SONGS AFTER NATURE 

Vuonna 2022 Saaren kartanon residenssissä alkunsa saanut SONGS AFTER NATURE on eri taiteenaloja edustavien taiteilijoiden yhteistyön kautta syntynyt esitys, joka liittyy maapallon nykyiseen tilanteeseen: kuudenteen joukkosukupuuttoon, ilmastonmuutokseen, yhteiskunnalliseen levottomuuteen ja digitaalisten teknologioiden lisääntymiseen. Runoilija ja kirjoittaja Virpi Vairinen kuvailee tekstissään Sibeliusmuseossa Turussa elokuussa 2024 näkemäänsä esitystä ja sen herättämiä tuntemuksia ja kokemuksia. 

I 

Luonnon jälkeen, kuten luonto on käynyt tekemässä tehtävänsä, ja tätä se nyt sitten on, nyt ja jatkossa. Luonnon jälkeen, kuten ihminen keksi sanan luonto erottaakseen itsensä jostakin, joka muistutti erehdyttävästi häntä, mutta tuntui sanalla mahdolliselta erottaa joksikin muuksi. Jälkeen, kuten joskus paradigma muuttuu, on diskurssin valtakausi ja mennessään diskurssi jättää jälkensä kaikkeen sittemmin tehtävään ja sanottavaan. Jälkeen, kuten voidaan mukailla, yrittää tavoittaa, imitoida, osoittaa kunnioitusta. 

SONGS AFTER NATURE oli monitaiteinen esitys, kollektiivisesti syntynyt soiva ekosysteemi (”sounding ecosystem”), kuten työryhmä itse kuvailee teoksen esitystekstissään. Ryhmään kuuluvat tanssija Satu Hakamäki, shibaritaiteilija Elie Halonen, laulaja Rosie Middleton, kuvataiteilija Siiri Viljakka ja muusikko, säveltäjä Pia Palme sekä tässä esityksessä lisäksi kontrabasisti Margarethe Maierhofer-Lischka. Palme soitti useita soittimia, jotka välähtävät vuorollaan esityksen sanallisessa kuvauksessa, ekfrasiksessa tässä alla. 

Ekfrasis on antiikista periytyvä termi, jolle on monia määritelmiä. Jossain se on äänen antamista äänettömälle, veistoksen puhumaan saamista. Joskus se on kilpailua, millä taiteenlajilla mitäkin ideoita voidaan ilmaista parhaiten. Usein ekfrasis on kuitenkin kääntämistä, tulkintaa, inspiraatiota, sovittamista: toisen taiteenlajin teoksesta syntynyttä tekstiä. Ekfrasis on kollaboratiivisin kirjallisuuden laji: sitä ei olisi ilman taidetta, joka ei ole kirjallisuutta. Myös vaikuttuminen voi olla ekfrasiksen laji. Teokset kaikuvat toistensa rakenteissa. 

II 

Songs After Nature on paitsi kollaboratiivinen teos, myös kollaboratiivinen prosessi, kuten sen alullepanija Pia Palme toteaa. Teoksella on ollut erilaisia variaatioita eri esityspaikoissa vuosina 2022 ja 2024. Mukana ovat olleet esimerkiksi laulajat Mari Zighinas ja Juliet Fraser sekä osana esitysten muotoutumista dialogisteina Tuomas Laitinen ja Lisa Horvath. Kollektiivisestakin teoksesta on usein helpointa puhua jonkun kanssa, joka edustaa ryhmää. Tätä tekstiä varten viesteilin Pian kanssa muutamista tausta-ajatuksista, mutta itse teoksen kuvaus on kuvaus omasta aistimellisesta ja ajatuksellisesta kokemuksestani. 

