Säätiöissä ilmenee ajoittain halua keskittää apurahojen jakamista, näin myös koronapandemian aikana. Ilona Herlin ja Kalle Korhonen pohtivat, mitä tällainen skenaario toisi tullessaan.

Kuluvana keväänä uusi virustauti on aiheuttanut globaalin kriisin, joka lävistää eri elämänalueet kansanterveydestä sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja talouteen. Kriisin on katsottu oikeuttavan monia poikkeuksellisia toimia, ja valmiuslain myötä perusoikeuksia on nopeasti kavennettu. Vallan keskittäminen on ainakin Suomessa koettu hyväksyttäväksi, kun uhka on ollut riittävän suuri: helposti tarttuva tappava tauti. On kuitenkin tärkeää, että poikkeustila ei jatku yhtään kauempaa kuin on aivan pakko, kuten eri tahoilta on korostettu.

Myös suomalaiset säätiöt ovat toimineet kriisissä nopeasti. Esimerkiksi muutama taidetta tukeva säätiö kokosi tukipaketin taiteilijoille yhdessä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa, eräät lääketieteen säätiöt järjestivät yhdessä koronavirukseen erikoistuneen pikarahoitushaun, ja monet yksittäiset säätiöt ovat avanneet erityisiä apurahoituksia. Talouskriisi iskee myös säätiöiden talouteen, etenkin jos osinkovirta tasavallan presidentin toiveiden mukaisesti tyrehtyy. Silti on mahdollista, että säätiöt kehittävät vielä uusiakin lisähakuja tai ainakaan eivät pienennä tukisummiaan tänä vuonna. Säätiöiden rahasäkki ei kuitenkaan ole pohjaton, toisin kuin ehkä luullaan.

Säätiörahoituksen voima on ollut sen moninaisuudessa. Kun tiedettä, taidetta ja kansalaisyhteiskuntaa ovat tukeneet sekä julkiset tahot että lukuisat säätiöt, kaikkea ei ole jaettu yhdeltä luukulta. Tällöin rahoituksista päättäminen ei ole jäänyt harvojen harkittavaksi, vaan siihen on osallistunut merkittävä osa suomalaista kansalaisyhteiskuntaa, koska päätökset perustuvat vertaisarviointiin. Apurahasäätiöiden yhdistyksen Säätiöt ja rahastot ry:n sivulla todetaankin osuvasti: ”Säätiöt tuovat vaihtoehtoja ja monipuolisuutta rahoituskenttään.”

Äskettäin tarkentui käsitys siitä, miten paljon lukuisat apurahasäätiöt tukevat tieteen, taiteen ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa Suomessa. Säätiöt ja rahastot ry:n jäsensäätiöt, joita on 200, käyttävät tarkoituksensa toteuttamiseen puoli miljardia euroa vuodessa. Tästä esimerkiksi lääke- ja terveystieteille jaettiin vuonna 2018 noin 86 miljoonaa euroa ja taiteille noin 63 miljoonaa euroa.

Kriisioloissa on säätiökentälläkin hyvän yhteistyön ohella on syntynyt vaatimuksia siitä, että kaiken pitäisi nyt tapahtua tehokkaasti. Niin, tehottomuutta ei halua kukaan. Mutta säätiöt eivät ylipäätään ole hitaita, demokraattisia, eivätkä ne tarvitse valmiuslakia voidakseen toimia ripeästi. Hallinto on monessa säätiössä hyvin joustava ja mahdollistaa nopean toiminnan.

Ongelmia voi seurata, kun tehokkuus samaistetaan keskittämiseen. Kun Säätiöt ja rahastot ry. kysyi jäseniltään, miten ne ovat reagoineet koronakriisiin, saatiin mm. vastauksia, joiden mukaan apurahoja pitäisi jakaa kootusti ja koordinoidusti, ja jakamisesta päättäisi yhteinen elin, koska kiireessä voidaan tehdä ”sattumanvaraisesti” päätöksiä. Säätiöissä näyttää siis olevan myös halua toimia kansallisvaltioiden tapaan, poikkeusolojen periaattein. Nämä säätiöiden piiristä nousevat toiveet ovatkin mahdollisesti merkki laajemminkin vallitsevasta, keskittämistä ja kontrollia haikailevasta tunnelmasta.

Pitäisikö kriisin myötä kaikki moninaisuus siis hylätä? Kuulostaa huolestuttavalta. Mitä sitten tapahtuu, kun kriisi loppuu? Jatkaisivatko yhteiset koordinoivat elimet toimintaansa? Jos keskittämisinto kasvaa, voidaan seuraavaksi ruveta vaatimaan esimerkiksi tutkimusvoimavarojen keskittämistä valtion kannalta strategisesti tärkeisiin aiheisiin, kuten viruksiin, muovinkorvikkeiden kehittämiseen tai lastenhankinnan edistämiseen. Aiheet ovat tärkeitä, mutta tutkimusrahoituksen liiallisella keskittämisellä jätettäisiin muita tärkeitä – ehkä jopa seuraavaksi haasteina eteen tulevia – aiheita tai kriisien aiheuttajia huomiotta.

Tehokkaalta tuntuva keskittäminen toisikin mukanaan helposti myös valvonnan ja kontrollin. Kun päätökset ovat harvemmissa käsissä, on sujuvampaa pitää silmällä, että tieteen rahoitus ohjautuu esimerkiksi äsken mainittuihin ”tärkeisiin” kohteisiin – ja että kaikki rahoitus on niin sanotusti vaikuttavaa. Jos poliittinen ilmasto muuttuu huonommaksi, keskitetyt rakenteet on helppo ottaa haltuun ja niiden avulla alistaa taide ja tutkimus palvelemaan jotakin uuskansallista tiedontarvetta.

Halutaanko siis keskittää ja kontrolloida säätiöiden toimintaa? Vai halutaanko sen sijaan rakentaa parempaa ja uudenlaista yhteistyötä eri rahoittajien kesken? Koneen Säätiö on monipuolisen, myös joutokäyntiä mahdollistavan taide- ja tiederahoituksen kannalla. Se on myös halukas yhteistyöhön muiden kentän toimijoiden kanssa. Uskomme, että näin toimien tutkimuksen ja taiteen monipuolisuus varmistuu ja ihmiskunta on paitsi valmiimpi uusiin kriiseihin myös henkisesti rikkaampi.