Jakautuuko Suomi?, osa 11: Yhteiskunnan näkymättömät pääsivät otsikoihin

Tuetuissa asumispalveluissa asuvat mielenterveyskuntoutujat ovat yhteiskunnan vähäosaisimpia. Tutkijoiden, toimittajien ja kokemusasiantuntijoiden yhteistyöhanke paljasti asumispalveluista lukuisia epäkohtia ja toi niitä julkiseen keskusteluun. Tutkija Tuukka Tammi kirjoittaa, kuinka hanke toteutettiin.
Antonina Bukowska / Unsplash

Mielenterveys-, päihde-, vanhus- ja vammaispalveluissa on tapahtunut Suomessa viimeisten 20 vuoden aikana siirtymä laitoshuollosta asumispalveluihin. Laitosjärjestelmän purkamisen yhtenä tavoitteena on ollut saattaa laitosasukkaita osaksi ”normaaliyhteiskuntaa”. Kehitys on kulkenut osin päinvastaiseen suuntaan: asumispalvelut ovat muodostaneet oman maailmansa, jonka yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan ja sen palveluihin ovat usein ohuet.

Julkisuudessa asumispalvelut eivät ole juuri näkyneet. Vuosina 2015–2016 toimineen Asumispalvelujen musta laatikko -hankkeen tavoite oli juuri tehdä asumispalveluja näkyväksi ja nostaa esiin niissä ilmeneviä epäkohtia ja kehittämisen aiheita. Tutkimushanke keskittyi mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumispalveluihin. Ne koskevat suoraan noin 50 000 suomalaista ja heidän läheistensä kautta huomattavasti suurempaa ihmisryhmää.

Hankkeessa asumispalveluiden tutkimiseen osallistuivat aihepiiriin perehtyneet tutkijat, tutkivaan journalismiin erikoistuneet toimittajat ja asumispalveluja käyttäneet kokemusasiantuntijat. Ajatuksena oli tarkastella ilmiötä kolmesta erilaisesta näkökulmasta, jotka kävisivät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Näin kyettäisiin tuottamaan aiempaa moniulotteisempaa tietoa ja ymmärrystä asumispalveluihin kytkeytyvästä yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta ja sitä vahvistavista mekanismeista.

Suomalainen journalismi ei ollut aiemmin juuri käsitellyt asumispalveluja saati niiden käyttäjien näkemyksiä. Hankkeemme tavoitteena oli lisätä asumispalveluiden julkista näkyvyyttä, sillä näkymättömyys lisää syrjäytymisen ja ihmisoikeusloukkauksien riskejä, varsinkin kun asukkaiden itsemääräämisoikeuksien rajoittamisesta on tutkimuksellista näyttöä. Ajattelimme, että julkisuudessa on tärkeää käsitellä myös asiakkaiden osallisuutta, kuntoutumista ja työllistymistä tukevan hyvinvointityön tuloksellisuutta ja inhimillisyyttä.

Asumispalveluita ei ole myöskään tarkasteltu oikeusnäkökulmasta: toteutuvatko palveluissa käyttäjien ihmis- ja perusoikeudet ja kuinka niiden toteutumista valvotaan? Entä mikä merkitys palvelutuotannon yksityistämisellä ja markkinaehtoistumisella on asumispalveluille?

 

Mustan laatikon työmenetelmä: nopeita tuloksia

Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -ohjelma järjesti toukokuussa 2014 seminaarin, jossa kriminologi Tim Newburn esitelmöi innovatiivisesta Reading the Riots -hankkeesta, jonka London School of Economics ja The Guardian -lehti olivat toteuttaneet yhdessä. Hankkeessa selvitettiin Ison-Britannian mellakoita vuonna 2011. Innovatiivista hankkeessa oli sen nopeus: pyrkimys pikaiseen analyysiin ja raportointiin ison päivälehden, ei akateemisten julkaisujen kautta. Reading the Riots palkkasi 30 katuhaastattelijaa, jotka suorittivat teemahaastattelurungon avulla useiden satojen mellakoitsijoiden haastattelut kaduilla, kahviloissa, nuorisotaloilla, kodeissa ja vankiloissa. Kun aineisto oli kerätty, viiden tutkijan ryhmä ryhtyi analysoimaan sitä ja alkoi kirjoittaa sen pohjalta tutkimusraporttejaan Guardianiin.

Asumispalvelujen musta laatikko -hanke suunniteltiin samalla idealla: tarkoituksena oli kerätä lyhyessä ajassa laaja haastatteluaineisto, analysoida sitä yhdessä ja sitten vitkastelematta raportoida tuloksia mediassa. Akateemiset tutkimusjulkaisut jätettiin sivurooliin.

