Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

11.05.2018

Jakautuuko Suomi?, osa 12: Terveiden ja sairaiden maailmojen rajalla

Tuetuissa asumispalveluissa asuvat mielenterveyskuntoutujat ovat yhteiskunnan vähäosaisimpia. Tutkijoiden, toimittajien ja kokemusasiantuntijoiden yhteistyöhanke paljasti asumispalveluista lukuisia epäkohtia ja toi niitä julkiseen keskusteluun. Toimittajat Anu Silfverberg ja Antti Järvi kertovat, mitä hankkeessa selvisi.

Alkoi kyllä tuntua vahvasti siltä, että Suomi jakautuu.

Oli vuosi 2015 ja olimme Vantaalla haastattelemassa mielenterveyskuntoutujia heidän kodeissaan, tai ”asumispalveluyksiköissä”. Noin viisikymppinen nainen istui pienessä huoneessaan. Puhuimme haaveista. Nainen vastasi pitkästi ja pohdiskellen kysymykseen, mitä hän toivoisi, jos voisi toivoa mitä tahansa.

Nainen sanoi haaveilevansa siitä, että järjestettäisiin tilaisuuksia, joissa ”sairaat ja terveet voisivat tavata toisiaan”. Hän ei nimittäin koskaan nähnyt ketään muita kuin sairaita. Kaikki naisen muut ihmiskontaktit olivat viranomaisia tai hoitohenkilökuntaa. Yhden suuren hoivayrityksen luoma todellisuus oli hänen koko elinpiirinsä.

Olimme Vantaalla, koska osallistuimme toimittajina Asumispalveluiden musta laatikko -tutkimushankkeeseen. Siinä selvitettiin mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tilaa Suomessa.

Asumispalveluyksiköt perustettiin alun perin korvaamaan sairaalapaikkoja. Niiden on tarkoitus olla kodinomaisempia ja tukea potilaan siirtymistä itsenäiseen elämään. Haastattelimme vuoden 2015 aikana kymmeniä näiden paikkojen asukkaita, työntekijöitä, yrittäjiä ja palveluiden tilaajia.

Toimittajina tulimme aiheen pariin uusina. Ensimmäisillä haastattelukeikoilla olo oli hämmentynyt, vähän nolostunut – tajusimme nimittäin, ettemme tienneet tästä maailmasta mitään, koska se ei kerta kaikkiaan tule missään vastaan. ”Terveet ja sairaat” eivät tosiaankaan tapaa, ja sitä vahvistavat monet käytännöt.

Useissa asumisyksiköissä hoitohenkilökunnalla ei omien sanojensa (ja asukkaiden kuvauksen mukaan) ole tarpeeksi aikaa tai resursseja muuhun kuin arjen pyörittämiseen. Asukkaiden kontaktit ympäröivään yhteisöön jäävät helposti vähäisiksi.

Myös köyhyys sulkee seinien sisälle: mielenterveyskuntoutujat ovat monilla mittareilla yhteiskunnan huono-osaisimpia. Se näkyy heidän toiveissaan ja unelmissaan. Haastattelussa asukkaat saattoivat esimerkiksi toivoa suurimpana haaveenaan, että pakkaustyöstä kuntoutujien työsalilla maksettaisiin 50 senttiä enemmän päivässä, jotta bussimatka ja lounas eivät veisi ”työpäivää” miinukselle.

Osa asukkaista oli siinä käsityksessä, että heidän on pakko käydä saman firman työsalilla hommissa, jotta eivät menettäisi asuinpaikkaansa. Näin ei voi virallisesti olla, mutta jotkut työntekijätkin kertoivat meille aiemmista työpaikoista, joissa asukkaille oli ”suositeltu” työtoimintaa niin, että se läheni painostusta.

Hankkeen päätutkija Markku Salo puhui ghettoutumisesta. Palvelut on järjestetty niin, että ihmisten elämänpiiri pienenee ja pyörii suljetussa ”mielenterveysmaailmassa”.

