Uutiset

Koneen Säätiön toiminta

18.01.2016

Sisäinen varmuus ja itsensä tunteminen tekevät rohkeaksi

Tiedettä jo pitkään rohkeasti taiteeseen yhdistänyt Terike Haapoja on Koneen Säätiön hallituksen uusin jäsen. Hän tuntee olevansa etuoikeutettu, kun on saanut tehdä työtä taiteilijana. Siitä on kiittäminen suomalaista tukiverkostoa.






”Taiteilijan työhön liittyy sellainen leikki ja kyky käsitellä henkilökohtaista maailmasuhdetta, jota minun on vaikea nähdä muussa ammatissa.” Terike Haapoja kertoo, että tekisi taidetta varmasti, vaikka ei voisi tehdä sitä päätoimisesti.

Kuvataiteilija Haapoja tunnetaan kantaaottavista ja poliittisista teoksistaan. Hän on apurahansaajana todistanut, kuinka Koneen Säätiön tieteen ja taiteen välimaastoon suunnattu rahoitus on kasvattanut kenttää Suomessa. Haapoja on omissa teoksissaan yhdistänyt tiedettä taiteeseen jo vuosia.

”Helsinki tunnetaan art&science -skenessä kansainvälisesti mielenkiintoisena paikkana tehdä työtä”, hän kertoo.

Kun Haapoja alkoi tarkastella suhdettaan maailmaan, esimerkiksi kuolemaan ja luontoon, sattuivat välineet siihen löytymään tieteestä.

”Kymmenen vuotta sitten tieteen ja taiteen välillä ei ollut juuri verkostoja. Jalkauduin itse yliopiston käytäville ja kävin peruskursseilla. Dialogin luominen eri toimijoiden välille on äärimmäisen tärkeää, jotta uutta ja erilaista voi syntyä.”

Dialogia ja yhteistyötä tarvitaan Haapojan mukaan nyt myös julkisen ja yksityisen sektorin välillä, erityisesti sosiaalisen vastuun alueella. Koneen Säätiön kaltainen organisaatio yhdessä julkisen sektorin kanssa voi taata sen, että kuuluviin pääsevät kaikenlaiset äänenpainot.

Tällä hetkellä Haapojaa järkyttää se, millaiseen vihan ja eriarvoistumisen kulttuuriin Suomi on luisumassa.

”On vaikea kuvitella yhtään tilannetta, joka olisi nyt akuutimpi. Meidän on tuotettava alustoja muille kuin fasistisille ja rasistisille äänille. Yhteistyöllä voimme myös säilyttää sen yhteiskunnan turvaverkon, joka on äärettömän tärkeä.”

Rakenteet tuottavat sisältöjä

Taiteilijat kuvitellaan yleensä boheemeiksi, mutta heistäkin saa pedantteja, kun siihen antaa oikeat välineet. Kesken haastattelun Haapoja pyöräyttää sormeaan puhelimen näytöllä ja hänen autonsa saa parikymmentä minuuttia lisää parkkiaikaa. Haapoja nauraa, että parkkiaikaa hallinnoiva kännykkäsovellus on pelastanut hänen elämänsä.

”Ennen sain kahdet parkkisakot päivässä”, hän sanoo.

Haapoja uskoo itse vahvasti siihen, että rakenteet luovat tietynlaista käytöstä. Kun parkkiajan lisääminen onnistuu parilla näytön sipaisulla kolikoiden ja kävelyn sijaan, on todennäköisempää, ettei ihminen luista parkkimaksuista.

Rakenteet vaikuttavat Haapojan mukaan myös suoraan siihen, millaisia sisältöjä taiteilijan on mahdollista tuottaa.

”Suomessa on hyvä tukiverkosto, joten epävarman ammatin valitseminen ei tarkoita, että kuolee nälkään. Siksi olen voinut viidentoista vuoden ajan tehdä hyvin poliittista ja epäkaupallista taidetta. Koneen Säätiössä haluaisin päästä tutkimaan tarkemmin, miten rakenteita voisi muokata lisää niin, että yhä useammat äänet pääsisivät esille.”