Soiva ekosysteemi (”sounding ecosystem”) kuvaa todella hyvin teoksen monilajisuutta ja vuorovaikutuksen tuntua lavalla. Monessa kohdin tulevat näkyväksi riippuvuussuhteet, orgaanisten kehkeytyvien ja ikään kuin erityisen mahdollisten hetkien sarjat. Luonnontieteellinen ekosysteemi rajautuu aina johonkin, mutta vertauskuvallisessa käytössä ekosysteemi mahdollistaa ajatuksen monenlaisesta rajankäynnistä. Sen sisään voi astua monesta eri roolista käsin, sen voi rajata tiettyyn aikaan ja paikkaan ilmoituksella ja tarkastella sitä, mitä rajojen sisälle jää. Tai voi todeta, että tilapäinen ekosysteemi on syntynyt ja se saa opettaa läsnäolijoitaan omasta logiikastaan. 

Iso osa itse prosessista jäi itseltäni pimentoon, näin vain viipaleen Saaren kartanossa keväällä 2022 alkaneesta projektista Sibeliusmuseossa. Pia kertoi, että kesän 2024 harjoitukset tapahtuivat kartanon alueella sijaitsevassa latorakennuksessa, jossa luonto oli läsnä huomattavasti Sibeliusmuseon tilaa monimuotoisemmin. Tuuli, siitepöly, hyönteiset, maanviljelyksen kierron vaiheet sekoittuivat työstettävään materiaaliin. Ensimmäinen versio esityksestä nähtiin Saaren kartanon elojuhlilla samoissa maisemissa. Näkemässäni esityksessä lavalla olleet ja esityksessä käytetyt oksat, lehdet ja marjat olivat kotoisin samalta alueelta, mutta tässä esityksessä rakennuksen tiivis ulkokuori sulki ne sisäänsä ja katkaisi äänen, moniaineksisen ilman, lämpötilavaihtelun ja näköhavaintojen virran. Luonnosta tuli kohosteisempaa, vaikka sitä oli läsnä vähemmän. Tai se oli kohosteista tutummalla tavalla, valmiiksi pieneen takanojaan asettautuneen esitystenkatsojan verkkokalvoille asettautuneena merkitysten maailman suhteessa muuhun aseteltuna osana. Poppeli, pihlajanmarja, mustikka, vaahtera, köysi, paperi, korkeat ja matalat äänet. 

III 

Esityssalin betonipinnat 
eräänlainen kulkeutuneen hiekan muodostama kotilo 
jossa ihmiset kaikuvat toisilleen 

lepoa aktivoivat 
tekoja aktivoivat 
esineet, joiden paikka ei alunperin ollut 
siinä missä ne nyt ovat 

Matot, tyynyt ja säkkituolit muistuttavat Esete Sutisen lepoa käsittelevistä teoksista. Esityksen arki, katsojan lepomieli. Tuolit on aseteltu konventionaalisesti. Niistä seuraa konventionaalinen asento. Etualalla on mahdollista ottaa toisenlaisia asentoja. 

Kirjoitus, joka on rypistetty näkymättömiin 
sen tarkoitus on 
sen tarkoitus on viitata johonkin toiseen 
hetkeen, aiempaan tai tulevaan tai 

nyt 

”tell me   what 
a  human   is  ” 

kuin kynänä käytetty oksa 
kysyisi sormien, käden, ihmisen kautta 
takaperin 

reverse engineering existential questions 

odotus 
on olemista ajoissa 
ennenaikaisena 
ikään kuin se alkaisi 
tiettynä hetkenä 

läpinäkyvissä taskuissa 
kuivaa jäkälää, marjoja ehkä, kukkia, lehtiä 
ei-ihmistä kiinni ihmisessä 
kuten aina 

Se muistuttaa holobiontin käsitteestä. Lynn Margulis ajatteli ehkä alunperin vähemmän ihmistä kuin ihminen nyt ajattelee itseään kaiken aikaa, ja puhutaan siitä, että ihminen on holobiontti, ei täysin tarkkarajainen yksilönä vaan eräänlainen ekosysteemi viruksineen, bakteereineen, sienineen ja muine vierailevine mikro-organismeineen. 

