Jakaako Platonin filosofia ja rakkaus yhteisen tehtävän? – Platonin ajatuksista hyötyä myös nykyajattelijalle

Filosofinen lähestymistapa rakkauteen avartaa ymmärrystämme sekä rakkaudenkokemuksesta että filosofian harjoittamisesta antiikissa ja nykypäivänä, kirjoittaa Sini Pentikäinen. Pentikäinen tarkastelee väitöskirjassaan Platonin rakkauskäsitystä ja analysoi erōs-käsitettä Pidot ja Faidros -dialogeissa.

Väite siitä, että rakkaus ja filosofia liittyisivät toisiinsa, vaikuttaa akateemisen filosofian näkökulmasta vähintäänkin epäilyttävältä. Toisaalta jo filosofia-käsitteen semanttinen merkitys rakentuu rakkautta (filia) ja viisautta (sofia) merkitsevistä sanoista, ja filosofia on sananmukaisesti viisauden rakastamista. Platon rinnasti erityisesti Pidot ja Faidros -dialogeissaan rakkauden ja filosofian toisiinsa perustellusti ja perusteellisesti.[i] Platonin esitys saa nykyaikaisenkin ajattelijan näkemään tämän yhteyden. Ajallisesta etäisyydestään huolimatta antiikin filosofia ei pelkästään haasta nykyfilosofian ajattelumalleja, vaan saa lukijansa tutkimaan myös omia totuttuja uskomuksiaan niin rakkaudesta ja seksuaalisuudesta kuin filosofisesta totuudesta.

Länsimaista ajattelua vaikuttaa värittävän tarve luoda dikotomioita kahden vastakohdan välille.[ii] Ajattelumme rakentuu luontevasti vastakohtaisuuksien varaan: hyvän vastakohta on paha ja kauniin ruma. Kaikissa tapauksissa nämä vastakohdat eivät kuitenkaan ole poissulkevia: kissan poissulkevana vastakohtana ei ole perusteltua pitää koiraa sen enempää kuin ruumiin tapauksessa sielua. Kun luemme antiikin Kreikan kultakauden filosofiaa, luemme sitä herkästi nykyajattelun värittämien linssien läpi ja olemme halukkaita joko sulkemaan pois toisen vastaparin osapuolen tai asettamaan nämä paremmuusjärjestykseen. Tämä ei kuitenkaan tee aina oikeutta antiikin filosofisen ajattelun lainalaisuuksille. 

Platon ja rakkaus

Myös Platonin rakkauden filosofia on vastaparien värittämää. Platonin filosofisessa rakkaudessa kohtaavat yksilöiden välinen ja universaali rakkaus, sielu ja ruumis, aktiivinen rakastaja ja passiivinen rakastettu, mutta Platonin käsityksessä vastaparit eivät käyttäydy vastakohtien tapaan, vaan pikemminkin täydentävät toisiaan ja ovat suhteessa toisiinsa. Ne eivät jäsenny loogisina attribuutteina, jotka joko täyttyvät tai eivät täyty, vaan niillä voi olla yhtäaikainen rooli. Ne eivät jäsenny sen enempää itsestään selvästi normatiivisina attribuutteina, jossa esimerkiksi sielujen rakkaus on ruumiiden rakkautta tärkeämpää. Platonin viitoittamalla tavalla voitaisiin yhtälailla haastaa nykypäivästä tuttu erottelu järjen hallinnoimasta rakkaudesta tunteiden ohjaamaa ylevämpänä tai tunteiden ohjaamasta rakkaudesta järkeen perustuvaa rakkautta aidompana.

Edellä esitetty kuvaus Platonin rakkauskäsityksestä on kiistatta monesti kumottu tutkijoiden keskuudessa. Platonin rakkauskäsitystä on moitittu milloin ainutlaatuisten yksilöiden unohtamisesta[iii], milloin ruumiillisen rakkauden kieltämisestä[iv] tai vähintäänkin sen merkityksen problematisoinnista seksuaalista aspektia vähätellen[v]. Vallitsevan konsensuksen mukaisesti Platonin rakkaus on kuitenkin sekä ruumiillista että seksuaalista ja se perustuu ainutlaatuiselle suhteelle kahden yksilön välille.[vi] Tällainen luenta näyttää uskottavalta Platonin omien tekstien perusteella: Pidot-dialogissa kuvataan tapahtumasarjaa, jossa päätetään pitää puheita Erōkselle, rakkauden jumalalle.

