Kollektiivinen pyörre ja muita vastauksia

Koneen Säätiön johtaja Anna Talasniemi kirjoittaa syksyn 2018 myönnöissä esiin nousseista aiheista.

Koneen Säätiön tämän syksyn apurahapäätöksiä varten noin 40 taiteen ja tieteen asiantuntijaa teki ehdotuksen heidän mielestään tuen ansaitsevista hankkeista. Lähes jokainen arvioija olisi halunnut ehdottaa meille huomattavasti suurempaa joukkoa kuin heiltä pyysimme. Apurahansaajiksi valikoitui vieläkin pienempi määrä hakijoista. Taiteen hakemuksista rahoituksen sai 3,3 prosenttia hakijoista. Rahoituksen tarve on myönnettyyn tukeen nähden valtavan suuri.

Katve-Kaisa Kontturin ja Milla Tiaisen tutkimushanke pureutuu juuri taidetyön haasteisiin, joita ovat toimeentulon niukkuus, epävarmuus ja epäsäännöllisyys. Kontturi ja Tiainen aikovat hankkeessaan käydä käsiksi taitelijoiden arjen ja yhteiskuntapolitiikan ristiriitaan. Heidän lähtökohtanaan on havainto, että taiteilijat ja luovien alojen tekijät nähdään luovan talouden moottoreina ja markkinakapitalismin kaipaamien elämysten tuottajina samalla kun taiteilijat ovat vahvasti prekariaattia. Kuvataiteilijoista kolmasosa elää köyhyysrajan alapuolella.

Olin tänä vuonna mukana opetusministeriön Taide- ja taiteilijapolitiikan suuntaviivat -työryhmässä, joka luovutti syksyllä esityksensä taide- ja taiteilijapolitiikan keskeisiksi tavoitteiksi. Yksi työryhmän pääviesteistä oli, että ”taide on työtä ja sellaisena sitä on kohdeltava”. On tärkeää, että kaikki taiteen parissa työskentelevät, mukaan lukien taiteilijat itse, huolehtivat siitä, että taiteilijat saavat korvauksen tekemästään työstä. Tästä huolehdimme myös Koneen Säätiössä. Syynäämme hankkeiden budjetteja, että tutkijoille ja taiteilijoille on varmasti laskettu korvaus heidän tekemästään työstä. Maksamme asiantuntijoille palkkion hakemusten arviointityöstä. Kannustamme rahoituksen hakijoita hakemaan rahoitusta realistisesti ja pitkäjänteisesti.

Vuosi vuodelta olemme saaneet taiteilijoilta hakusummaltaan yhä suurempia hakemuksia, mutta ero tutkimukseen on vielä suuri. Yleisen haun tutkimushakemusten keskimääräinen koko oli 100 000 euroa, taidehakemusten 44 000 euroa. Myöntöjen kohdalla samat luvut olivat 109 000 ja 45 000.

Kontturin ja Tiaisen mukaan yksi ratkaisu taiteilijan työn ristiriitaan on taiteilijoiden keskuudessa nousseet erilaiset yhteisöllisyyden muodot. ”Yhteisöllisyydestä ja yhdessä tekemisestä onkin alkanut muodostua prekariaatin voimavara”, kirjoittavat tutkijat. He aikovat tutkia, millaisia kokemuksia taiteilijoilla on tällaisista yhteisöllisyyden muodoista ja miten uudet muodot vaikuttavat sekä taiteen tekemiseen että taiteilijoiden taloudelliseen kestävyyteen.

Tällainen yksilökeskeisistä käytännöistä irtaantuminen näkyi – ja on näkynyt myös aiempina vuosina – Koneen Säätiön apurahahakemuksissa ja -myönnöissä. Yksi esimerkki tästä on Support Structures Collective, kansainvälinen Suomessa työskentelevien taidetyöntekijöiden ryhmä, joka sai syksyn yleisessä haussa rahoitusta feministisen taidekeskuksen perustamiseen. Kollektiiviin kuuluu muun muassa kuraattoriduo nynnyt eli Hanna Ohtonen ja Selina Väliheikki.

Työryhmän tavoitteena on kriittisesti uudelleenajatella institutionaalisia rakenteita ja työskentelyn tapoja loputtoman tuotannon halun tyydyttämisen sijaan. Tuleva keskus tukee ja ruokkii etenkin feministisiä, naiseksi identifioituvia, ei-binäärisiä, rodullistettuja (poc) ja queer-taiteilijoita.