Toinen idealähde hankkeelle oli yhdysvaltalainen tutkivan journalismin julkaisu ProPublica, joka sekin perustuu eri toimijoiden väliseen yhteistyöhön. ProPublican artikkelit käsittelevät merkittäviä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja sen sisällöt ovat vapaasti kaikkien käytettävissä. Suurissa hankkeissaan ProPublica käyttää ”raportoinnin resepti”mallia (reporting recipe), jossa kerrotaan avoimesti, millä tavoin tutkivan journalismin projektit ovat syntyneet ja kuinka muut voisivat toisintaa niiden tutkimusasetelmia muissa yhteyksissä.

Näiden kahden ison ja moneen kertaan palkitun hankkeen rinnalla projektimme oli tietysti pieni. Toisaalta verrattuna keskimääräiseen tutkivan journalismin hankkeeseen tai verrattuna siihen, miten vähän asumispalveluiden tutkimukseen oli siihen mennessä panostettu, Asumispalveluiden musta laatikko oli merkittävän kokoinen hanke: se mahdollisti yhden kokoaikaisen tutkijantyön yhdeksi vuodeksi, saman verran toimittajan työtä ja useita kuukausia kokemusasiantuntijan työpanosta.

Hankeryhmän muodostivat toimittajat Antti Järvi ja Anu Silfverberg Long Play -julkaisusta, tutkijat Markku Salo ja Tuukka Tammi sekä kokemusasiantuntijat Tomi Kallio ja Nina Peltola. Toisella kokemusasiantuntijoista on pitkäaikainen kokemus asumispalvelujen käytöstä. Kokemusasiantuntijat olivat keskeisessä roolissa muun muassa silloin, kun pohdittiin, mikä palvelun käyttäjille on tärkeää, mikä tutkijoilta ja toimittajilta jäi ehkä huomaamatta ja miten palveluita voisi käyttäjälähtöisesti kehittää.

Hankkeessa kerättiin vuoden 2015 aikana laaja haastatteluaineisto kolmelta seutukunnalta. Seutukuntien väestöpohja vaihtelee 80 000–300 000 asukkaan välillä. Haastatteluaineiston keruuta edelsi asumispalvelujen kartoitus yhteistyössä näiden palvelujen kunnallisten tilaajien kanssa. Kultakin seutukunnalta valittiin tutkimuskohteiksi kuusi asumispalvelutuottajaa. Valinnassa korostettiin markkina-asemansa vahvistaneiden suurten yritysten osuutta, jotta palvelutuotannon rakennemuutosta voitaisiin täsmällisemmin analysoida. Tutkimukseen osallistui myös kuntien omia asumispalveluja, pieniä ja keskisuuria yksityisiä palvelutuottajia sekä kolmannen sektorin voittoa tavoittelemattomia palvelutuottajia.

Tutkimusryhmän jäsenet haastattelivat palvelujen tilaajia, yrittäjiä, palvelutuottajien aluejohtajia sekä asumisyksiköiden johtajia ja vastaavia ohjaajia. Yksiköiden työntekijöitä haastateltiin ryhmämuotoisesti, yhteensä noin 90 työntekijää. Lisäksi tutkimusta varten haastateltiin yhteensä 120 asumisyksiköiden asukasta. Kaikki olivat mielenterveys- ja/tai päihdekuntoutujia. Osa haastatteluista valittiin analysoitaviksi haastattelutilanteiden merkintöjen ja tutkijaryhmän keskustelujen perusteella. Nämä 50 avainhaastattelua litteroitiin osin tai kokonaan.

 

Hanke löysi asumispalveluista lukuisia epäkohtia

Hanke osoitti mielenterveyskuntoutujien asumispalveluissa sekä niiden tilaamis- ja tuottamistavoissa useita kehittämistä vaativia yksityiskohtia, myös suoranaisia epäkohtia.

Hankeryhmä alkoi heti ensimmäisten yksikkövierailujen jälkeen keskustella haastatteluissa esiin nousseista teemoista: siitä, mikä kullekin oli ollut uutta, yllättävää tai muuten huomionarvoista.

Järvi, Silfverberg ja valokuvaaja Rio Gandara tekivät kesällä 2015 laajan artikkelin yhdestä haastatteluissa esiin nousseesta epäkohdasta. Kävi ilmi, että asumispalveluissa elävien mielenterveyskuntoutujien pääsy perusterveydenhuoltoon oli useiden haastateltavien mukaan vaikeaa. Juttu ”Mielenterveysongelmista kärsivän muut vaivat pannaan herkästi hulluuden piikkiin – Tämä johtaa turhiin kuolemiin” julkaistiin Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivujen pääjuttuna. Hoitoa on vaikea saada, koska tiedonkulku asumisyksiköiden ja terveydenhuollon välillä on usein vajavaista, mutta myös siksi, että fyysiset terveysongelmat pannaan turhan usein mielenterveysoireiden piikkiin. Juttua varten tehtiin laaja erilliskysely asumisyksiköiden työntekijöille.

