Konehuone-kolumni: Miksei Koneen Säätiö käytä kaikkia rahojaan yhteiskunnallisten ongelmien nopeaan ratkaisemiseen?

Säätiöltä voidaan odottaa nopeampia toimia esimerkiksi ilmastokriisin torjumiseksi tai pääoman vallan vähentämiseksi, mutta pitkäjänteisyyttä painottava rahoittaja ei voi pitää nopeita vaikutuksia synnyttävää tutkimusta muuta tiedettä parempana, kirjoittaa säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen Konehuone-kolumnissaan.
Kuva: Joel Haapamäki

Suomessa keskustelu tieteen vaikuttavuudesta kiihtyi elokuun puolivälissä, kun OKM:n korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osaston ylijohtaja Atte Jääskeläinen lausui aiheesta eräässä paneelikeskustelussa. Jääskeläinen sanoi, että pelkkä rahan vaatiminen ei johda mihinkään, vaan tiedeyhteisön täytyy uskottavasti osoittaa vaikuttavuutensa (”impact”) ja pyytää sitten rahoitusta. Hän täsmensi myöhemmin tarkoittaneensa tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ei esimerkiksi tieteellistä vaikuttavuutta.

Vastineessaan emeritukset Antti Hautamäki ja Arto Mustajoki korostivat, että pieniä konkreettisia vaikutuksia voidaan mittaroida tarkasti, mutta ”suuret ja merkittävät vaikutukset jäävät mittareiden ulottumattomiin”. He mainitsivat myös tutkijoiden asiantuntijaroolin esimerkiksi tupakanpolton vähentämisessä ja koronaviruksen torjunnassa sekä yliopistoista valmistuvien opiskelijoiden merkityksen elinkeinoelämän ja julkisen hallinnon toiminnan kannalta. Yliopisto-opiskelijoitahan opettavat Suomessa tutkijat, ja opetus perustuu tutkimukseen, nykyään jopa paremmin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Filosofi ja tieteentutkija Inkeri Koskinen on tuonut samoja näkökohtia esiin jo aiemmin kirjoittaessaan humanistisen tutkimuksen vaikuttavuudesta: tutkimukseen perustuvan opetuksen ansiosta suomalaiset eivät kuvittele, että heidän esi-isänsä rakensivat Egyptin pyramidit, tai että olemme Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä.

Kun kielentutkija Ulla Tiililä arvioi vuosina 2018–2019 Koneen Säätiön kieliohjelman vaikuttavuutta, kirjoitin arviointiraportin esipuheeseen, että säätiö pohtii vaikuttavuuttaan monella tasolla huomioiden erilaiset aikajänteet: ”Humanistinen tutkimus [ei] yleensä johda nopeisiin innovaatioihin, vaan tutkimustulokset muuttavat vähitellen yliopisto-opiskelijoiden ja suuren yleisön käsityksiä asioista sekä lopulta myös yhteiskuntaa.” Tässä viittasin juuri yliopisto-opetuksen kautta tapahtuvaan vaikuttavuuteen, josta tutkimuksen rahoittaja on tavallaan vielä yliopistoakin kauempana. Rahoittajan roolina on rahoittaa tutkimusta, joka vähitellen välittyy yhteiskuntaan yliopistojen kautta. Tätä tutkimuksen hidasta vaikuttavuutta ei saa unohtaa, vaikka se onkin kauempana tulevaisuudessa.

Tieteilijät voivat asiantuntijarooliensa kautta vaikuttaa yhteiskuntaan myös suoremmin, ja monet heistä haluavatkin muuttaa maailmaa nopeasti paremmaksi. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun tieteilijät ymmärtävät yhteiskunnallisen päätöksenteon prosesseja ja aikatauluja ja pystyvät vaikuttamaan suoraan päättäjiin. Maj ja Tor Nesslingin säätiön tutkimusjohtaja Minttu Jaakkola on käyttänyt osuvaa ilmaisua aktiivinen tutkijuus”. Aktiivinen tutkijuus ei koske pelkästään lääketieteilijöitä, vaan vaikkapa selkokielen tai raskauskokemusten aktiivinen tutkija voi saada nopeita muutoksia aikaan siinä, miten julkishallinto viestii yleisölle tai miten synnyttäjiä kohdellaan.

Kun tutkijuus on aktiivista, kenen vaikuttavuudesta silloin puhutaan, säätiön vai tutkijoiden? Ainakin tutkijat asettavat vaikuttavuustavoitteet. He kertovat tutkimussuunnitelmissaan tutkimuksen tavoitteista. Säätiö voi tällaisissa tilanteissa näyttää rahoituksensa nopeampaa vaikuttavuutta. Mutta Koneen Säätiölle tämä vaikuttavuus ei ole tärkeämpää (tai vähemmän tärkeää) kuin tutkimuksen hidas vaikuttavuus.

Tätä hitaan vaikuttavuuden arvostusta on joskus ulkopuolisen vaikea ymmärtää. Miksei Koneen Säätiö heti panosta koko rahoitustaan ilmastokriisin tai rasismin torjuntaan tai pääoman vallan kumoamiseen?

Suomessakin on säätiöitä, jotka käyttävät pääomansa tuomaa vipuvoimaa ”katalyyttisen säätiötyön” periaatteiden mukaisesti ja pyrkivät saamaan aikaan nopeita yhteiskunnallisia muutoksia. Säätiö voi esimerkiksi torjua ilmastokriisiä tai vähentää nuorten eriarvoistumista. On todella hyvä, että säätiöiden toimintamuodot ovat eriytymässä – se voi inspiroida uusia ihmisiä säätiöimään omaisuuttaan ja sitä kautta edistämään yhteistä hyvää.

Koneen Säätiössä ajankohtaista yhteiskunnallista vaikuttavuutta on haluttu vaalia temaattisilla rahoituksilla, kuten kieliohjelmalla, Jakautuuko Suomi? -ohjelmalla ja nyt käynnissä olevalla Rapautuuko demokratia? -ohjelmalla. Rahoittajana, joka tukee tutkimusta pitkäjänteisesti, Koneen Säätiö ei kuitenkaan voi katsoa pelkästään ajankohtaisia kriisejä, vaan sen täytyy yrittää ajatella pitemmälle, kymmenien vuosien päähän. Tieteentutkija Taina Saarinen on jopa argumentoinut, että tutkimusrahoituksen jakaminen nopean yhteiskunnallisen vaikuttavuuden perusteella on epäeettistä. Koneen Säätiössä rahoituspäätöksiä tekevien täytyy pohtia, mitä jää näkymättömiin, kun huomio kiinnitetään juuri tämän hetken suurimpiin haasteisiin? Jos keskitytään vain niihin, toimitaan omaa tulevaisuutta vastaan.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen

Kirjoittaja on Koneen Säätiön tiedejohtaja.
Aiheeseen liittyvää