Siemenholvi eli katastrofin kirjoittaminen

Siemenholvi on yritys kirjoittaa katastrofin paikka runoksi. Se ammentaa atmosfäärinsä uskonnollisen taiteen ja antiikin tragedioiden äärimmäisyydestä – painosta, joka vaaditaan, jotta tuho voi kirjautua teoksen sisään. Siemenholvi ei niinkään käsittele ympäristökriisiä vaan pyrkii sisältämään sirpaleen sen keskellä koettavaa kauhua – ja toisaalta kirjaamaan ylös sen, mikä katoamisensa äärellä tuntuu akuutin ja kiihdytetyn kauniilta. Teos tulee koostumaan niukoista, fragmentaarisista osista; muototiukoista muistamiseen sidotuista oodeista; sekä laajasta keskiosan Siemenholvi-kollaasista, joka tulee sisältämään säkeitä kasveja käsittelevistä runoista kirjallisuushistorian kaikista kerroksista. Siemenholvi-osastossa yhdistän idean Huippuvuorilla sijaitsevan ”tuomiopäivän holvin” siemenpankista, jonne kaikki viljelykasvien siemenet on säilötty turvaan ympäristökatastrofilta, kuvataiteilija Cy Twomblyn tapaan kirjata runoutta teoksiinsa kuin kantaakseen säkeitä aikojen kuilun läpi omien teostensa sisällä. Tämä konservoinnin, kirjaamisen, runonluomisen ja kääntämisen nivoutuma on teoksen sydän. Sen ympärillä muut osastot rakentavat, teroittavat ja valaisevat sille tarvittavan kontekstin - ja antavat sen olla abstraktin argumentin keskus. Oodien formaalirakenteen, fragmenttien niukan raivon, ja kollaasin säilyttämisaktin yhteyksissä teos on uhatun kauneuden muistomerkki. Kutsu tuhon kokemukselle tallentua kieleen. Kielen holvi, joka sisältää siemenet katarsiksen evokaatiolle.

Kirjoitin Siemenholvi-runoteosta täyspäiväisesti koko apurahakauden. Sain kirjoitettua teoksen kollaasiosia valtavasti eteenpäin sekä ylipäätään rakennettua ja hahmoteltua teoskokonaisuutta huomattavasti kunnianhimoisempaan muotoon.

Valitettavasti apurahakauteni kaksi vuotta osuivat yksiin kahden (tähän asti) pahimman koronavuoden kanssa, mikä hidastutti ja muovasi työskentelyjaksoa merkittävästi. Apuraha helpotti vointiani ja kestävyyttäni noiden vuosien aikana, koska en joutunut pohtimaan kaiken muun epävarmuuden lisäksi toimeentuloani. Mutta itse työ, sen vaatima pitkäjänteisyys ja keskittyminen, katkesi pahasti maailman tilanteen vuoksi. Vaikka sain kirjoitettua, oli kuin olisin työskennellyt jonkinlaisen lasiseinän takana, erotettuna maailmasta ja toisaalta työn itsensä merkityksestä. Tekeminen oli hapettomampaa kuin oikeastaan silloin ymmärsinkään. Nyt jälkikäteen sen näkee paremmin. Ja ihmettelee miten ylipäätään saattoi saada niin paljon aikaiseksi.