Näemmekö pölyttäjän?

Pölyttäjien työ kannattelee ekosysteemejä, mutta on meille ihmisille osin näkymätöntä. Samoin pölyttäjien hätä saattaa jäädä meiltä huomaamatta. Yhteisen kielen puuttuessa on yhteyttä etsittävä, löydettävä ja luotava muulla tavoin. Pölyttäjiä juhlistetaan maailman mehiläispäivänä 20. toukokuuta.

Mikä on kaunista?

Kävelen Turun Urheilupuistossa toukokuun upeassa kesäsäässä. Olen keräämässä puistosta luonnonesineitä työpajaani Turun Museoiden yöhön 17. toukokuuta. Suunnittelemallani luovalla kävelyllä on osallistujilla mahdollisuus luodata suhdettaan ja yhteyttään kaupunkiluontoon ja etenkin pölyttäjiin. Työpajan alussa osallistujat saavat valita yhden luonnonesineen lämmittelytehtävänä sekä työpajatyöskentelyä innoittamaan.

Puistoa kiertäessäni koriini kertyy maahan pudonneita kirjavia oksanpätkiä kiharine jäkälineen, lehtikuusen pyöreitä käpyjä sekä aaltoilevia puunpaloja, jotka ovat kuin huonekalusuunnittelijan muotoilemia. Poimin myös kimaltavia kiviä sekä kävelytielle tipahtaneita uurteisia kaarnanpaloja. Jokainen löytö on havaittava, arvioitava, kumarruttava poimimaan maasta ja aseteltava varovasti koriin. Jokainen löytö tuottaa iloa siitä, että se voi tulla pajaosallistujan valitsemaksi ja kiinnostaa, ilahduttaa ja innostaa häntä.

Korini sisältö kertoo pölyttäjien ja muun luonnon monimuotoisuuden hyväksi tehdystä työstä Urheilupuistossa. Keräilykierroksellani havaitsen pian, mitä puistosta on mahdollista löytää. Erityisen ilahduttavaa on lahopuiden anti: pudonneet oksat ja kaarnanpalat jäkälätuppoineen. Lahopuun määrä kertoo osaltaan hyönteisten suoja-, ruokailu- ja pesäpaikkojen runsaudesta. Nurmikentällä olisi korini jäänyt tyhjäksi.

Urheilupuistossa risut, pöllit, kelot ja maapuut on asetettu ja merkitty katseen kohteeksi kauniisti ja arvostavasti. Risuaidan vieressä tai maapuun päässä on kyltti ”Lahopuu, luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi”. Lahopuu ei ole roska tai jäte, mutta ei myöskään hauta tai muistomerkki, vaan kyltti pikemmin viitoittaa tietä kylään tai kaupunkiin, joka on täynnä elämää.

Korini sisältöä tarkastellessani pystyn yhtäkkiä muistamaan, miltä tuntui, kun lapsena katsoin vastaavia luonnonesineitä aarteina. Se tapa katsoa ja kyky nähdä pyrkivät aikuisena painumaan taka-alalle. Joihinkin puistosta löytämiini luonnonesineisiin on tarttunut hiekkaa tai multaa, ja huomaan mieltäväni ne likaisiksi. Pitäisikö likaisen sijaan nähdä ne luontoisina?

Puistosta palatessani istahdan jokivarteen penkille. Penkillä vieressäni touhuaa toimelias ampiainen, yksi niistä hyönteislajeistamme, jotka kukilla käydessään pölyttävät niitä. Se höylää käsittelemättömästä puisesta penkistä suullaan hitusia puuainesta, jota se sekoittaa sylkeensä. Jonnekin rakentuu pian taidokas paperimainen pesä. En häiritse ampiaista, ampiainen ei häiritse minua.

Kuulemmeko pölyttäjää?

Vaikka luonnon monimuotoisuus ja pölyttäjiä suosivat ympäristön piirteet edistävät myös meidän ihmisten hyvinvointiamme, emme jaa pölyttäjien kanssa samaa kokemusmaailmaa. Hyönteiset näkevät, kuulevat, tuntevat, haistavat ja maistavat maailman eri tavalla kuin me. Ultraviolettinäkö sekä magneetti- ja sähköaistit muodostavat hyönteisillä maailmasta kuvaa, joka on meidän aistiemme ulottumattomissa. Hyönteisten kognitio ja älykkyys eivät ole samanlaisia kuin meillä ihmisillä vaan palvelevat niiden elämää ja esimerkiksi yhdyskuntahyönteisillä niiden hienostunutta yhteistyötä. Ja vaikka esimerkiksi mehiläiset viestivät keskenään monin tavoin, tarvitsemme tulkkausta ymmärtääksemme niiden kieltä.

Entä mitä näemme, kun katsomme pölyttäjää – mehiläistä, kimalaista, kukkakärpästä, perhosta, kovakuoriaista, hyttystä, ampiaista? Näemmekö jotain kaunista, ihmeellistä, yksilönä ainutkertaista ja arvokasta? Näemmekö jotain häiritsevää, iljettävää, ärsyttävää tai pelottavaa? Näemmekö kyltin, jossa lukee ”Pölyttäjä, luonnon toiminnan turvaaja”?

