset eivät ole vapaita päättämään itse kansansa kohtalosta. Pyysimme Laitia pohtimaan taiteen vapauden kysymystä Koneen Säätiön uuden strategian julkaisun yhteydessä.

”Uskon että meidät pitäisi tunnustaa alkuperäiskansana, jolla on oikeus tehdä omat päätöksemme ja hallita itseämme. Saada uudestaan haltuumme omat elämämme, omat maamme ja omat resurssimme… Ihmiset puhuvat, että tämä maa on vapaa maa. Heillä ei ole mitään käsitystä vapaudesta. Jos on koskaan saanut maistaa sellaista vapautta, jonka itse olen tuntenut, sitä ei koskaan luovuttaisi, sen puolesta taistelisi kuten minä taistelen.”  – Thowhegwelth

Mitä on olla vapaa ihminen ja elää vapaasti, olla vapaasti omalla maallaan ja itse määrätä omasta elämästään, maastaan, kulttuuristaan ja kielestään? Voiko saamelainen taide olla vapaa, jos me emme ole vapaita itse päättämään oman kansamme kohtalosta, itse määräämään omasta elämästämme?

 

Kauniin elämän estetiikkaa

Saamelaistaiteilija Nils-Aslak Valkeapään, Áillohaksen, mukaan saamelainen elämä oli ennenkokonaisvaltaista. Taide ei ollut erillinen tapahtuma vaan osa elämänfilosofiaa. Kaikki olivat taiteilijoita ja kaikki oli taidetta. Elämän estetiikka, ´Eallit čábbát´, elää kauniisti, oli hyvää elämää, elämistä vastavuoroisuudessa ja tasapainossa maa(ilma)n kanssa. Mitä teimmekään, teimme sen kauniisti.

”Taide erillisenä ilmiönä on saamelaisille tuntematon. Sikäli taiteilijat ammattiryhmänä ovat myös nyky-yhteiskunnan tuote, tulosta oman aikamme järjettömästä kiireestä. Saamelaisessa elämäntavassa jokaisesta elämän hetkestä tulee taiteellinen kokemus. Puukolla vuoleminen, värilliset vaatteet joissa on vyö, lakki ja huivi, valkoiset mokkasiinit lumella, eikö se olekin tanssia, vaikka askeleet ajoittain horjuvat? Eikö olekin kaunista, kun ihmiset istuvat lumessa, tekevät tulen ja kokoontuvat liekkien ympärille?” – Áillohaš

 

Duodji vs. taide

Ensimmäiset akateemisesti koulutetut saamelaistaiteilijat loivat yhdessä kielitieteilijöiden kanssa pohjoissaamenkieliset uudissanat ´dáidda´ ja ´dáiddár´ 1970-luvulla sukukielen suomen ´taide´ ja ´taiteilija´-käsitteistä, joiden juurena ovat ´taitaa´ ja ´taito´. Dáidda-käsite juontuu samankaltaisesti sanasta ´dáidu´, suomeksi kyky, taito, valmius, osaaminen.

Suomen kielen sana ´taide´ määritellään muun muassa luovana, inhimillisenä toimintana. Saamen kielen sana duodji tarkoittaa käsityötä, työtä, aikaansaannosta tai teosta, joka vaatii ihmisen ajattelua ja tekemistä. Duodji on materiaalien, paikan, vuodenaikojen ja saamelaisen tietotaidon luomus elämästä, estetiikasta ja hengellisyydestä. Se on saamelainen kokonaisvaltainen kielen, maan ja kulttuurin yhdistävän maailmankuvan luova ilmentymä. Se on taiteellinen tapa olla.

Duodjitietous on subjektiivista, perustavanlaatuista ja laajaa alkuperäiskansatietoutta, johon sisältyy monia vuosituhansia testattuja ja elettyjä havainnointeja, kokeiluita ja virheitä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Duodjin tekijän, duojárin lähtökohta on usein paikallinen, ja duodjitiedot ovat yhteen kietoutuneet tiettyyn paikalliseen ymmärrykseen.

Duodji tehdään jollekin tietylle ihmiselle, johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Duodjista tulee saajansa näköinen: siinä näkyvät saajan identiteetti ja persoona. Samalla duojárin ja duodjin saajan välille syntyy rakkautta kannatteleva side. Duodji on sosiaalista kanssakäymistä, vuoropuhelua ihmisten kesken ja se on hoivaa.