Jos merkkejä rakkauden ruumiillisesta ja seksuaalisesta tenhosta on jo aiemmissa puheissa, tulee asia viimeistään selväksi Sokrateen pitämässä puheessa, jossa kohottaudutaan välttämättömänä askelmana rakkauden yksilöityjen kohteiden ruumiillisesta ja sielullisesta rakastamisesta kohti yleisempää rakkauden universaalia aavaa merta. Sokrateen puhe jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksen yksilöiden välisen rakkauden mahdollisuudesta ja sen merkityksestä filosofiselle viisaudelle, mutta asia käy viimeistään selväksi kun hyväksytään, että Platonin dialogeja tulee lukea kokonaisuutena ja päästään Pitojen viimeiseen puheeseen – Alkibiadeen rakkaudentunnustukseen Sokrateelle. Tämä puhe on täynnä henkilökohtaisuutta, ruumiillista kaipuuta ja syvää rakkautta kohteeseensa ja se problematisoi kiinnostavalla tavalla koko dialogin siihenastisen filosofisen sanoman.[vii]

Samalla tavoin Faidros-dialogissa ruumiillinen rakkaus rinnastetaan jumalaiseen hulluuteen, hallitsemattomaan kiihkoon, joka on motivoiva ja liikkeellepaneva voima rakkaudessa kahden yksilön välillä. Sokrates kertoo meille, ettei filosofian tärkeintä tehtävää voi täyttää ilman, että kokee ainutlaatuisen yksilöiden välisen rakkauden henkilökohtaisesti, täydellä kiihkolla, runouden kaltaisena jumalaisena hulluutena.[viii]

Platonin käsityksessä rakkaudesta vastapareilla on siis väliä, mutta nämä vastaparit täydentävät toisiaan, eivätkä etsi toisistaan vastakohtiaan. Luentani mukaan vastaparin muodostama jännitteinen suhde mahdollistaa rakkaudessa kehittymisen ja kasvamisen kohti sen päämäärää, filosofista viisautta. Siksi Platonin rakkaus, erōs, on dynaamista pysähtymätöntä liikettä ja muutosvoimaa, täyttymättömyydessään täyttymystä.

Rakkaudessa ei ole tavoitteena saada sen kohdetta ikuisesti omakseen sen enempää sielullisessa kuin eroottisessa mielessä, vaan olla suhteessa siihen. Pidoissa tämä käy erityisen selkeästi ilmi Aristofaneen puheessa Erōkselle. Aristofanes kertoo myytin nykyisen kaltaisen ihmisen synnystä, jossa entisaikojen pyöreät kahdeksanraajaiset ihmiset halkaistiin puolikkaiksi jumalten toimesta, sillä nämä palloina pyörivät entiset ihmisoliot kuvittelivat itsensä jumalten veroisiksi kaikkivoipaisuudessaan. Rakkauden Aristofanes kuvaa syntyneen puolikkaiden ikuisesta kaipuusta vastaparinsa luokse. Jos puolikkaat kuitenkin löysivät toisensa, ne kuihtuivat ja kuolivat, kun eivät enää halunneet tehdä muuta kuin pysytellä entisenkaltaisessa yhteydessä toisiinsa paikoilleen jähmettyneinä.[ix] Rakkaus ei tässä mielessä ole kohteen haltuunottamista, vaan sen etsimistä ja löytämistä aina uudelleen.

Mitä nykyajattelija voi ammentaa Platonin rakkaudesta?

Nykyaikainen lukija saattaa yhä kysyä, onko tällaisella rakkauskäsityksellä annettavaa yhtäältä nykyiselle käsityksellemme filosofisesta rakkaudesta tai toisaalta arkiymmärryksellemme rakkauden kokemuksesta: vastaako se missään määrin sitä, mitä kutsumme rakkaudeksi? Väitän, että voimme ammentaa Platonin opeista sekä rakkauden filosofisessa tutkimuksessa että inhimillisessä kokemuksessa rakkaudesta:

Pidot– ja Faidros -dialogien sanomassa olennaista on se, miten rakkaus ei ole pelkästään kahden ihmisen välistä suhdetta toisiinsa, vaan se on samanaikaisesti yhtäältä suhdetta itseen ja omaan itseymmärrykseen ja toisaalta suhdetta filosofiseen tietoon. Näissä molemmissa taas on kyse filosofisen viisauden, eli Kauniin idean, kuten Platon näissä dialogeissa asian ilmaisee, saavuttamisesta. Rakkaus on Platonilla reitti parhaimpaan, mitä ihminen voi saavuttaa, tietoon Kauniin ideasta. Tätä tietoa ei voi saavuttaa ilman itsen kehittämistä kykyyn nähdä tämä idea. Rakkaus on siis suhdetta itseen, toiseen ihmiseen ja filosofian keskeisimpään päämäärään, Kauniin ideaan.

