SONGS AFTER NATURE 

Vuonna 2022 Saaren kartanon residenssissä alkunsa saanut SONGS AFTER NATURE on eri taiteenaloja edustavien taiteilijoiden yhteistyön kautta syntynyt esitys, joka liittyy maapallon nykyiseen tilanteeseen: kuudenteen joukkosukupuuttoon, ilmastonmuutokseen, yhteiskunnalliseen levottomuuteen ja digitaalisten teknologioiden lisääntymiseen. Runoilija ja kirjoittaja Virpi Vairinen kuvailee tekstissään Sibeliusmuseossa Turussa elokuussa 2024 näkemäänsä esitystä ja sen herättämiä tuntemuksia ja kokemuksia.

I

Luonnon jälkeen, kuten luonto on käynyt tekemässä tehtävänsä, ja tätä se nyt sitten on, nyt ja jatkossa. Luonnon jälkeen, kuten ihminen keksi sanan luonto erottaakseen itsensä jostakin, joka muistutti erehdyttävästi häntä, mutta tuntui sanalla mahdolliselta erottaa joksikin muuksi. Jälkeen, kuten joskus paradigma muuttuu, on diskurssin valtakausi ja mennessään diskurssi jättää jälkensä kaikkeen sittemmin tehtävään ja sanottavaan. Jälkeen, kuten voidaan mukailla, yrittää tavoittaa, imitoida, osoittaa kunnioitusta.

SONGS AFTER NATURE oli monitaiteinen esitys, kollektiivisesti syntynyt soiva ekosysteemi (”sounding ecosystem”), kuten työryhmä itse kuvailee teoksen esitystekstissään. Ryhmään kuuluvat tanssija Satu Hakamäki, shibaritaiteilija Elie Halonen, laulaja Rosie Middleton, kuvataiteilija Siiri Viljakka ja muusikko, säveltäjä Pia Palme sekä tässä esityksessä lisäksi kontrabasisti Margarethe Maierhofer-Lischka. Palme soitti useita soittimia, jotka välähtävät vuorollaan esityksen sanallisessa kuvauksessa, ekfrasiksessa tässä alla.

Ekfrasis on antiikista periytyvä termi, jolle on monia määritelmiä. Jossain se on äänen antamista äänettömälle, veistoksen puhumaan saamista. Joskus se on kilpailua, millä taiteenlajilla mitäkin ideoita voidaan ilmaista parhaiten. Usein ekfrasis on kuitenkin kääntämistä, tulkintaa, inspiraatiota, sovittamista: toisen taiteenlajin teoksesta syntynyttä tekstiä. Ekfrasis on kollaboratiivisin kirjallisuuden laji: sitä ei olisi ilman taidetta, joka ei ole kirjallisuutta. Myös vaikuttuminen voi olla ekfrasiksen laji. Teokset kaikuvat toistensa rakenteissa.

II

Songs After Nature on paitsi kollaboratiivinen teos, myös kollaboratiivinen prosessi, kuten sen alullepanija Pia Palme toteaa. Teoksella on ollut erilaisia variaatioita eri esityspaikoissa vuosina 2022 ja 2024. Mukana ovat olleet esimerkiksi laulajat Mari Zighinas ja Juliet Fraser sekä osana esitysten muotoutumista dialogisteina Tuomas Laitinen ja Lisa Horvath. Kollektiivisestakin teoksesta on usein helpointa puhua jonkun kanssa, joka edustaa ryhmää. Tätä tekstiä varten viesteilin Pian kanssa muutamista tausta-ajatuksista, mutta itse teoksen kuvaus on kuvaus omasta aistimellisesta ja ajatuksellisesta kokemuksestani.

Soiva ekosysteemi (”sounding ecosystem”) kuvaa todella hyvin teoksen monilajisuutta ja vuorovaikutuksen tuntua lavalla. Monessa kohdin tulevat näkyväksi riippuvuussuhteet, orgaanisten kehkeytyvien ja ikään kuin erityisen mahdollisten hetkien sarjat. Luonnontieteellinen ekosysteemi rajautuu aina johonkin, mutta vertauskuvallisessa käytössä ekosysteemi mahdollistaa ajatuksen monenlaisesta rajankäynnistä. Sen sisään voi astua monesta eri roolista käsin, sen voi rajata tiettyyn aikaan ja paikkaan ilmoituksella ja tarkastella sitä, mitä rajojen sisälle jää. Tai voi todeta, että tilapäinen ekosysteemi on syntynyt ja se saa opettaa läsnäolijoitaan omasta logiikastaan.