Kuten kuumeessa ei ole täysin oma itsensä ja on silti aivan sama kuin kaiken aikaa. Marjat taskussaan, kuiva jäkälä rahisemassa poskea vasten, on kiinni maisemassa kuten on pidellessään kättään liukuportaiden kaiteella. 

Lavalla ääni toistaa mitä oksa kysyy 

se on kuin kiertävä tuuli 
jousisoittimen hidas, matala sointi 
P soittaa toista soitinta 
kuin puuta 
jolla on ollut tai tämä on 
sen toinen elämä 
jonka sisällä kulkee ääni 
kuten joskus vesimolekyylit, energia epäröivänä päivänä 

maailma täyttyy erilaisista materiaaleista 
niiden paljouden voi kertoa vain kuiskaamalla 
sen mitä siitä seuraa 
näkee nyt laulajan kasvoista 
kuulee korkeasta äänestä 

joka laulaa tuhosta ja toivosta 
hänet sidotaan 
häntä liikutetaan 
ulos tulee ääniä 

sitoja on voima 
P:n gongia kiertävät esineet 
käpy jokaisella osallaan 

mihin käpy päättyy 
pakoon yrittäminen, liike 
on enää hidas muotoseikka 

jouset eivät ole varmoja 
ne eivät tiedä mitä tapahtuu 
mutta tietävät 

veden solistessa sitoja kiinnittää tanssijan ja laulajan toisiinsa 
he ovat äänen ja liikkeen pehmeää massaa 
on vaikea sanoa 
laittaako joku vastaan 
vai tekee juuri kuten täytyy 

”how to ” 
P sanoo 

”this convergence 
this mess 
that pollutes my mind 

 getting entangled” 

mikä tämä edes on 
sen osat voi luetella, mutta 
siitä ei pääse selvyyteen 

” bound together by invisible ropes” 

oksa maalaa ihmisen kädellä 
kasvia josta tuli 
puhe etenee olemassaolon nopeudella 
kuten ajatus, todellisuus 

”this is paper 
such an old material” 

kirjoitus ei pysy perässä 
dokumentaation nopeus 
ei ole olemassaolon nopeus 
historia jää aina vajaaksi 

tanssija on vapautettu köysistä 
ja paperi, 
nyt vanki 
nyt vapautettu 

”silence maybe” 

kontrabasson matalissa taajuuksissa 
pitkä köysi luovuttaa, katoaa 
marjoja putoaa paperille 

puhtaasti koristeellisia kuolleita lehtiä 
kuivunut, se on kauniimpi sana kuin kuollut 
se on vielä rajamailla 
silloin vielä tunnistamme sen 
hetken matkaa elollisesta 
mutta ilman vettä 

kaikki laskeutuu, painautuu 
vedenpinnan yläpuolisen luonnon laki 
luonnon laulu 
tanssija ja laulaja makaavat maan puoleensa vetäminä 

kun he nousevat, he syövät marjoja 
kuten vapautetut/periksi antaneet pudonneita mahdollisuuksia 
ne menevät hukkaan osin 
niitä heitellään 

a small land on plenty 
a wonderful mess 
a minor fight 
a shared passion 
a frenzy 

S kerää marjoja 
niitä on liiskaantunut 
niiden alta paljastuu lisää nuotteja 

lisää jotakin kerrottavaksi, 
todettavaksi 

Sitoja liikkuu lavalla ja se, miten hän sitoo marjoista märän tanssijan, muistuttaa kansanperinteiden trickster-hahmosta, ihmisten ja joskus luonnonkin sääntöjä rikkovasta olennosta, joka pienellä vahingonteolla tai esteellä antaa ihmiselle opetuksen. 