Tällainen käsitys voi haastaa nykyisen normistomme rakkaudesta. Ehkä rakkaudessa olennaisinta ei olekaan se, mitä saamme toiselta osapuolelta, vaan se mitä löydämme itsestämme ja mitä osaamme suhteessa toiseen ihmiseen antaa. Samoin, jos filosofisen ymmärryksen avaimena toimii se, että kykenemme ottamaan tiedon vastaan ja sisäistämään sen, rakkauden itseymmärryksellinen rooli voi toimia oivana apukeinona ihmiselle myös nykyfilosofiassa. Kenelle tahansa omakohtaisesti rakkautta missä tahansa muodossa kokeneelle lienee tuttua myös rakkauden motivoivuus. Tässä mielessä kaikissa inhimillisissä pyrkimyksissä rakkaus on vähintäänkin hyödyksi, ellei välttämättömyys toimissamme.

Viitteet:

[i] On tärkeää huomioida ero arkikielisen niin kutsutun platonisen rakkauden ja Platonin rakkauskäsityksen välillä. Platonin käsitys rakkaudesta on sekä seksuaalista että yksilöiden välistä, eikä käsite ”platoninen rakkaus” tee oikeutta Platonin rakkauskäsitykselle.

[ii] Vastakohdista puhuttaessa on hyödyllistä tarkastella jo Aristoteleen tutuksi tekemä erottelua kontraarisen ja kontradiktorisen eron välillä. Kontradiktoriset vastakohdat eivät voi olla yhtä aikaa tosia eivätkä yhtä aikaa epätosia, kun taas kontraariset vastakohdat voivat olla yhtä alkaa epätosia, mutteivät tosia. Kontraarisesta vastakohdasta esimerkkinä käy vastapari musta ja valkoinen kun taas kontradiktorisesta esimerkiksi vastaavasti eronteko mustan ja ei-mustan välillä. (Ks. Aristoteles (1994): Kategoriat. Tulkinnasta. Ensimmäinen analytiikka. Toinen analytiikka. Teokset I. Helsinki: Gaudeamus.)

[iii] Vlastos 1973, 1–34. Vlastoksen mukaan Platonin rakkauskäsitys on leimallisesti ainutlaatuiset yksilöt ja näiden väliset suhteet mitätöivää.

[iv] ks. ed. viite.

[v] Halperin 1985 161–190. Halperin korostaa Platonin tarkoittaneen ”seksuaalista halua”, jossa halun dynamiikka on sen seksuaalista luonnetta merkittävämpää.

[vi] Sheffield 2006, 154–182. Platonin rakkauden filosofian uusi konsensus tunnistaa ja tunnustaa sekä Platonin rakkauskäsityksen ruumiilliset aspektit että rakkauden kahden yksilöllisen ihmisen välisenä asiana.

[vii] Pidot 199c–212a, 212d–222b

[viii] Faidros 244a–257b

[ix] Pidot 189c–193d

Lähteet:

Halperin, David (1985): “Platonic Erôs and What Men Call Love” in Ancient Philosophy, Vol. V No. 1, pp.161–190.

Nussbaum, Martha (2001): The Fragility of Goodness: Luck and ethics in Greek tragedy and philosophy. Cambridge University Press, Cambridge. 165–195.

Platon (1999): Pidot. Teoksessa Teokset III. Suom. Marianna Tyni. Toinen painos. Otava, Helsinki.

Platon (1999): Faidros. Teoksessa Teokset III. Suom. Pentti Saarikoski. Toinen painos. Otava, Helsinki.

Sheffield, Frisbee (2006): Plato’s Symposium. The Ethics of Desire. Oxford University Press, Oxford. 154–182.

Vlastos, Gregory (1973): The Individual as Object of Love in Plato. In Platonic Studies. Princeton University Press, Princeton. 1–34.

Kirjoittaja:
Sini Pentikäinen

Kirjoittaja työstää monografiaväitöskirjaa Platonin rakkauskäsityksestä ja erōs-käsitteestä Pidot ja Faidros -dialogeissa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.