Iso osa itse prosessista jäi itseltäni pimentoon, näin vain viipaleen Saaren kartanossa keväällä 2022 alkaneesta projektista Sibeliusmuseossa. Pia kertoi, että kesän 2024 harjoitukset tapahtuivat kartanon alueella sijaitsevassa latorakennuksessa, jossa luonto oli läsnä huomattavasti Sibeliusmuseon tilaa monimuotoisemmin. Tuuli, siitepöly, hyönteiset, maanviljelyksen kierron vaiheet sekoittuivat työstettävään materiaaliin. Ensimmäinen versio esityksestä nähtiin Saaren kartanon elojuhlilla samoissa maisemissa. Näkemässäni esityksessä lavalla olleet ja esityksessä käytetyt oksat, lehdet ja marjat olivat kotoisin samalta alueelta, mutta tässä esityksessä rakennuksen tiivis ulkokuori sulki ne sisäänsä ja katkaisi äänen, moniaineksisen ilman, lämpötilavaihtelun ja näköhavaintojen virran. Luonnosta tuli kohosteisempaa, vaikka sitä oli läsnä vähemmän. Tai se oli kohosteista tutummalla tavalla, valmiiksi pieneen takanojaan asettautuneen esitystenkatsojan verkkokalvoille asettautuneena merkitysten maailman suhteessa muuhun aseteltuna osana. Poppeli, pihlajanmarja, mustikka, vaahtera, köysi, paperi, korkeat ja matalat äänet.

III

Esityssalin betonipinnat
eräänlainen kulkeutuneen hiekan muodostama kotilo
jossa ihmiset kaikuvat toisilleen

lepoa aktivoivat
tekoja aktivoivat
esineet, joiden paikka ei alunperin ollut
siinä missä ne nyt ovat

Matot, tyynyt ja säkkituolit muistuttavat Esete Sutisen lepoa käsittelevistä teoksista. Esityksen arki, katsojan lepomieli. Tuolit on aseteltu konventionaalisesti. Niistä seuraa konventionaalinen asento. Etualalla on mahdollista ottaa toisenlaisia asentoja.

Kirjoitus, joka on rypistetty näkymättömiin
sen tarkoitus on
sen tarkoitus on viitata johonkin toiseen
hetkeen, aiempaan tai tulevaan tai

nyt

”tell me what
a human is ”

kuin kynänä käytetty oksa
kysyisi sormien, käden, ihmisen kautta
takaperin

reverse engineering existential questions

odotus
on olemista ajoissa
ennenaikaisena
ikään kuin se alkaisi
tiettynä hetkenä

läpinäkyvissä taskuissa
kuivaa jäkälää, marjoja ehkä, kukkia, lehtiä
ei-ihmistä kiinni ihmisessä
kuten aina

Se muistuttaa holobiontin käsitteestä. Lynn Margulis ajatteli ehkä alunperin vähemmän ihmistä kuin ihminen nyt ajattelee itseään kaiken aikaa, ja puhutaan siitä, että ihminen on holobiontti, ei täysin tarkkarajainen yksilönä vaan eräänlainen ekosysteemi viruksineen, bakteereineen, sienineen ja muine vierailevine mikro-organismeineen.

Kuten kuumeessa ei ole täysin oma itsensä ja on silti aivan sama kuin kaiken aikaa. Marjat taskussaan, kuiva jäkälä rahisemassa poskea vasten, on kiinni maisemassa kuten on pidellessään kättään liukuportaiden kaiteella.

Lavalla ääni toistaa mitä oksa kysyy

se on kuin kiertävä tuuli
jousisoittimen hidas, matala sointi
P soittaa toista soitinta
kuin puuta
jolla on ollut tai tämä on
sen toinen elämä
jonka sisällä kulkee ääni
kuten joskus vesimolekyylit, energia epäröivänä päivänä

maailma täyttyy erilaisista materiaaleista
niiden paljouden voi kertoa vain kuiskaamalla
sen mitä siitä seuraa
näkee nyt laulajan kasvoista
kuulee korkeasta äänestä

joka laulaa tuhosta ja toivosta
hänet sidotaan
häntä liikutetaan
ulos tulee ääniä

sitoja on voima
P:n gongia kiertävät esineet
käpy jokaisella osallaan

mihin käpy päättyy
pakoon yrittäminen, liike
on enää hidas muotoseikka

jouset eivät ole varmoja
ne eivät tiedä mitä tapahtuu
mutta tietävät

veden solistessa sitoja kiinnittää tanssijan ja laulajan toisiinsa
he ovat äänen ja liikkeen pehmeää massaa
on vaikea sanoa
laittaako joku vastaan
vai tekee juuri kuten täytyy

”how to ”
P sanoo

”this convergence
this mess
that pollutes my mind

getting entangled”

mikä tämä edes on
sen osat voi luetella, mutta
siitä ei pääse selvyyteen

” bound together by invisible ropes”

oksa maalaa ihmisen kädellä
kasvia josta tuli
puhe etenee olemassaolon nopeudella
kuten ajatus, todellisuus

