Koneen Säätiön 60 vuotta

Ensimmäisessä osassa kerrottiin vuorineuvos Heikki Herlinin kaavailuista perustaa oma säätiö.  Syyt sille, miksi Herlin halusi perustaa säätiön jäävät selvittämättä. Kulttuuri-ihmisenä hän epäilemättä halusi kantaa kortensa suomalaisen kulttuurin kekoon, toisaalta uskonnollinen herätys 1930-luvun lopulla ja Kone Osakeyhtiössä organisoidut henkilöstön hyvinvointiin tähtäävät panostukset kertovat ihmisestä, joka uskoi auttamisen voimaan.

Käytännössä yritysten omia säätiöitä perustettiin myös liiketaloudellisina toimina ja tarpeesta säilyttää yrityksen omistusta ja määräysvaltaa perheessä.  Ehkä kyse oli kaikesta tästä, kun Heikki ja Pekka Herlin allekirjoittivat 7. joulukuuta 1956 Koneen Säätiön säädekirjan.

Säätiöitä tutkinut Allan Tiitta on luokitellut ennen 1960-lukua perustetut säätiöt ryhmiin niiden omaisuudenhoidon perusteella. Isoin ryhmä, johon myös Koneen Säätiö kuului, muodostui säätiöistä, jotka perustamishetkellään olivat saaneet koko omaisuuden haltuunsa ja jonka varassa ne toimivat. Säätiöillä oli erilaisia säädöksiä sen suhteen, miten tuota pääomaa piti hoitaa ja miten varoja sijoittaa.

Koneen Säätiössä nämä määräykset olivat lopultakin hyvin yksinkertaiset. Peruspääoma piti säilyttää vähentämättömänä ja sen tuotto piti siirtää käyttörahastoon, ellei hallitus jostain syystä katsonut, että tuotto tulisi siirtää peruspääomaan.  Käyttörahastoon siirretystä erästä vähintään puolet piti jakaa vuosittain apurahoina ja avustuksina.

Tässä tekstissä käydään läpi Koneen Säätiön apurahatoiminnan isoja linjoja ja säätiön varallisuuden taustoja. Lähteinä on käytetty hallituksen pöytäkirjoja, säätiön tilinpäätösasiakirjoja, luetteloita myönnetyistä apurahoista sekä Ilona Herlinin, Hanna Nurmisen ja Anna Talasniemen haastatteluita.

Koneen Säätiön historia on värikäs ja täynnä kiinnostavia pieniä yksityiskohtia sekä isoja muutoksia. Seuraavassa niistä muutamia.

Säätiökenttä 1970-luvun alussa

Valtioneuvosto asetti 1972 komitean selvittämään Suomen säätiölaitoksen asemaa. Komitean tekemässä selvityksessä luokiteltiin ja luetteloitiin säätiöitä useilla tavoilla, ja se antaa myös hyvän kuvan siitä, millainen Koneen Säätiö oli 1970-luvun alussa verrattuna muihin suomalaisiin säätiöihin.

Suomalainen säätiökenttä jakautui tuolloin hyvin erilaisiin toimijoihin. Sijoitussäätiöiksi luokiteltuja säätiöitä, jollainen Koneen Säätiökin oli, oli yli 600 kappaletta. Koneen Säätiö sijoittui tässä kentässä keskimääräistä varakkaampien mutta ei silti edes 120 varakkaimman säätiön listalle. Suomen vauraimmat kulttuuri- ja tiedesäätiöt olivat 1970-luvun alussa Sigrid Juselius Stiftelse, Wihurin rahastot ja Suomen Kulttuurirahasto.  Nämä kaikki jakoivat vuonna 1971 apurahoja reilusti yli miljoona markkaa.  Koneen Säätiön jakoi samana vuonna noin 95 tuhatta markkaa.

Koneen Säätiö poikkesi useimmista muista kulttuuri- ja tiedesäätiöistä siinä, että sen varallisuus rakentui vain yhden yrityksen omistuksen varaan. Hyvin harva säätiö omisti tuolloin minkään yhtiön osakepääomasta yli yhtä prosenttia, ja yleisempää oli omistusten hajautus eri yrityksiin. Toinen poikkeama yleisestä linjasta oli Koneen Säätiön käytäntö jakaa iso osa pääoman tuotoista apurahoina.