Taiteilija on aina taiteilija

Haapoja tietää, mistä puhuu. Hän on viettänyt viime aikoina paljon aikaa New Yorkissa, mihin hän suunnittelee asettuvansa nyt pysyvämmin. Siellä epäkaupallisen taiteen tekeminen on käytännössä mahdotonta ja siksi Haapojan kokemus on siellä otettu hyvin positiivisesti vastaan.

”New Yorkissa ainoa tapa elättää itsensä taiteella on tehdä erittäin kaupallista taidetta tai opettaa päätoimisesti. Taideyliopiston käyneillä on satojentuhansien opintovelat. Uskallusta edistävät tukijärjestelmät puuttuvat siellä kokonaan”, Haapoja selventää.

Hän on itse kiitollinen siitä, että on saanut tehdä jo pitkään sitä, mitä rakastaa.

”Parikymppisenä kapinoin taiteilijavanhempiani vastaan ja olin hetken aikaa roudarina. Sitten ajauduin opiskelemaan valosuunnittelua ja sitä kautta kuvataidetta. Nyt en voisi kuvitella tekeväni muuta kuin taidetta. Yhdistän edelleen teoksiini oppeja valosuunnittelusta, joten lopulta sekin polku osoittautui tärkeäksi”, Haapoja hymyilee.

Ei rohkea mutta peloton

Vaikka taiteilija toimii nyt myös Koneen Säätiön hallituksessa, ei identiteetti muutu.

”Taustani on tieteen ja taiteen välisellä alueella, joten tunnen molempia kenttiä sekä taidepolitiikkaa. Olin erittäin iloinen, kun minua pyydettiin hallitukseen mukaan.”

Koneen Säätiössä hän haluaa pitää mielessä ajatuksen, jota hän arvostaa myös taiteessa: Rohkeus tarkoittaa riskinottoa. Riskinotto puolestaan tarkoittaa sitä, että homma voi mennä päin seiniä. Se on Haapojan mukaan hyväksyttävä.

”On paradoksaalista, että yhteiskunnassamme yleensä kannustetaan ottamaan riskejä, mutta epäonnistumista ei kyllä rakasteta”, Haapoja pohtii.

Miten rohkeus sitten näkyy hänen omassa taiteessaan?

”En osaa ajatella itseäni rohkeana. Ehkä ennemmin pelottomana. Uskallan pitää fokuksen asioissa, jotka ovat minulle itselle tärkeitä. Silloin rohkeuden ja pelon kysymykset muuttuvat epäolennaisiksi. Olen oppinut tunnistamaan, milloin joku asia tuntuu minusta varmalta. Sisäisen kokemuksen tunnistaminen on sellainen tutka, joka auttaa sulkemaan ympäristön äänet pois.”

 

Rohkeaa on: ”Itsenäinen ajattelu, vastuunkanto ja sitoutuminen. Myös leikki on rohkeaa. Totta kai rakastaminen myös.”

Rohkeaa ei ole: ”Pelkästään oman edun tavoitteleminen ei ole rohkeaa. Mutta pelkääminen itsen puolesta on inhimillistä. Pelosta syntyy paitsi vihaa ja aggressiota, myös huonoa taidetta. Siksi pitäisi pyrkiä luomaan sellaisia rakenteita, joissa ihminen voi olla peloton, ja sitä kautta tehdä rohkeita, aitoja tekoja.”

Bio:

Terike Haapoja, s. 1974, on taiteilijaperheen ainoa lapsi. Hän on viettänyt lapsuutensa Kirkkonummella Porkkalanniemen kärjessä metsässä leikkien.

Myöhemmin Haapoja on valmistunut teatteritaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta sekä opiskellut ulkomailla.

Nykyään Haapoja on jatkuvasti tien päällä. Työt vievät New Yorkiin ja Suomeen ja lisäksi hänellä on asunto Berliinissä. Henkinen koti on silti aina Suomessa suvun vanhassa kesämökissä, jossa hän viettää kesänsä.

Teksti: Enni Sahlman, Kaskas media