Olen duojár, kuten vanhempani ja sukuni. Kun teen duodjia, en tee pelkästään esinettä tai teosta, vaan luon uutta elämää. Yhteistyössä materiaalin kanssa keskustelen, kommunikoin ja teen rakkaudella ja rakkaudesta. Jokaisella duodjilla on oma tahtonsa, oma elämänsä. Kunnioitus, suostumus, luottamus, avoimuus, rehellisyys ja yhteisymmärrys ovat osa prosessia. Luomisprosessissa ovat läsnä sukuni, isovanhempani ja ihmiset ennen heitä, tulevat sukupolvet, sekä paikka, alue ja maa, mihin kuulun.

En ole koskaan tuntenut olevani kotona länsimaisessa taidemaailmassa, joka on rakentunut itselleni vieraista kulttuurisista käsityksistä ja konstruktioista, siitä, mitä merkittävä taide on ja miten sitä tehdään. Nämä kulttuuriset käsitykset luotiin 1700-luvun keskieurooppalaisen yläluokan miespiireissä, joissa ei synnytetty vain taidetta itseään, vaan samalla määriteltiin myös sitä, miten taidetta katsotaan, luetaan ja arvioidaan. Esimerkiksi individualismiin, valkoisuuteen, heteropatriarkaalisuuteen ja teoksen esteettiseen arvoon perustuva taidekäsitys elää ja vaikuttaa edelleen taustalla normina, jota vasten muunlaisia taiteen tekemisen ja ymmärtämisen tapoja on määritelty. Duodjille, kuten monelle muullekin taiteen alalle, vallalla oleva normi on ollut liian ahdas. Taide ei kuitenkaan ole monoliitti. Erilaisia taidekäsityksiä ja taidemaailmoja on aina ollut.

Sanoilla on merkitystä: sanoilla voimme vaikuttaa taiteeseen käsitteenä ja instituutiona. Kuka asettaa sanat ja kenen sanoilla taidetta määritellään? Millaisena haluamme nähdä, kokea ja ymmärtää taiteen ja etenkin vapaan taiteen?

 

Oikeudenmukaisuuden vaade

Kauniisti eläminen on vastavuoroisuutta ja yhteisymmärrystä, joiden avulla hoidamme suhteitamme elämän ekologisen ja sosiaalisen verkoston ylläpitoon, josta me kaikki olemme riippuvaisia. Kukaan meistä ei ole irrallinen yksilö vaan osa kokonaisuutta emmekä ole mitään ilman yhteisöämme ja ympäristöämme.

Duodjin etiikan mukaan yksilön lahja kuuluu yhteisölle ja setäni, taiteen kunniatohtori Petteri Laitin sanoin: ”Dat galgá leat oktasaš buorrin”, sen tulee edistää yhteistä hyvää. Duojár Elle Valkeapään mukaan olemme osia elämän ketjussa: ”Silläkin on merkitystä, kuka sen polun on sinulle tehnyt siihen pisteeseen, ja että jätät polun sellaiseksi, että sillä on hyvä kulkea myös perässä.”

Tekemisemme eivät nekään ole irrallisia osia maailmasta. Taiteen vapaus ei ole elämistä ilman vastuuta, vaan se velvoittaa. Sillä on suuri merkitys, mikä motivoi meidän työtämme ja toimiamme. Elämän tarkoitus on elämän ylläpitäminen ja jatkuva elämän uudelleenluominen. Taiteilijan tehtävä on taistella oikeudenmukaisuuden puolesta ja rakentaa maailmoja, joissa voimme olla olemassa ja elää, kokonaisina ihmisinä.

 

Kaiken takana on raha?

Taidetta ei ole olemassa, jos sitä ei tehdä olevaksi. Taiteilija tarvitsee taloudellisia resursseja tehdäkseen taidetta. Taiteen rahoituksen rakenteissa taitelija kohtaa monenlaisia vaatimuksia ja rahoituksesta riippuvainen taide ilmeneekin käytännössä aina kompromissien tuloksena. Taiteen tulee olla laadukasta, vaikuttavaa ja mahdollisimman monen pitää tulla siitä osalliseksi, sen tulee olla yhteiskuntakriittistä, sosiaalisesti vastuullista, hiilijalanjäljetöntä… Mikä sitten mahdollistaisi vapaan saamelaistaiteen?

Suomen perustuslain mukaisesti alkuperäiskansana saamelaisille on turvattu saamen kieltä ja kulttuuria koskeva itsehallinto. Saamelaistaiteen kohdalla tämä tarkoittaa vuosittaista opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämää erityisavustusta. Tänä vuonna Saamelaiskäräjien kulttuurilautakunta jakoi 179 000 euroa saamenkielisen kulttuurin edistämiseen, pohjoismaisten saamelaisjärjestöjen tukemiseen ja saamelaiskirkkotupien ylläpitämiseen.