Tuon kokoluokan säätiöissä keskimäärin 27 % tuotoista kului apurahoihin, ja loput sijoitettiin, siirrettiin käyttöpääomaan ja suhteellisen iso osa saatettiin käyttää myös hallinnollisiin kuluihin. Koneen Säätiössä ei juuri ollut hallinnollisia kuluja, sillä säätiö käytti hyvin vähän henkilöstöresursseja, ja monet pienet menot saattoivat päätyä Kone Oy:n piikkiin. Jaettu osuus pääoman tuotoista taas oli paljon isompi kuin tuon kokoluokan toimijoilla yleensä, vaihdellen 50 prosentista lähes sataan prosenttiin vuositilanteen mukaan. Vaikka säätiö oli pieni ja hyvä veli -verkosto toimi vielä 1970-luvullakin, Koneen Säätiössä jaettujen apurahojen osuus tuotoista osoittaa, että apurahatoiminta otettiin tosissaan.

Toiminnan pienuus näkyi siinäkin, että Talouselämä-lehdessä kirjoitetussa laajassa jutussa edellä mainitusta komiteamietinnöstä ei Koneen Säätiö noussut millään tavalla esille. Itse komiteamietinnössä Koneen Säätiöstä annettiin hyvin ylimalkainen kuva ja sen pääalueeksi mainittiin teknillinen ja liikkeenjohdollinen tutkimus. Oliko säätiön painopiste todellisuudessa tekniikassa tai liiketaloudessa?

Ensimmäisten vuosikymmenten toiminta

Kun verrataan Koneen Säätiön jakamia apurahoja viiden vuoden välein, paljastuu, että käytännössä isoimman tuen saivat teknillisestä ja liiketaloudellisesta tutkimuksesta huolimatta humanistit ja kulttuurintutkimus:

1965

Kokonaissumma oli pieni ja jakautui kahdeksan kohteen kesken. Neljälle teknillisen oppilaitoksen opiskelijalle annettiin stipendi, ja kirjailija Erkki Vala sai tuen kirjalliseen työskentelyyn. Näiden lisäksi rahaa myönnettiin käännöstoimintaan ja säätiön 1960-luuvn tärkeimpään hankkeeseen, Sursillin suvun tutkimukseen.

 1970

Vuonna 1970 myönnettiin jo 21 apurahaa. Nämä apurahat vaihtelivat arvoltaan 700 markan opiskelustipendeistä 43 tuhannen markan hankeapurahaan, joka annettiin Turun kauppakorkeakoulun talous- ja tilastomatematiikan professori Pentti Malaskalle yritystoiminnan päätelaitteiden struktuuritutkimukseen. Muuten tukea annettiin sukututkimukselle ja erilaisille tekniikan ja liiketoiminnan alan tutkimuksille.

1975

Vuonna 1975 apurahoja annettiin alle kymmeneen kohteeseen. Suurin hanke oli tuolloin Codex Aboensis, jolle tukea meni lähes 40 % koko vuoden apurahoista. Toinen iso hanke, 30 % vuoden myönnetyistä apurahoista saanut, oli Heikki Herlinin sukuhistoria isästään Harald Herlinistä. Näiden isojen hankkeiden lisäksi tukea annettiin muutamaan teknisen alan tutkimukseen sekä Helsingin yliopiston lääketieteen laitokselle. Koneen Säätiössä on käytettävissä olevien lähdemateriaalien perusteella aina otettu vastuu apurahan saajista. Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1972 tapahtuneen verotarkastuksen jälkimainingeissa. Kesällä 1972 tehtiin säätiöön verotarkastus, jonka tuloksena apurahoja saaneita uhkasi jälkivero. Tarkastajat olivat tulkinneet apurahat verollisiksi, vaikka käytännössä apurahojen verottomuus oli jo tuolloin suomalaisen apurahasysteemin kulmakivenä. Säätiö teki oikaisupyynnön hallinto-oikeuteen, ja samalla Herlinit ja Vilkuna päättivät, että säätiö tukee mahdollisia jälkiveroja saaneita korottomilla lainoilla. Nuo lainat erääntyisivät vasta kun verotusasia oli saatu selvitettyä ja muutenkin selviäisi missä muodossa tuettavien hankkeiden tuki voitiin hoitaa. Lopulta säätiön ja verottajan kiista ratkesi, ja Koneen Säätiön apurahojen verottomuus eli säätiön yleishyödyllisyys tuli vahvistetuksi. Jatkossa kuitenkin päätettiin, että apurahojen saajille pitää ilmoittaa, ettei säätiö ota vastuuta verottajan mahdollisista tulkinnoista.