Tavatessamme myönnön jälkeen Ohtonen kuvaili minulle motivaatiota perustaa feministisen taidekeskus: “Yhdessä työskentely on tuntunut hyvältä. Kumpikaan meistä ei ole ollut yksin, vaan olemme saaneet toisiltamme tukea, apua ja voimaa. Ajatus feministisestä taidekeskuksesta syntyi tästä, eli miten voisimme laajemminkin jakaa tuota kokemusta.”

nynnyt kuvaili taiteen kentällä tavallista tilannetta, jossa monet ovat ja työskentelevät yksin. Osin tämä juontaa nynnyjen mukaan juurensa taiteilijoiden koulutukseen, joka perinteisesti tähtää taiteilijan oman äänen löytämiseen.

”Myös koulutuksella on tarve muuttua, kun taiteilijat ovat alkaneet huomata yhdessä tekemisen merkityksen. Yhteisöt ovat myös keino selvitä taiteen kentällä. Yhteisessä tekemisessä hyvää on jatkuva oppimisen mahdollisuus, kun voi reflektoida omia ajatuksiaan ja löytää omia sokeita pisteitään. Vastuun ottaminen yhdessä on myös vapauttavaa”, Väliheikki totesi.

Keskustelimme myös hankkeen instituutiokriittisestä luonteesta tilanteessa, jossa tekijät ovat itse perustamassa juurikin instituutiota. nynnyt kuvasi kokemusta siitä, kuinka usein he ovat jollain tapaa pettyneet olemassa oleviin nykytaideorganisaatioihin: ”Organisaatioilla on usein hyvät aikeet mutta jos rakenteet ovat patriarkaaliset, ei pelkkä feministinen ajattelu auta. Ajattelimme, että meistä olisi kiinnostavaa koettaa luoda feministisiä rakenteita instituutioon, joten päätimme perustaa sellaisen itse. Siinä positiossa koetamme myös luoda oman ekonomian.”

Toinen esimerkki yksilökeskeisyydestä irtautumisesta on kahden vuoden rahoituksen saanut taiteilijakollektiivi Honkasalo-Niemi-Virtanen. Hakemuksessaan he kuvasivat yhteistä työskentelyään näin: ”Haluamme juhlia yksilöajattelua purkavaa tekijyyttä, saattamalla itsemme yhä syvemmälle kollektiiviseen pyörteeseen.”

Tuoreessa haastattelussa kollektiivin jäsenet kertovat työstään ja siitä, kuinka heidän teostensa ei olisi ollut mahdollista syntyä yksin tai kaksin, vaan kuinka heistä kolmesta tulee yhdessä neljäs, näkymätön jäsen. Myös apurahan saanut Kosminen-kollektiivi on esimerkki kannustavasta kollektiivina toimimisesta.

Työ, prekaari työ, taidetyö, taiteilijan työ ja taiteilijan yhteiskunnallinen asema ovat aiheina useammassakin rahoitetussa hankkeessa. Karolina Kucia ajattelee taiteellisessa väitöstutkimuksessaan taidetta osana erilaisia organisaatioita ja kollektiivisuutta sekä kehittää työssään organisatorisia työkaluja yhteistyön metodologiaksi ja tekijyyden vaihtoehtoisiksi malleiksi.

Säätiötyössä yksi suurimmista iloista on oppia tuntemaan taiteilijoiden ja tutkijoiden työtä. Hakemusten lukeminen antaa tulevaisuuden toivoa. Tällä kertaa yksi toivon antaja ovat nämä useat taiteen tekemistä ja uudelleen organisointia ajattelevat ja tekevät apurahansaajat, joiden työ kantaa epäilemättä myös taiteen kenttää laajemmalle ja työn yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

Yksi taidekenttää laajasti kommentoivista hankkeista kuuluu tämän vuoden suosikkeihini. Juhani Haukan ja Lauri Antti Mattilan ”Etsitkö töitä?” on tutkielma työstä, ajasta ja yhteisöstä.  Esitystaiteellisessa hankkeessa tekijät haluavat kyseenalaistaa työn käsitteen ja irrottaa sen hyötylogiikasta etsimällä ihmisiä töihin tekemään sitä mitä he haluavat.

”Hankkeemme luo tilan poikkeuksellisille teoille: hiljaisille, syrjäänjääneille, kiireessä kadotetuille, unelmoiduille, tekemättä jääneille, töille. Sille, mikä pitäisi tehdä. Tai sille, jota ei vielä ole”, tekijät lupaavat.

 

Anna Talasniemi

johtaja

Koneen Säätiö