Toimittajat etsivät ongelmien lisäksi ratkaisuja. Haastateltujen asiantuntijoiden mielestä terveydenhuollossa pitäisi taata säännölliset terveystarkastukset mielenterveyskuntoutujille, koska heidän riskinsä sairastua useimpiin kansansairauksiin on muita suurempi. Heillä olisi hyvä olla myös omalääkäri, jolla on myös yhteys asumisyksikön henkilökuntaan. Muutenkin tiedonkulkua hoivatahojen välillä tulisi parantaa.

Keväällä 2016 Suomen Kuvalehti julkaisi Anu Silfverbergin laajan artikkelin ”Moni on liian hullu terapiaan” epätasa-arvosta psykoterapian saatavuudessa. Toisin kuin luulisi, vakavien mielenterveysongelmien kanssa vuosia painiskelleet kuntoutujat eivät juuri pääse psykoterapian piiriin, sillä Kelan tuki on sidottu opiskelu- ja työkykyyn eikä siten yllä näiltä markkinoilta syrjäytyneisiin ihmisiin.

Tutkimuksen tiimoilta kävi ikään kuin sivuasiana ilmi, että terveydenhuollon tietojärjestelmissä on tietosuoja-aukkoja. Anu Silfverbergin tätä käsittelevä juttu ”Potilastietojärjestelmissä merkittäviä tietosuojaongelmia – ”Hyvin arkaluontoista tietoa voi urkkia varsin tehokkaasti” julkaistiin Helsingin Sanomissa kesällä 2016.

Long Play julkaisi syyskuussa 2016 Anu Silfverbergin ja Reetta Nousiaisen artikkelin ”Ilmaista työtä tarjolla” kuntouttavasta työtoiminnasta, joka harvoin johtaa oikeaan palkkatyöhön. Juttu sai alkunsa tutkimushankkeen vierailusta kuntoutettavien työsalilla.

Antti Järven juttu ”Kaikki kielletty” julkaistiin helmikuussa 2017 Vihreässä Langassa. Laaja artikkeli käsitteli mielenterveyskuntoutujien oikeutta ja käytännön mahdollisuuksia yksityisyyteen asumisyksiköissä. Kertomuksia yksityisyyteen liittyvistä ongelmista alkoi kertyä asukashaastatteluista hankkeen alusta alkaen. Mielenterveyskuntoutujien asumispalveluissa aikuisten elämää rajoitetaan säännöillä, joista osa loukkaa ihmisen perusoikeuksia.

 

Miten tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö sujui?

Oman arviomme mukaan tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö Asumispalvelun musta laatikko -hankkeessa oli sujuvaa ja hedelmällistä. Tiiviissä vuoropuhelussa aloitetussa hankkeessa toimittajat pääsivät tavallista nopeammin sisään heille vieraaseen aihepiiriin, kun mukana oli sen ennestään hyvin tuntevia tutkijoita ja kokemusasiantuntijoita. Tutkijat saivat puolestaan huomata, että toimittajat kykenivät tekemään asumispalveluista sellaisia yleiskiinnostavia huomioita, joita aihetta liian lähellä ollut asiantuntija ei ollut osannut ajatella.

Tutkija-toimittajayhteistyötä tehtiin koko hankkeen ajan, suunnittelusta aineistojen analyysiin ja raportointiin. Konkreettisinta yhteistyö oli laajaa haastattelu- ja dokumenttiaineistoa hankittaessa. Tutkimushaastatteluiden tekemiseen osallistuivat kaikki kolme hankkeen osapuolta, usein yhdessä, joskus erikseen. Artikkelit kirjoitettiin kuitenkin pääsääntöisesti erillään: toimittajat kirjoittivat journalistiset jutut ja tutkijat tutkimustekstinsä. Kommentteja toki pyydettiin ja annettiin molempiin suuntiin.

Journalismi voi muistuttaa tiedontuottamisessa akateemista tutkimusta: tosiasioita voidaan journalismissa etsiä yhtä systemaattisesti ja kriittisesti kuin tutkimuksessa. Silti eroja vääjäämättä on. Yksi ero liittyy journalistisen esittämisen tarinallisuuteen: sen ohella, mitä ”todella” on tapahtunut, toimittaja voi esittää myös henkilökohtaisia tarinoita, joita vasten yleisempiä väitteitä ja tietoja punnitaan. Myös Asumispalvelujen musta laatikko -hankkeen journalistiset tuotokset sisälsivät asumisyksiköissä elävien ihmisten tarinoita.