1980

Verrattuna vielä 1970-luvulla myönnettyihin apurahoihin näkyi muutos käytännöissä jo selkeästi vuonna 1980. Tuon vuoden isoin rahoituskohde oli professori Erik Allardtin johtaman työryhmän Suomalainen työ -niminen hanke. Muu rahoitus meni pääosin yhteiskunnan ja kulttuurin sekä historian tutkimukseen. Talouteen ja tekniikkaan annettiin enää vain muutama tutkimusapuraha.

Trendi tekniikan ja liiketalouden avustusten vaihtumisesta systemaattiseksi yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden rahoittamiseksi oli näkyvissä jo 1970-luvun puolen välin jälkeen, jolloin apurahoja myönnettiin Codex-näköispainoksen lisäksi muun muassa Nordenskiöldin karttakokoelmien luettelointiin, papyruskokoelman hankintaan, sukututkimukseen sekä Pietari Päivärinnan tutkimiseen.  Käytännössä vain vuonna 1971 annettiin enemmän rahaa tekniikan ja talouden alan tutkimuksiin kuin myöhemmin.

1990

Kuten aiemmissa osissa on tullut esille, 1990-luvulla säätiön toiminnassa alkoi tapahtua isoja muutoksia, vaikka toiminta olikin vielä pientä. Ympäristöntutkimus nostettiin yhdeksi tuettavaksi alaksi ja painopistettä haluttiin alkaa siirtää poikkitieteellisyyteen sekä hankkeisiin. Myös painopisteen siirtämisestä pois väitöskirjoista kohti post doc-tutkimusta alettiin puhua jo 1996 alkaen.  Isoa hanketta suunniteltiin 1999 suomen kirjakielen syntyvaiheiden, vakiinnuttamisen ja kodifioinnin selvittämisestä. Ehdotus hankkeesta tuli säätiöltä.

Vahvan taseen tarina

Tutkija Matti Virén selvitti säätiöiden antamia avustuksia ja lahjoituksia 2000-luvulla. Uusia tiede- ja kulttuurisäätiöitä on perustettu Suomeen hyvin harvakseen tällä vuosituhannella, ja Virénin mukaan säätiökentässä huomattavimpia muutoksia oli Koneen Säätiön ”uusi tuleminen”.  Virénin laatimassa taseen loppusummien vertailussa Koneen Säätiö oli vuonna 2012 Suomen suurin säätiö 1,5 miljardin euron markkina-arvollaan. Analyysi oli toki vain arvio, sillä säätiön omistaman Holding Manutaksen markkina-arvoa ei voi eksaktisti määritellä.

Verrattuna 40 vuoden takaiseen tilanteeseen Koneen Säätiön taloudessa tapahtui hurja nousu. Vielä 1970-luvun alussa Koneen Säätiö ei noussut edes sadan varakkaimman säätiön listalle ja apurahojen jaossa se jäi huimasti jälkeen isoimmista kulttuuri- ja tiedesäätiöistä. Mistä kaikki säätiön varat oikein ovat tulleet?

Koneen Säätiön omaisuuden juurena oli vuonna 1956 Heikki Herlinin lahjoittamat 2 000 ja Pekka Herlinin 20 Koneen osaketta. Säätiön pääoma pysyi suhteellisen vakiintuneena 1970-luvun puoleen väliin asti. Käyttövarat kasvoivat toki osakkeiden tuottojen mukaan, mutta vasta vuonna 1975 säätiön varoja kasvatettiin merkittävästi osakejärjestelyillä. Tuolloin säätiön nimissä myytiin Koneen merkintäoikeuksia ja kirjattiin ilmaisia A- ja B-osakkeita molempia 4 545 kappaletta. Näin kertyi Koneen Säätiön ensimmäinen lisäpääoma, ja samalla säätiön tase lähes kaksinkertaistui. Vastaavanlainen osakkeiden myynti- ja vaihto-operaatio 1979 nelinkertaisti säätiön lisäpääoman ja kasvatti taseen kuuteen miljoonaan markkaan.

Pekka Herlin teki osakkeiden kauppoja ja vaihtoja Kone Oy:n ja säätiön välillä vielä lisää pitkin 1980-lukua. Säätiö hankki muun muassa Kymi Strömberg Oy:ltä Koneen osakkeita yli kahdeksalla miljoonalla markalla. Kauppoja käytiin myös Pekka Herlinin omistaman Security Trading -yhtiön kautta. Vaatisi syvällisemmän analyysin, jotta voisi sanoa olivatko Herlinin osakekaupat säätiön ja osakeyhtiön välillä lopultakin enemmän Koneen kuin Koneen Säätiön intressien mukaista toimintaa. Vuoden 1979 pääoman lisäämisen kaltaista sijoitusta ei Pekka Herlin kuitenkaan Koneen Säätiöön näissä 1980-luvun siirroissa enää tehnyt.

