Taiteen tila ja tehtävä yhteiskunnassa – Kesä-Kaivo 2017

Vuoden 2017 Kesä-Kaivo järjestettiin ensi kertaa siten, että Saaren kartanon alumnia pyydettiin kutsumaan kokoon ihmiset keskustelemaan ajankohtaisesta teemasta. Uusi järjestely tuotti hedelmällisiä keskusteluja, aitoa kohtaamista ja ajatusten vaihtoa.

Vuoden 2017 Kesä-Kaivon koollekutsujana toimi Saaren kartanon alumni, mediataiteilija/arkkitehti Jaakko Pesonen. Hän kutsui seitsemän taiteilijaa ja kulttuurialan tekijää Saaren kartanoon viikonloppua viettämään. Kartanolla olivat Kai Alhanen (tutkija/filosofi), Saara Ekström (kuvataiteilija), Daniil Kozlov(kirjoittaja/kustantaja), Jyrki Lehtola (kolumnisti), Markku Pääskynen (kirjailija), Saila Susiluoto (runoilija) ja Anna Tuori (taidemaalari).

Keskustelut käytiin ilman ennalta päätettyjä aiheita ja tavoitteita. Vapaata, rentoa ja kunnioittavaa vuoropuhelua käytiin taiteen ja tieteen rooleista eri näkökulmista. Kesä-Kaivo antoi ryhmälle tilaisuuden pohtia taidetta ja kulttuuria monipuolisesti ja kattavasti. Viikonlopun vuoropuhelu on mahdollinen siemen tuleville keskusteluille.

Tärkeäksi keskustelun aiheeksi nousi taiteen tila ja tehtävä yhteiskunnassa. Medioilla on taipumus yhtäältä pinnallistaa taidetta sisällön kustannuksella ja toisaalta mieltää taide vaikeasti ymmärrettäväksi ja elitistiseksi. Yleisesti taiteen merkitystä yritetään määrittää tuottavuuden ja liiketalouden mittarein. Sisältö ja merkitys ovat saaneet väistyä wow-efektien ja suurten myyntilukujen tieltä.

Taide ei ole vieraantunut yhteiskunnallisesta todellisuudesta, sen suhde todellisuuteen ei ole koskaan aiemminkaan ollut suora tai johdonmukainen. Taiteen tehtävä ei ole noudattaa yleisön mieltymyksiä vaan luoda sisältöjä, mutta kuilu taiteen ja suuren yleisön välillä on kyllä kasvanut.

Syitä tälle voivat olla:

– median digitaalinen murros on nopeuttanut journalismia, korostanut pintaa sisällön sijaan

– koventunut kilpailu näkyvyydestä datatulvassa

– keskustelu taiteesta on muuttumassa keskusteluksi ilmiöistä ja taiteilijoista

– taidekeskustelu jää taidekenttien sisäisten lehtien tehtäväksi

– keskustelun kieli on usein vieraannuttavaa eikä tavoita taiteen kuluttajaa

– taiteen sisällön ja merkityksen pohtimiseen ei ole merkittävää, yleisesti ymmärrettävää alustaa

Kuilu suuren yleisön ja taiteen kenttien välillä on siirtänyt taidepiirin katsetta sisäänpäin. Taidetta tehdään ehkä enemmän toisille taiteilijoille ja lautakunnille. Taloudelliset paineet luovat tarpeen kasvattaa ansioluetteloa sisällön sijaan, korostaa taiteilijaidentiteettiä taiteen sijaan. Nopeutunut maailma ei ole luovuudelle otollinen: paine julkaisu- ja näyttelytahdista sekä koventunut kilpailu apurahoista vaikuttavat sisällön laatuun haitallisesti.

Kuilua voidaan kaventaa elvyttämällä avointa keskustelukulttuuria, kannustamalla pohdiskelevaa, esseistiikkaa lähentyvää taidejournalismia ja luomalla uusia keskustelualustoja. Taidekentällä kaivataan sillanrakentajia suuren yleisön, taideinstituutioiden (esimerkiksi kriitikot, kustantamot, julkaisut, apurahatahot, kuraattorit, galleriat) ja taiteen välille: kenties näin pintapuolinenkin taidekeskustelu voi vähitellen muuttua orgaanisemmaksi ja syvällisemmäksi. Uusi kulttuurilehti ja virtuaalinen keskustelupalsta voivat nostaa esiin uudenlaista kritiikkikulttuuria. Taiteen kentälle kaivataan myös uudenlaisia organisoitumisen tapoja – eloisia, liikkuvia ja määräaikaisia, institutionaalista jämähtämistä ja hierarkkisuutta välttäviä. Moniäänisyyden säilyminen ja kasvattaminen sekä taiteilijoiden perusturvan parantaminen ovat taiteen elinehtoja.

Uuden kulttuurijulkaisun toteuttaminen ei ole ongelmatonta. Miten erottua nopean tiedon ja datan virrasta? Miten saada lukija pysähtymään? Uuden keskustelukulttuurin luominen on mahdollista, mutta vaatii rahoitusta ja koordinaatiota, samoin uskoa siihen, että vahvasti panostettu konsepti kehittyy ja jatkuu omalla painollaan. Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan kunnollinen, pitkäaikainen rahoitus.