Tutkimuksen – tässä tapauksessa laadullisen haastattelututkimuksen – ja journalismin välillä on sekä eroja että yhtäläisyyksiä aineiston hankinta- ja käyttötapaan liittyen. Yhteistä tutkivalle journalismille ja laadulliselle tutkimukselle lienee esimerkiksi ajatus aineiston saturoitumisesta, kyllääntymisestä, vaikka toimittaja ei ehkä tätä termiä käyttäisikään. Kun haastatteluita tai havainnointia tehdään riittävä määrä, samat havainnot alkavat toistua eikä uusia merkityksiä tai näkökulmia tutkittavaan aiheeseen enää ilmene.

Erona sen sijaan on, että siinä missä tutkija poimii laajasta haastatteluaineistosta katkelmia käyttääkseen niitä tulkintojensa todistusaineistona, toimittajalle pitkät teemoitetut tutkimushaastattelut toimivat lähinnä taustamateriaalina. Toimittajat eivät nimittäin voineet suoraan käyttää tutkimushaastatteluita lehtijutuissaan, sillä journalistin ohje numero 17 kuuluu: ”Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.”

On myös selvää, että jos haastatteluaineistoa kerätessä olisi ilmoitettu haastateltaville, että mitä tahansa heidän sanomisiaan voidaan käyttää lehtijutuissa, tämä olisi vaikeuttanut aineiston keruuta, ellei jopa estänyt sitä kokonaan. Näistä syistä hankkeen toimittajat joutuivat tekemään osan lehteen päätyneistä haastatteluistaan myöhemmin erikseen, ja tällä kertaa haastateltavalle tarkemmin kertoen, minkälaisessa jutussa tämän puheita lainattaisiin. Samojen asukkaiden haastatteleminen oli kuitenkin hankalaa, sillä usein asumisyksikkö olisi saanut tietää asiasta. Juttuja tehdessä piti muutenkin huolehtia siitä, ettei asukkaita tunnista heidän tarinoistaan ja kokemuksistaan, jolloin heille olisi voinut koitua hankaluuksia. Toimittajat joutuivat muutenkin punnitsemaan tarkkaan, miten he voivat hyödyntää kuulemiaan tietoja.

Haastateltavat suhtautuivat tutkijoihin ja toimittajiin vaihtelevasti. Jouduimme useamman kerran – myös paikallisia tutkimuslupia hakiessamme – perustelemaan, miksi hankkeessa on mukana toimittajia. Yleensä kysyjät hyväksyivät selityksen. Yhdessä tapauksessa toimittajien mukanaolosta muodostui kuitenkin este. Huhtikuussa 2015 hoivajätti Esperi Care Oy:n aluepäällikkö kirjoitti: ”Itse tutkimukseen suhtaudumme myönteisesti, mutta emme halua toimittajan osallistuvan haastatteluihin tai tulevan yksikköön lainkaan. Mikäli tutkimukseen osallistuminen edellyttää toimittajan läsnäoloa yksikössämme / toimittajan haastatteluja, niin siinä tapauksessa emme osallistu tutkimukseen. Tämän kaltainen rajaus median suuntaan on meidän yleinen linjamme, jonka taustalla vaikuttavat mm. asukkaiden asumisrauhan ja yksityisyyden kunnioittaminen.”

Lähestyimme Esperin ylintä johtoa ja vakuutimme, että myös hankkeemme toimittajajäsenet toimivat asukkaiden asumisrauhaa ja yksityisyyttä kunnioittaen ja kerroimme, että heidän tilaajansa [kaupunki X] tukee hanketta. Vastausta viestiin ei kuitenkaan tullut, joten jouduimme luopumaan Esperin Care Oy:n yksiköiden haastatteluista kyseisellä alueella.

 

Mustaan laatikkoon aukesi luukkuja

Tuetuissa asumispalveluissa asuvat mielenterveyskuntoutujat ovat yhteiskunnan vähäosaisimpia liki kaikilla mittareilla laskettaessa, kirjoitti Anu Silfverberg Suomen Kuvalehdessä helmikuussa 2016. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut, että he pääsisivät riittävästi osallisiksi tarvitsemistaan sosiaali- ja terveyspalveluista. Usein saattaa olla jopa päinvastoin. Hankkeemme tuotoksissa on raportoitu useita syitä, jotka tähän osallisuusvajeeseen vaikuttavat. Musta laatikko ei auennut kokonaan, mutta joitakin luukkuja saimme siitä raolleen.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta on lupaavaa, että saimme hankkeen loputtua kutsun mennä esittelemään tuloksiamme Valviraan. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto otti mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumispalvelut valtakunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon valvontaohjelman yhdeksi kohdealueeksi vuosina 2017 ja 2018.

Valviran asiantuntija oli lukenut Asumispalvelujen musta laatikko -tutkimuksesta Helsingin Sanomista.

 

Lue myös Anu Silfverbergin ja Antti Järven kirjoitus samasta hankkeesta.

Kirjoittaja

Tuukka Tammi