Säätiön varallisuuteen vaikuttanut ja kooltaan huomattavasti 1970-luvun lopun operaatioita isompi muutos tapahtui vuonna 1989 kun Hanna Nurminen luovutti oman osuutensa Pekka Herlinin lapsilleen antamasta osakelahjasta eteenpäin Koneen Säätiölle. Tase kolminkertaistui 27 miljoonaan markkaan.  Tämä lahjoitus käytännössä rakensi ison osan säätiön 2000-luvun kasvusta ja varallisuudesta erityisesti Holding Manutas -yhtiön osakkeiden myötä.

Pekka Herlin jatkoi vielä 1990-luvulla Koneen osakkeiden vaihtoja, esimerkiksi 1992 vaihdettiin 31 500 A-osaketta B-osakkeisiin ja näin kasvatettiin säätiön pääomaa lähes kymmenellä miljoonalla markalla.  Näillä keinoin Koneen Säätiölle kertyi 1990-luvun loppuun mennessä yli 70 miljoonan markan taseen loppusumma ja iso viipale Koneen omistuksesta.

Nyt 2010-luvulla valtaosa Koneen Säätiön omaisuudesta on sidottu Kone Oyj:n ja Cargotec Oyj:n osakkeisiin. Varallisuuden kannalta erittäin merkittävä on 49 prosentin omistus Holding Manutas osakeyhtiöstä, mikä tarkoittaa käytännössä noin 8 prosentin omistusosuutta Koneesta. Kaikkineen Koneen Säätiö on Kone Oyj:n merkittävimpiä omistajia yhteensä noin 11 %:n osuudellaan.  Tämän osoituksena tehtiin Pekka Herlinin kuoleman jälkeisessä perinnönjakovaiheessa myös osakassopimus Koneen Säätiön ja Koneen hallituksen puheenjohtajan Antti Herlinin välille siitä, että säätiöllä on oikeus nimetä ehdokas Kone Oyj:n hallitukseen. Koneen hallituksessa vuodesta 2006 jäsenenä ollut Sirpa Pietikäinen on alkujaan Koneen Säätiön esittämä ehdokas. Vaikka Pietikäinen on toki kaikkien osakkaiden edustaja, Hanna Nurminen kokee tämän vaikutuskanavan hyvin tärkeäksi Koneen Säätiön sijoitustoiminnan kannalta. Nurminen kertoo, että Koneen ja Cargotecin omistusten ohessa säätiö on alkanut järjestelmällisesti sijoittaa tuottojen ylijäämää myös uusiin kohteisiin. Aiemmin tuottojen ylijäämä sijoitettiin muita vaihtoehtoja miettimättä Koneeseen.

Nurminen korostaa, että Ilona Herlinillä on ollut säätiön varallisuuden hoidossa ja talousasioiden haltuunotossa Pekka Herlinin kuoleman jälkeen valtava merkitys. Kuten edellisessä osassa mainittiin, Hanna Nurmisen alku säätiön puheenjohtajana ei ollut helppo. Väistyvä puheenjohtaja Pekka Herlin olisi nimittäin halunnut ottaa Koneen osake-enemmistön perineen Antti Herlinin mukaan säätiön hallitukseen, ehkäpä osana muutenkin järjestelemäänsä perinnönjakoa. Omistihan Koneen Säätiö merkittävän osakesalkun Koneen osakkeita.  Käytännössä Pekka Herlin ei kuitenkaan enää fyysisesti jaksanut eikä olisi voinutkaan tällaista järjestelyä tehdä, sillä säätiö oli jo jatkamassa Hanna Nurmisen ja Ilona Herlinin johdolla kohti uutta vuosituhatta.

Toiminnan muutos

Aiemmissa osissa on käyty läpi Koneen Säätiön kasvun vuosia apurahatoiminnan kannalta. Kone Oyj:n menestys varsinkin vuoden 2005 jälkeen kasvatti säätiön tuottoja merkittävästi. Tarpeeksi hyvien hakemusten löytäminen ja toisaalta mahdollisuus jaettavan rahamäärän nostamiseen aiheutti muutospaineita paitsi rahoitettaviin kohteisiin myös säätiön operatiiviseen toimintaan.