Vaikka asumispalveluyksiköiden oli tarkoitus korvata laitoshoito, ulkopuolisen silmin suurin osa asumisyksiköistä oli hyvin laitosmaisia. Useissa paikoissa on sääntöjä, jotka vahvistavat eroa ”terveiden” maailmaan. Jos ihmisen koti on sellainen, että kyläily on rajoitettua, kahvia ei saa keittää tiettyinä aikoina ja jopa seurustelusuhteet saman talon asukkaiden kanssa on kielletty, tarkoittaa se tietysti, että elinpiiri kapenee. (Kun kysyimme eräässä paikassa syytä talonsisäiselle seurustelukiellolle, kerrottiin, että romanttiset suhteet aiheuttavat sotkua ja draamaa. Niinhän se on – kaikkialla.)

Moni asia tuli meille ulkopuolisille yllätyksenä. Ehkä suurin oli se, miten vähän keskusteluapua asumisyksiköiden asukkaat saavat. Olimme jostain syystä kuvitelleet, että asumispalvelu sisältäisi psykiatrista hoitoa. Mutta palvelu tarkoittaa usein pelkkää arjen rutiinien tukemista – siivousvuoroja, päivärytmiä. Asumisyksiköissä ei ole psykiatreja tai terapeutteja. Nuo palvelut ovat julkisen terveydenhuollon varassa.

Tutkimushankkeessa kävi ilmi, että eri hoitopaikkojen (sairaalan, terveyskeskuksen, asumisyksikön, sosiaalityön) välinen kommunikaatio on paikoin kehnoa. Silloin asukkaat putoavat paitsi paikallisten yhteisöjensä myös peruspalveluiden ulkopuolelle. Tästä useilla työntekijöillä oli suuri huoli.

Teimme tämän vuoksi asumisyksiköiden työntekijöille laajan kyselyn mielenterveyskuntoutujien perusterveydenhuollon toteutumisesta. Sen tulos oli ykskantaan, etteivät heidän oikeutensa toteudu. Hoitajat kertoivat, että he joutuvat usein toimimaan asukkaiden asianajajina yhteiskunnan suuntaan: he vaativat lääkäriaikoja ja lähtevät mukaan vastaanotolle, jotta potilas saa varmasti apua eikä oireita pistetä ”hulluuden piikkiin”.

Moni hoitaja ajatteli, että asukkaat hyötyisivät terapiasta, ja moni asukas toivoi sitä. Psykoterapia on Suomessa kuitenkin varattu lähinnä kyllin hyvinvoiville tai kyllin rikkaille: Kela korvaa terapian vain työ- ja opiskelukyvyn ylläpitämiseksi. Se on ylellisyyttä, joka on varattu työelämässä toimiville ihmisille, joilla on aikaa ja kykyjä hakeutua yksityiselle puolelle. Toisin sanoin: mitä hullumpi, sen vaikeampi keskusteluapua on saada.

Tutkimushankkeessa nousi eri tavoin esiin se, että myös kuntoutujan hoidosta vastaavien tahojen maailmat ovat eriytyneet. Yhden ihmisen mieltä, ruumista ja arkea voi olla hoitamassa arsenaali eri alojen toimijoita, jotka eivät välttämättä keskustele keskenään.  Asumispalvelun laadusta vastaa loppupeleissä tilaaja eli kunta, mutta haastattelujen perusteella tilaajat tunsivat asumispalveluita hyvin vähän. Ehkä ratkaisu voisi olla, että tilaajana olisi virkamiesten lisäksi pieni ryhmä, johon kuuluisi myös mielenterveyden ammattilaisia.

Palveluiden kilpailutusten ylivoimainen pääkriteeri on hinta. Se sopii harvoin yksiin laadun kanssa.

 

 

Lue myös tutkija Tuukka Tammen kirjoitus samasta hankkeesta.

Kirjoittaja

Anu Silfverberg ja Antti Järvi