Saamelaiskulttuurin ja -taiteen rahoituksesta vain pieni osa tulee saamelaiskäräjiltä. Tällöin saamelaisen kulttuurityön ehdot raamittavat ja määrittelevät muut kuin saamelaiset itse. Hankkeiden vaikuttavuuden, hyvyyden ja laadun arvioiminen tapahtuu kulttuurin ulkopuolisissa rakenteissa, joissa saamelaiskulttuuri on lähtökohtaisesti toiseutta. Kyse on siitä, kuka sanoittaa sanat ja millä ehdoilla tekeminen tehdään, kenellä on valta ja kuka päättää.

Taiteen vapautta tarkastellessa taiteilijan vapaus on keskiössä. Saamelaistaiteilija Marja Helanderin mukaan saamelaistaiteilijan työskentelyyn kohdistuu vaatimuksia niin saamelaisyhteisöstä kuin valtaväestöstä, kuten vaatimus saamelaistaiteen tekemisestä. Helander onkin pohtinut, että voisiko joskus maalata vain puita, koska se on vaan niin ihanaa? Rahoittaisiko joku taho hänen maisemataulujen maalaamista ja kenen mielestä se olisi kiinnostavaa?

 

Taide on vapaa, kun me olemme vapaita

Elle Valkeapään mukaan duodji antaa tietyt raamit, joiden sisällä toimitaan, mutta samalla se antaa paljon vapautta. Resonaatio duodjin ja yhteisön kesken vahvistaa tekijän omaa ääntä, ja jotta luominen olisi mahdollista, tarvitaan heijastuspinta. Joku, joka ottaa sanattomat viestit vastaan.

Vapaus merkitsee yhteisöllisiä yhteyksiä ja sitä kautta nähdyksi tulemista. Se on paikallista, ja paikkaan sitoutuvaa, kuulumisen kautta syntyvää kokemusta. Vapaus merkitsee kauniisti elämistä ja huolta pitämistä. Se merkitsee, että voin olla olemassa osana yhteisöäni ja tätä maailmaa juuri sellaisena ihmisenä, joksi itseni määrittelen.

Omassa työskentelyssäni taide on väline toisenlaisten todellisuuksien ja uusien maailmojen luomisessa. Taiteen avulla olemme luoneet kerta toisensa jälkeen radikaaleja, antikolonialistisia, todellisuutta oikeudenmukaisempia ja rakkaudellisia vapauden tiloja, joissa olla, hengittää, ajatella, hoivata, kasvaa ja elää kauniisti. Olemme eläneet ja kokeneet, että kun me olemme vapaita, myös taide on vapaa.

Kauniisti eläminen on luova tapa olla yhteydessä maailmaan. Se on tietynlaista olemista, tietynlainen tapa tehdä ja toimia. Entä jos kokisimme taiteen tekemisen olemisen ja luomisen muodoksi, emmekä rajaisi sitä vain tiettyjen ihmisten tekemiseksi? Entä jos näkisimme, että taide kuuluu kaikille, koska se on osa ihmisyyttä? Taide voisi elää vapaana kaikkien saavutettavissa, mikäli antaisimme sen elää vapaana.

Meillä on hyvin hauras tieto ja ymmärrys taiteen tekemisestä ja merkityksestä niissä yhteisöissä, joihin emme kuulu. Framen ohjelmapäällikkö Jussi Koitelan mukaan laadun käsite taiteen arvioinnin perusteena tulisi unohtaa. Näen, että vähemmistötaiteella voi olla myös muita laatua keskeisimpiä merkityksiä: taiteen ydin on se, mitä taide saa aikaan yhteisössään. Taiteen arvo on aiheen käsittelyssä, prosessissa, kauniissa elämisessä, elämän estetiikassa ja siitä tietystä omasta erityisestä taiteellisesta tavasta olla suhteessa maailmaan.

Vapaa(mpi) taide edellyttää, että taide maailmassa olemisen tapana olisi hyväksytty tapa olla ja elää ja että samanaikaisesti voi olla olemassa monta hyvin erilaista moninaista taidemaailmaa. Nykyistä vapaamman saamelaistaiteen perusedellytys on saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutuminen ja saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon vahvistaminen.

—

Tämä kirjoitus on syntynyt yhdessäajattelusta Marja Helanderin, Savu Korteniemen ja Terike Haapojan kanssa. Eatnat giitu. Giitos eatnat min olbmuide go lehpet viššalit ja árvasit oahpahan, juogadan ja ovddidan oktasaš buori.

Thowhegwelthin lainaus on Sandy Johnstonin kirjasta The Book of Elders (San Francisco 1994). Nils-Aslak Valkeapään lainaus on hänen kirjastaan Greetings from Lapland (Lontoo 1983).