Konehuone-kolumni: Tieteen kielen hankalat valinnat

Siitä, millä kielillä tiedettä pitäisi kirjoittaa, käytiin laajaa keskustelua Helsingin Sanomissa tammi-helmikuussa. Koneen Säätiöllä on selkeitä näkemyksiä aiheesta, mutta moniin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia.

Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen aloittaa nyt ”Konehuone”-kirjoitussarjan, jonka tarkoitus ei ole julistaa omia tai säätiön kannanottoja, vaan käsitellä ”viheliäisiä ongelmia” säätiön työssä, lisätä ymmärrystä ja herättää keskustelua.  

Tieteellisen tekstin kirjoittaminen on tutkijan työtä, ja tekstin ensimmäinen yleisö on oma rakas tiedeyhteisö. Kun tutkijat tekevät johtopäätöksiä siitä, mitä kieliä tiedettä kirjoittavan on syytä käyttää, he saattavat yleistää oman tilanteensa. Helposti päädytään vastakkaisille planeetoille, jotka pyörivät englannin ympärillä:

1) ”Koska tieteellisten julkaisujen tavallisin kieli on englanti, kaikkien tutkijoiden kannattaisi heti siirtyä käyttämään sitä niissä.”

2) ”Monilla tieteenaloilla käytetään muitakin kieliä kuin englantia nyt ja tulevaisuudessa.”

Olen taustaltani humanistitutkija, käytän tutkimusartikkeleissa italiaa ja englantia, ja minun on helpompi asettua jälkimmäiselle kahdesta kiertolaisesta. Mutta mitä yhteisiä näkökulmia voisimme löytää?

Meille Koneen Säätiössä toimiville tieteenalojen erot näkyvät selvästi, kun säätiö rahoittaa sekä ihmistieteitä että luonnontieteistä ympäristötieteitä. Karkeasti kahtia jaotellen ihmistieteilijät käyttävät englantia ja muita kieliä, luonnontieteilijät vain englantia. Julkaisufoorumin laskelmien mukaan vuosina 2011–16 suomalaisten humanistitutkijoiden vertaisarvioiduista artikkeleista 55 % oli kirjoitettu englanniksi, 31 % suomeksi ja loput 14 % muilla kielillä, ja yhteiskuntatieteilijöiden artikkeleista 75 % englanniksi, 22 % suomeksi ja 3 % muilla kielillä. [Kiitän suunnittelupäällikkö Janne Pölöstä tästä tiedosta.]

Kahtiajako ihmis- ja luonnontieteilijöiden maailmoihin voi vaikuttaa vanhentuneelta, kun otetaan huomioon tieteellisten julkaisujen lisääntynyt avoin saatavuus ja yhä monitieteisemmältä vaikuttava nykyisen tieteellisen tutkimuksen luonne. Mutta minusta tuntuu, että avoimen saatavuuden ja monitieteisyyden vaikutus tulee näkymään kunnolla vasta myöhemmin.

Alussa mainitsemieni kahdesta vastakkaisesta näkökannasta huolimatta jokseenkin kaikki näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että yhdellä kielellä tai yhdellä tekstilajilla ei pärjätä, kun tutkimustieto vuorovaikuttaa tiedeyhteisön ulkopuolisen maailman kanssa, vaikka päättäjien tai ”suuren yleisön”. Jos tutkimusta tehdään vaikka Perun alkuperäisväestön parissa, siitä täytyy voida kirjoittaa tai puhua – tutkimuksen osallisille ja muille – muillakin tavoilla kuin tiede-englannilla. Säätiössäkin haluamme voimakkaasti tukea tätä yleisötyötä.

Koneen Säätiö innostaa sekä tieteelliseen että muuhun kirjoittamiseen muillakin kielillä kuin englanniksi. Jaamme Vuoden Tiedekynä-palkintoa tutkijoille, jotka kirjoittavat suomenkielisiä tieteellisiä artikkeleita. Apurahahakemuksia säätiölle arvioivat tieteilijät eivät katso tutkijan julkaisuansioita mekaanisesti ”huippujulkaisuihin” tuijottaen, vaan toiminnan sisällöllä ja korkealla laadulla on merkitystä. Siksi tieteellisten artikkelien kirjoittaminen suomeksi tai ruotsiksi tai espanjaksi ei vähennä tältä säätiöltä rahoitusta hakevan tutkijan mahdollisuuksia.

Moni tutkija kuitenkin kokee, että tutkimusartikkelien ja tieteellisten kirjojen tuottaminen suomeksi suomalaisessa akateemisessa maailmassa on ongelma. Vaikka yliopistojen rahoitusmalliin liittyvän Julkaisufoorumi-laatuluokituksen ei pitäisi syrjiä suomenkielistä julkaisemista, yliopistojen sisällä kerrotaan kulkevan viestejä, jotka ohjaavat toiseen suuntaan. Haittaako Koneen Säätiö siis rahoittamiensa tutkijoiden menestymistä omassa työssään?

Entäs globaali tutkimusmaailma ja kehittyvät tiedemaat? Kannattaako indonesialaisen tutkijan kirjoittaa bahasa indonesiaksi tai suomalaisen suomeksi tai ruotsiksi aiheesta joka kiinnostaa molempia? Entä jos pyrittäisiin siihen, että kaikki ymmärtäisivät tieteellistä artikkelia, eli siirryttäisiin yhteiseen kieleen? Mutta ymmärrys ei riipu yksinomaan kielen nimestä, vaan koko tekstilajista. Väliin tarvitaan joka tapauksessa välittäjää, tulkkia, selittävää tekijää, joka auttaa ymmärtämään sisältöä, jos lukija on toisella alalla.

Kuten muidenkin suhteellisen pienten kielten osaajien, suomalaisten tieteilijöiden vahvuus on hyvä kielitaito. Ainakin ihmistieteilijöiden on tavallisesti omaksuttava tieteellisen kirjoittamisen taitoja useammalla kuin yhdellä kielellä. Me sosiolingvistiikkaa seuranneet uskomme, että tämä on myös hyödyksi tutkijoiden omalle ajattelulle. Vaikka ei kirjoittaisikaan eri kielillä, ainakin ymmärtää tekstiä: valtavasti hyvää tiedettä on julkaistu muilla kielillä kuin englanniksi.

Jotkut keskustelijat yhdistävät kansallisilla kielillä kirjoittamisen, tai varsinkin siihen kannustamisen, nationalismiin. Historiassa on ollut aikoja, jolloin kielivalintaa myös tieteessä ohjasivat nationalistiset motiivit. Ehkä näin on edelleen Venäjällä tai Ranskassa, mutta tuskin Suomessa. Tosin minusta näyttää, että englanti koetaan jotenkin vähemmän ”kolonialistiseksi” kieleksi tieteessä kuin muut. Miksi näin on, jos on?

Kysynkin sinulta, joka olet lukenut tähän asti, miten tutkimusrahoittaja voisi rohkeasti edistää tieteen monikielisyyttä, tukea vuorovaikutusta kielirajojen yli? Kun kannustamme rinnakkaisjulkaisemiseen avoimesti verkossa, miten tuemme rinnakkaiskielistä julkaisemista? Monet tieteelliset julkaisut eri maissa, myös Suomessa, ovat siirtyneet verkkoon ja monipuolistaneet sisältöään, eikä raja tieteellisen ja yleistajuisen välillä ole enää ollenkaan selvä. Miten rahoittaja voi parhaiten hyödyttää tätä virkistävää kehitystä? Millaisia rahoituksia nykyään tarvitaan kääntämiseen ja kielentarkistukseen, joihin varmaan aina on ollut vaikea löytää tukea?