Uutiset

Saaren kartanon residenssi

21.05.2019

Yhteisötaiteen triennaali 2019: Saaren Seireenit on voimanantaja, elämän peruspilari

Haastateltavana Eila Haapsaari, Helena Hasula-Pennala ja Maire Roine.

Kaikki alkoi vuonna 2012, kun Pia vieraili Pyheen koululla, jossa kokoontui paikallisten naisten kudontapiiri. ”Hän kyseli siellä, että kuka olisi halukas tulemaan tällaiseen ryhmään”, Maire kertoo. ”Yhteisötaide oli sen aiheena, ja me olimme huuli pyöreänä. Sieltä lähti mukaan ainakin Raili ja minä, ja Maritta.”

Heti käy selväksi, että Saaren Seireenit on paikallisyhteisö. Pyheellä Piaa vinkattiin seuraavasta potentiaalisesta paikasta ja Tavastilasta naisia tulikin lisää: ”He ovat sitten oikein kunnon mietoislaisia, paitsi minun siskoni on Mynämäen puolelta, vähän sieltä rajoilta, joten poikkeuksia on”, Eila naurahtaa.

Seitsemässä vuodessa Seireeneistä on tullut kiinteä, vahva porukka. Naisia on ollut mukana yhteensä 13. ”Minun mukaantuloni oli minulle itsellenikin vähän yllätys. Kun minulle soitettiin, ajattelin, että okei, Eilaan minä luotan. En olisi ehkä tullut, jos en olisi tuntenut kutsujaa. Eila on ollut semmoinen kokoava henki”, Helena lisää.

Hyvin pian tutustumisen jälkeen Seireenit alkoivat jo tehdä yhteistä tapahtumaa, kukkaisjuhlaa. Sen pohjaksi muodostuivat naisista tehdyt haastattelut. ”Pia teki meistä jokaisesta oikein syvähaastattelut, kun hän halusi tutustua meihin”, Maire kertoo. Ensimmäinen projekti muodostuikin elämäntarinoiden pohjalle. Alussa kaikki olivat hämillään. ”Estoja ja arkuuttakin oli monenmoisia. Olimme jämähteneitäkin vähän. Mutta yhteishenki meillä on ollut alusta asti hyvä, olemme tukeneet toinen toisiamme, eikö vain?” Maire varmistaa toisilta.

Jos jokin on matkalla ollut hankalaa ja on tullut epäonnistumisia, toiset ovat jaksaneet kannustaa: ”Yritä vielä tuota, siitä tulee hyvä!”

En ole yksin

”Taide, se oli vaikea sana. Emme me koe olevamme taiteilijoita. Näin viime viikolla sellaisen luovuutta esittävän kaavion ja siitä tuli Seireenit mieleen. Siinä oli start, sitten vink, vinks, vinks ja sitten end.  Olimme ryhmä naisia, kun me aloitimme yhdessä, ja sitten Pian pyörittiin ja hosuttiin ohjauksessa, niin lopputulos sieltä aina tuli.”

Naiset kertovat, että heille yhteisötaide on yhdessä tekemistä, ”hyvänmielenjuttua”, jossa on saatu aikaan näyttäviä asioita. Ihanana muistona mieleen nousee Aseman seudun Ruususilta-niminen neulegraffitiprojekti, jonka naiset ovat kuulleet tuoneen iloa ja ihmetystä monelle Aseman seudun ihmiselle.

”Vuosia on tullut kaikille tasapuolisesti ja elämä on heitellyt, niin kun elämään kuuluu. Kyllä tämä on antanut minulle voimaa ja sellaista peruspilaria. Vaikka on yksin, niin ei sitten kuitenkaan ole yksin”, Helena avautuu.

Käsillä tekeminen on ollut naisille hyvin palkitsevaa. Tekemisen yhteydessä jaetut asiat, ilot ja surut ovat kuitenkin rakentuneet yhtä tärkeäksi. Ihmisestä tulee vapaampi jakamaan omia asioitaan, kun vierellä toinen auttaa, kommentoi ja osallistuu. ”Sitä helposti ajattelee, että tämä minun elämäni nyt on tällaista, mutta kyllä jokaisella omansa on”, Helena kommentoi ja lisää: ”Keitin mehua silloin, kun se puhelu tuli ja minulta kysyttiin, että tuletko tekemään yhteisötaidetta. En tiedä mitä siitä olisi tullut, jos olisin jäänyt sitä mehua keittämään, enkä olisi lähtenyt mukaan. Kyllä tästä on niin paljon voimaa ja rohkeutta saanut. On ollut tosi ihanaa.”

Yhteisötaiteen tekeminen on yhdessä tekemistä, mutta ei mitä tahansa yhdessä tekemistä. Taiteen merkitys keskiössä on olennainen. Naisten mukaan ilman taidetekemistä tapaamiset olisivat pelkkää höpötystä ja ”koko touhu jäisi ilmaan”.

”Maailmankuva on myös laajentunut, se on ennen ollut sellainen kapeakatsantoinen”, Eila avaa. ”Kävin kyllä ennenkin näyttelyissä, mutta tämä on laajentanut paljon sitä mitä kaikkea taiteeseen kuuluu.” Taiteen päämäärä mietityttää naisia: ”Onhan se ihan erilaista kuin jos tehdään jotain mattoja Martoissa.” Taideprojektin kukkakransseja tehdessä naisten mielessä on koko ajan ollut laajempi kokonaisuus. Ensimmäisessä projektissaan Seireenit tekivät mekkoja, joiden rintaan aplikoitiin kuva. ”Siinä joutui aika syvällisestikin luotaamaan omaa elämäänsä. Piti ihan pysähtyä ajattelemaan syvällisemmin, ei pelkän ammatin kautta, vaan omaa itseään ja ihan omia ajatuksiaan.”