Nykyinen hallintopäällikkö Hilkka Salonen oli ollut pitkälle 2000-lukua ainoana palkattuna työntekijänä, kun pienemmissäkin säätiöissä oli yleensä useita työntekijöitä hoitamassa apurahojen jakamiseen ja muuhun toimintaan liittyviä asioita. Hakemusten määrän kasvu ja halu monipuolistaa säätiön toimintaa sekä uudet avustettavat alueet taiteesta ja tietokirjallisuudesta alkaen edellyttivät operatiivisen toiminnan kehittämistä. Vuonna 2007 palkattiin Anna Talasniemi aluksi osa-aikaiseksi tiedesihteeriksi. Myöhemmin toiminnan edelleen laajetessa palkattiin tiedeasiamieheksi Kalle Korhonen ja Talasniemestä tuli säätiön operatiivinen johtaja taiteen ja kulttuurin asioiden hoitamisen ohella. Nykyään säätiössä työskentelee useita henkilöitä hoitamassa taloutta, viestintää, asiakaspalvelua ja hakemusprosessia.

Muutos näkyi myös mediasuhteessa. Aikaisempina vuosikymmeninä Koneen Säätiöstä kirjoitettiin hyvin vähän, jos mitään. Silloinkin kun kirjoitettiin säätiön antamasta avustuksesta, saatettiin lahjoittajaksi mainita Kone Oy. Näin tapahtui esimerkiksi vielä 1985 kun Helsingin Sanomat kirjoitti nykytaiteen museon rahoitushankkeesta otsikolla ”Kone Oy rahoittaa modernin taiteen museon alkuvaiheet”.  Ilona Herlin pohtii, että vasta viime vuosina media on huomioinut säätiöiden toimintaa yleensä ja varsinkin positiivisten uutisten osalta. Hän kokee, että Koneen Säätiö on saanut mukavasti palstatilaa. Syynä saattaa olla taiteen ja kulttuurin rahoitus, siitä kun on ehkä helpompi kirjoittaa kuin tieteestä. Koneen Säätiö on silti pitänyt yhä suhteellisen matalaa profiilia eikä ole esimerkiksi juuri maksanut mainonnasta. Vasta viime vuosina on panostettu viestintään, josta osoituksena entinen halllintosihteeri Laura Sahamies (nyk. Lees) siirtyi viestintäkoordinaattoriksi vuoden 2015 alusta.

Ilona Herlinin mukaan säätiön ei oikeastaan pidä korostaa itseään vaan pikemminkin tuettuja aloja ja tutkijoita. Hän itse ei väsy korostamaan esimerkiksi sitä, miten hienoja humanisteja Suomessa on. Heistä tai muistakaan säätiön tukemista tutkijoista ei useinkaan tiedetä ja he ansaitsisivat olla esillä. Siinä on tärkein säätiön viestinnän fokus.

Yliopistot ja säätiöt

Yksi vuosia jatkunut keskustelun kohde on ollut Koneen Säätiössäkin jatko-opiskelujen tukeminen.  Vielä 1990-luvulla painopiste oli väitöskirjojen tukemisessa, vaikka varsinkin vuosikymmenen lopulla tehtiin toistamiseen säätiön hallituksessa päätöksiä siirtää painopistettä postdoc-tutkimukseen. Jossain vaiheessa 2000-luvulla keskusteltiin jopa mahdollisuudesta lopettaa väitöskirjojen tukeminen kokonaan. Tähän ei kuitenkaan käytännössä menty, mutta painopistettä kuitenkin siirrettiin väitelleiden tukemiseen.

Pohtiessaan yleensä säätiöiden kuvaa Ilona Herlin arvioi, että säätiön kuvalla on merkitystä apurahansaajille, sillä joskus he voivat identifioitua luotettavaksi yhteistyökumppaniksi kokemaansa säätiöön jopa mieluummin kuin yliopistoon. Jatko-opiskelijoiden asemasta avautuu myös kiinnostava yhteys ja jännite säätiöiden ja yliopistojen välillä. Säätiöthän toimivat haluamallaan tavalla irti yliopistojen strategioista ja ne voivat jakaa rahaa omien painotustensa mukaan. Toisaalta yliopistoista voidaan ehdottaa säätiöille painopisteiden muutoksia. Nykyisin, tutkijakoulujen rahoituksen edelleen pienentyessä, yliopistoista on tullut toiveita säätiöille siirtyä takaisin enemmän väitöstutkimusten tukijoiksi. Herlin miettii, että yliopistojen pitäisi ehkä vain myöntää apurahatutkijoiden hyvät puolet, sillä heidän tekemänsä tutkimus ja osallisuutensa työyhteisössä on tärkeä osa yliopiston toimintaa, ja julkaisujensa kautta he tuovat myös rahaa yliopistoon.