On mahdotonta tietää, miten jokirannan penkistä pesäainesta keräävä ampiainen minut mielsi. Koska en ollut uhka hänelle, hänen jälkeläisilleen tai pesälleen, olin varmaankin hänelle yhdentekevä. Pölyttäjille ei kuitenkaan ole yhdentekevää, miten heitä ja heidän elinympäristöjään katsomme. Jotkin pölyttäjät kärsivät ihmisten kielteisistä asenteista niitä tai muita hyönteisryhmiä kohtaan. Esimerkiksi pihoilla ja puutarhoissa käytetyt hyönteismyrkyt ja hyttyskarkotteet voivat laajalti käytettyinä vaikuttaa pölyttäjien runsauteen ainakin paikallisesti. Pelkiksi nurmikentiksi ”siistityt” pihat ja viheralueet ovat pölyttäjille lohduttomia autiomaita.

Maailmanlaajuisesti hyönteiskannat ovat huvenneet hälyttävästi. Esimerkiksi Saksassa lentävien hyönteisten määrä on vähentynyt yli 75 prosenttia 27 viime vuoden aikana. Mesipistiäisistä ja perhosista uhanalaisia voi olla yli 40 prosenttia.Suomessakin moni pölyttäjälaji on uhanalainen ja jotkin ovat jo hävinneet lajistostamme vähintään alueellisesti.

Pölyttäjien ja muiden hyönteisten väheneminen on jo nähtävissä tuulilaseissamme. Ajossa tuulilasiin liiskaantuvien epäonnisten lentäjien määrät ovat pienentyneet. Luontokatoa ei kuitenkaan välttämättä ole helppo havaita arkiympäristössään. Runsaslukuiset lajit saattavat olla edelleen näkyvästi läsnä arjessamme, vaikka niiden kannat heikkenisivät jyrkästi. Vähälukuisten ja harvinaisten lajien osalta puolestaan vaikutukset jäävät satunnaisissa kohtaamisissa piiloon. Luonnon pulssin havaitsemiseksi tarvitaan systemaattisia pitkäaikaisseurantoja, kuten pölyttäjien osalta Suomen ympäristökeskuksen koordinoimia päiväperhosseurantaa, yöperhosseurantaa ja kimalaisseurantaa.

Askel kohti pölyttäjiä

Museoiden yönä 17.5. 2025 päätyivät Urheilupuistosta löytämäni luonnonaarteet pajaosallistujien käsiin ja heidän näkemikseen ja kokemikseen, ja pajan jälkeen ne palautettiin puistoon. Myös pölyttäjät olivat työpajassa läsnä: voikukilla pörisi kimalaisia ja puistoon rakennettujen pörriäishotellien luona lenteli erakkomehiläisiä katsastamassa hotellihuoneita.

Urheilupuistossa tehtyjen ratkaisujen kaltaisia pölyttäjä- ja luontotekoja on nykyään nähtävissä monilla julkisilla paikoilla ja viheralueilla. Työpaikallani Turun yliopiston kampuksella on nurmikkoa korvattu niityllä, jonka reunalla kyltissä todetaan: ”Tämä niitty on pörriäisille.” Yliopistonmäelle nousevien Tiedon portaiden tuntumaan on puolestaan perustettu kokeellinen biodiversiteettialue. Kyseinen pieni niitty- ja ketolaikku risuaitoineen on yksi monitieteisen MUST-hankkeen kampusinterventioista, jotka käynnistettiin lokakuussa 2024 ja joita on toteutettu Turun lisäksi Tampereella ja Lappeenrannassa. Viereisessä Tuomaanpuistossa lahopuu toimii sekä luonnon monimuotoisuuden tukijana että ympäristötaiteena.

Kotikaupungissani Naantalissa puolestaan kaupunki tekee yhteistyötä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa EU-rahoitteisessa Priodiversity LIFE -hankkeessa, jossa pyritään ottamaan pölyttäjät huomioon alueiden hoidossa. Hankkeessa Naantali ja Ylöjärvi toimivat pioneerikuntina, joissa pyritään kehittämään pölyttäjiä suosivan luonnonhoidon mallia muidenkin kuntien hyödynnettäväksi. Myös tässä hankkeessa pystytetään kohdepaikkoihin kylttejä, joissa kerrotaan niittyjen ja lahopuiden merkityksestä pölyttäjille.

Julkisilla paikoilla ja viheralueilla tehtävät pölyttäjäteot voivat lisätä kuntalaisten kiinnostusta ja ymmärrystä pölyttäjistä ja niiden elinoloista ja osaltaan innostaa vastaaviin ratkaisuihin omalla pihalla. Näin alamme ehkä vähitellen ymmärtää kaupungin laajemmin myös muiden eliöiden elinympäristönä ja nähdä tärkeänä ja kauniina sen, mikä on elävää ja tukee elämää.

Maailman mehiläispäivää on vietetty vuodesta 2017 alkaen. YK:n julistaman päivän tarkoituksena on jakaa tietoa pölyttäjien tärkeydestä ja edistää niiden suojelua. Samoihin päämääriin pyrkii myös Koneen Säätiön rahoittama Pölyttäjien kirjo -hanke, jonka toteuttavat työryhmänä ympäristöekologian dosentti Mia Rönkä Turun yliopiston biodiversiteettiyksiköstä ja kuvittaja Janne Toriseva.

Lisätietoja hankkeesta saa sivulta https://koneensaatio.fi/hanke/polyttajien-kirjo/.