Kaikissa projekteissa heitetään huulta ja herjaakin, mutta kaikki kokevat, että tekemisen pohjalla on jotain syvempää. Yhteisistä projekteista on ollut myös opiksi: ”Ruususillassa Pia valisti meitä, että pitää oppia luopumaan. Se on ollut tärkeää hahmottaa, ettei kaikki taide ole Pietarin kirkkoa. Jos naakat vievät ruusut sillankaiteesta, niin sille ei voi mitään! Pitää nauttia hetkestä”, Eila kertoo.

Myöhemmin vaakunaprojektissa, jossa jokainen Seireeni teki henkilökohtaisen vaakunan, itsensä tutkiminen meni vielä pidemmälle. ”Minun vaakunani on nyt minun tyttöni seinällä, ja hän on sanonut näkevänsä siinä mistä me olemme tulleet. Kun on niin paljon elämässä liikkunut, on hyvä tuntea, että jossain on sentään ne juuret”, Maire sanoo.

Mitä taide sitten on yhteisötaiteessa?

Seireenit ovat usein lähteneet liikkeelle yhteisestä ihmettelystä. Kun on alettu hyvin epäselvistä tehtävänannoista yhdessä pohtimaan, on löydetty uusia reittejä.

”Pia on antanut meillä lähtökohdiltaan ihan ihmeellisiä tehtäviä. Emme me ole mitään sukkia tai villapaitaa tehneet”, Maire kertoo. Ruususillankin tekeminen aiheutti aluksi vastusta ja ihmetystä: ”Mistä löytyy niin paljon lankaa ja rättejä… Mutta sitten, kun pisti itsensä likoon, niin se onnistui.” On kohottavaa ja herättää ylpeyttä, että on saanut tehdä ja olla mukana. Myös tavoitteiden asettaminen on ollut tärkeää. ”On saanut kokea sen viimeisen illan, että me teemme sen!” Eila innostuu. Helenalle tärkeää Ruususillassa oli myös teoksen vastaanotto: se, että sitä arvostettiin ja kunnioitettiin, eikä kukaan tullut sitä sillankaiteesta rikkomaan.

Taiteen tekemisen kautta naiset ovat löytäneet itsestään uusia puolia, pystyneet keksimään symboleja ja kuvaamaan ihan uusia ajatuksia. ”Olen aina ollut tyyppi, joka haluaa, että asioihin on ohje. Mutta taiteessa Pia on antanut vain raamit ja meidän on pitänyt se itse luoda se taideteos”, Eila kertoo.

”Minulla on vaakunassani jokena lehmänkettingit. Jokivesi ei ole sininen, vaan ruskea. Minä olin keksivinäni ihan kauhean hienon keksinnön, vaikka naapurin rouva kysyikin, että mitä kaikkea romuu siihen on laitettu ,” Eila nauraa.

”Se ilmentää minua, sitä minä olen hakenut, eikä sen tarvitsekaan ilmentää ketään muuta. Olen osannut keksiä symbolin, jolla ilmennän itselleni ajatuksiani. Siinä kokee olevansa pieni taiteilija, kun joutuu perustelemaan valintoja itselleen.”

”Se on ihmeellistä, mitä kirjailijat sanovat siitä, että teokset alkavat itse rakentua. Yhtäkkiä tiesinkin, että nyt minä tarvitsen sinistä, ja tuntui, etten itse määrännyt sitä prosessia vaan ne värit itse halusivat tulla”, Maire kertoo.

”Meillähän on tämä luova lapsi aika littaan painettu, mutta sieltä se tuli!” Maire kertoo. Turvallisessa ryhmässä ja rauhallisella ajalla uudet asiat ovat mahdollistuneet.

”Me olemme aika avoimia, vähän niin kuin valkoinen paperi – tavallaanhan me olemme  työkalu, ja meillä on ohjaajana tämä taiteilija. Koin olevani ensin yhteisöaskartelija.  Mutta onhan se taide hirmuisen iso asia”, Maire kertoo. ”Silmät on avautuneet eikä se taide tunnu enää niin juhlavalta”, Eila lisää. ”Tavallinen tiskaajakin voi ymmärtää ja tehdä taidetta”, Helena sanoo.

Taiteen tekeminen on herkistänyt ja lisännyt kiinnostusta taidetta kohtaan. Yleisönäkin ollen taiteen kokeminen on muuttunut, ja naiset ovat tulleet sallivammiksi. ”Ennen ajattelin, että taide on elitististä, jotain korkeampaa”, Maire kommentoi.

Helena kokee, että hän on oppinut ymmärtämään, että taide muuttuu ajassa. Teatterissa hän ymmärtää nykyään paremmin nykysovituksia.  “Olen avoimempi. Ennen olisin voinut ajatella että ne on irviviä, mutta en enää nykyään. Se ei ole nykyään niin valmiiksi pureskeltua kuin ennen, en enää tykkää ihan siloisesta”, Helena kertoo. “Mulla on sama. Osaan miettiä sitä sanomaa uudella tavalla”, Eila lisää.

Moni Seireenien projekti on ollut omaelämäkerrallinen ja jollain tapaa taaksepäin katsova. Helena pohtii, että nyt häntä kiinnostaisi katsoa eteenpäin: ”Toivoa ja luoda tulevaisuutta. Miettiä ympäristöasiaakin.”

“Einsteinkin sanoi jo kauan sitten, että jos mehiläinen häviää, niin neljän vuoden päästä häviää ihminen”, Maire muistuttaa. Naisten mielestä taiteilijan rooli on antaa yhteisiä raameja, suojella yhteistä tilaa ja olla tyrmäämättä yhteisön ideoita. Ehkä kevään projekti suuntaa jo tulevaan.