Kuten on tarpeen tunnistaa tosiasiat, 
mentävä yhä tiukemmalle. 

kuivia oksia hieroutuu rumpukalvoja vasten 
ne kuulostavat sateelta, mahdottomasti 
tulvalta 
rankkasateelta 
jota jouset valuttavat 
laulaja maalaa alas katuja ja rinteitä 

”shifting in time 
in space” 

Tanssijaan sidotaan vielä lehteviä suuria oksia. Ne painautuvat vasten ihoa köyden tavoin, 
mutta se näyttää kivuliaalta. Mutta se ei välttämättä ole sitä. Tanssijan ilme on autuas, 
kuten käy kun joskus ihminen sidotaan paikalleen. On korkeita ja matalia ääniä ja 

”shifting” 

suuria kuivia oksia iskeytyy rumpukalvoille 
ne ovat ja eivät ole pehmeitä räjähdyksiä 
ihminen kohtaa väistämättömän 
köysissä 
kaikki sitoutuu häneen 
ihminen sitoo kaiken itseensä, 
raahaa, vetää 
kaiken alas mukanaan 
silloinkin kun näyttää olevan paikoillaan 
ja harkitsevan 

”let me turn into moss 
into grass, into rock 
instead” 

lopulta ei ole muuta kuin olla läsnä luomassaan 

ja miltä hän näytti silloin 
ei häntä näkynyt 

IV 

Mietin kauan sidontataiteen merkitystä esityksessä. Sen sanallistaminen on vaikeaa. Siihen liittyy hyvin erilaisia sävyjä sen historian ja nykypäivän monimuotoisen soveltamisen takia. Ajattelen köyttä ja esiin nousee Lontoossa tänä kesänä esillä ollut Dominique Whiten näyttely, jossa merenpohjasta nostetun näköisestä puutavarasta nousee ilmaan kiemurrellen metallitankoja. Oikeiden köysien rinnallakin ne näyttävät ruostuneilta köysiltä. Ne eivät pidä enää mitään kiinni, ne leijuvat pinnanalaisella tavalla, mutta nyt gallerian ilmassa. Whiten teosten köydet viittaavat sidontaan merenkulussa ja ihmisiin, joita kuljetettiin meriä pitkin. SONGS AFTER NATURE -esityksessä on toisin, se on maan esitys. 

Etsin ja etsin. Katakreesi on vertauskuvien sekoittamista ja väärinkäyttöä, sellaisten analogioiden luomista, joita ilman jotkin osat todellisuudesta jäisivät nimeämättä (Monika Świerkosz, 2017). Sitten sattumalta törmään taas Nancy K. Millerin araknologiaan. Ovidiuksen Araknen hahmosta inspiroituneessa teoriassa kirjoittaminen nähdään eräänlaisena hämähäkin verkon kutomisena: tekstit/ideat heittyvät kuin langat ja ne ovat väistämättä tekijästään ja tämän ruumista lähtöisin. Ne muodostavat jotakin itsessään ja yhdessä sen kanssa, mitä verkkoon tarttuu. Vertauskuva kertautuu kirjoittamisesta lavalle, sitojan liikkeisiin ja yksittäisiin solmuihin lavalla. Miten ne vaikuttavat visuaaliseen, auditiiviseen ja semanttiseen materiaaliin: kurovat ja kiristävät, odottavat, pudottavat erilaisiin asentoihin, irtoavat, lomittavat tapahtumia toisiinsa, siirtelevät katsojan fokusta, ulottuvat eri puolille, heittyvät äkkiä, jäävät näkymättömiksi osiksi seuraavien alle, yhdistävät. Sillä mikä tahansa on ekosysteemissä ja verkon solmuissa tekeytyvää, kunnes esitys on ohi. Ja sittenkin prosessi jatkuu. 

Lähteet

Landwehr, Margarete. “Introduction: Literature and the Visual Arts; Questions of Influence and Intertextuality.” College Literature 29, no. 3 (2002): 1–16. 

Świerkosz, Monika. “Arachne and Athena: Towards a Different Poetics of Women’s Writing.” Teksty Drugie 2, no. 2 (2017): 8–26. 

Abdel-Razek, Jamila ”Dominique White’s Shipwrecks Surface from the Depths”. 9.8.2024. https://www.frieze.com/article/dominique-white-deadweight-2024-review