”this is paper
such an old material”

kirjoitus ei pysy perässä
dokumentaation nopeus
ei ole olemassaolon nopeus
historia jää aina vajaaksi

tanssija on vapautettu köysistä
ja paperi,
nyt vanki
nyt vapautettu

”silence maybe”

kontrabasson matalissa taajuuksissa
pitkä köysi luovuttaa, katoaa
marjoja putoaa paperille

puhtaasti koristeellisia kuolleita lehtiä
kuivunut, se on kauniimpi sana kuin kuollut
se on vielä rajamailla
silloin vielä tunnistamme sen
hetken matkaa elollisesta
mutta ilman vettä

kaikki laskeutuu, painautuu
vedenpinnan yläpuolisen luonnon laki
luonnon laulu
tanssija ja laulaja makaavat maan puoleensa vetäminä

kun he nousevat, he syövät marjoja
kuten vapautetut/periksi antaneet pudonneita mahdollisuuksia
ne menevät hukkaan osin
niitä heitellään

a small land on plenty
a wonderful mess
a minor fight
a shared passion
a frenzy

S kerää marjoja
niitä on liiskaantunut
niiden alta paljastuu lisää nuotteja

lisää jotakin kerrottavaksi,
todettavaksi

Sitoja liikkuu lavalla ja se, miten hän sitoo marjoista märän tanssijan, muistuttaa kansanperinteiden trickster-hahmosta, ihmisten ja joskus luonnonkin sääntöjä rikkovasta olennosta, joka pienellä vahingonteolla tai esteellä antaa ihmiselle opetuksen.

Kuten on tarpeen tunnistaa tosiasiat,
mentävä yhä tiukemmalle.

kuivia oksia hieroutuu rumpukalvoja vasten
ne kuulostavat sateelta, mahdottomasti
tulvalta
rankkasateelta
jota jouset valuttavat
laulaja maalaa alas katuja ja rinteitä

”shifting in time
in space”

Tanssijaan sidotaan vielä lehteviä suuria oksia. Ne painautuvat vasten ihoa köyden tavoin,
mutta se näyttää kivuliaalta. Mutta se ei välttämättä ole sitä. Tanssijan ilme on autuas,
kuten käy kun joskus ihminen sidotaan paikalleen. On korkeita ja matalia ääniä ja

”shifting”

suuria kuivia oksia iskeytyy rumpukalvoille
ne ovat ja eivät ole pehmeitä räjähdyksiä
ihminen kohtaa väistämättömän
köysissä
kaikki sitoutuu häneen
ihminen sitoo kaiken itseensä,
raahaa, vetää
kaiken alas mukanaan
silloinkin kun näyttää olevan paikoillaan
ja harkitsevan

”let me turn into moss
into grass, into rock
instead”

lopulta ei ole muuta kuin olla läsnä luomassaan

ja miltä hän näytti silloin
ei häntä näkynyt

IV

Mietin kauan sidontataiteen merkitystä esityksessä. Sen sanallistaminen on vaikeaa. Siihen liittyy hyvin erilaisia sävyjä sen historian ja nykypäivän monimuotoisen soveltamisen takia. Ajattelen köyttä ja esiin nousee Lontoossa tänä kesänä esillä ollut Dominique Whiten näyttely, jossa merenpohjasta nostetun näköisestä puutavarasta nousee ilmaan kiemurrellen metallitankoja. Oikeiden köysien rinnallakin ne näyttävät ruostuneilta köysiltä. Ne eivät pidä enää mitään kiinni, ne leijuvat pinnanalaisella tavalla, mutta nyt gallerian ilmassa. Whiten teosten köydet viittaavat sidontaan merenkulussa ja ihmisiin, joita kuljetettiin meriä pitkin. SONGS AFTER NATURE -esityksessä on toisin, se on maan esitys.

Etsin ja etsin. Katakreesi on vertauskuvien sekoittamista ja väärinkäyttöä, sellaisten analogioiden luomista, joita ilman jotkin osat todellisuudesta jäisivät nimeämättä (Monika Świerkosz, 2017). Sitten sattumalta törmään taas Nancy K. Millerin araknologiaan. Ovidiuksen Araknen hahmosta inspiroituneessa teoriassa kirjoittaminen nähdään eräänlaisena hämähäkin verkon kutomisena: tekstit/ideat heittyvät kuin langat ja ne ovat väistämättä tekijästään ja tämän ruumista lähtöisin. Ne muodostavat jotakin itsessään ja yhdessä sen kanssa, mitä verkkoon tarttuu. Vertauskuva kertautuu kirjoittamisesta lavalle, sitojan liikkeisiin ja yksittäisiin solmuihin lavalla. Miten ne vaikuttavat visuaaliseen, auditiiviseen ja semanttiseen materiaaliin: kurovat ja kiristävät, odottavat, pudottavat erilaisiin asentoihin, irtoavat, lomittavat tapahtumia toisiinsa, siirtelevät katsojan fokusta, ulottuvat eri puolille, heittyvät äkkiä, jäävät näkymättömiksi osiksi seuraavien alle, yhdistävät. Sillä mikä tahansa on ekosysteemissä ja verkon solmuissa tekeytyvää, kunnes esitys on ohi. Ja sittenkin prosessi jatkuu.

Lähteet

Landwehr, Margarete. “Introduction: Literature and the Visual Arts; Questions of Influence and Intertextuality.” College Literature 29, no. 3 (2002): 1–16.

Świerkosz, Monika. “Arachne and Athena: Towards a Different Poetics of Women’s Writing.” Teksty Drugie 2, no. 2 (2017): 8–26.

Abdel-Razek, Jamila ”Dominique White’s Shipwrecks Surface from the Depths”. 9.8.2024. https://www.frieze.com/article/dominique-white-deadweight-2024-review