Herlin uskoo, että toimivan rahoitusyhteistyön luominen yliopistojen kanssa edellyttää riittävän konkreettisen tavoitteen ja selvän vision siitä mitä halutaan. Siltikin isompi kertarahoitus voi olla ongelma, jos yliopisto vastaavasti siirtää omaa rahoitustaan toisaalle. Koneen Säätiö onkin rahoittanut pääasiassa hankkeita ja yksittäisiä tutkijoita, ei niinkään yliopistojen jatkuvaa toimintaa tai professuureja. Poikkeuksena on esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimuksen tenure track -professuuri, joka uutena avauksena koettiin tarpeeksi vaikuttavaksi rahoituskohteeksi.

Mihin seuraavaksi?

Koneen Säätiön entinen yliasiamies ja sittemmin säätiötä johtanut Anna Talasniemi uskoo, että säätiön tulevat toimitilat Lauttasaaren kartanossa, jonka remontti valmistuu 2018, voivat luoda jotain aivan uutta. Tuo uusi voi liittyä niin taiteen ja tutkimuksen yhteen saattamiseen kuin kansainvälistymiseen. Iso muutos tulee olemaan säätiön astuminen pois nykyisestä ”norsunluutornista” Eiran kattojen yltä Lauttasaaren metroaseman lähelle ja ehkä osaksi kaupunginosan arkea. Kysymykseen Koneen Säätiön tulevaisuudesta Talasniemi tiivistää saman ajatuksen, joka on tullut esille myös Hanna Nurmisen ja Ilona Herlinin haastatteluissa: paluuta vanhaan toimintaan, jossa odoteltaisiin hakemuksia ja sitten vain myönnettäisiin niille rahaa, ei ole. On oltava aktiivisempia ja mietittävä erilaisia ja uusia keinoja vuorovaikutuksessa taiteen- ja tieteentekijöiden kanssa.

Kun kysyn tulevaisuudesta Hanna Nurmiselta, hän sanoo uskovansa, että jatkossakin Koneen Säätiö tukee sekä tiedettä että taidetta. Eikä keskeisiä painopisteitä voisikaan radikaalisti yhdellä kertaa muuttaa, sillä säätiöllä on iso vastuu rahoituksen jatkuvuudesta tieteen ja taiteen kentällä. Nurminen haluaisi itse jättää säätiön aikanaan kevyenä ja joustavana eteenpäin. Haaveena on säätiö, joka ei olisi mikään jättiläislaiva, jonka suuntaa on hidasta ja voimia vievää kääntää. Kysymykseen säilyykö Koneen Säätiö perheen johdettavana tulevaisuudessakin, Nurminen viittaa siihen, että Koneen Säätiöstä on lopulta tullut ammattimainen säätiö, jossa vain sattuu olemaan perhesäätiön traditio. Tällä traditiolla on oma arvonsa, mutta itseisarvo se ei ole, Nurminen korostaa.

Koneen Säätiölle erityistä ovat ihmiset, osaava ja sitoutunut henkilöstö, hallitus, hakemuksia arvioivat asiantuntijat sekä kaikki tutkijat ja taiteilijat, joiden työn mahdollistajana Koneen Säätiö on toiminut ja tulee toimimaan. Yliasiamies, sittemmin säätiötä johtanut Talasniemi näkee, että ihmisten verkosto on juuri se tärkein asia, ”sillä ihmisethän ne ovat, joita me tuomme yhteen”.

 

Kirjoittaja

Tarja Vikström, FM on sivutoiminen jatko-opiskelija Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja päivätöissä kehittämispäällikkönä Markkinointi-instituutissa aikuiskoulutuksen parissa. Väitöiskirjan aiheena on Anni Polva -brändi 1960- ja 1970-luvuilla. Hän on perehtynyt myös yritysten tarinankerrontaan ja kirjoittanut aiheesta kollegansa Mervi Rauhalan kanssa kirjan Storytelling työkaluna – vaikuta tarinoilla bisneksessä (Talentum 2014).