Joulukuun alumni Aune Kallinen

Esitystaiteilija, teatteriohjaaja Aune Kallinen työskenteli Saaren kartanon residenssissä talvella 2010. Kallinen työskentelee esittävän taiteen kentällä, mutta hänen teoksensa sijoittuvat usein eri taiteenlajien väliin. Teoksissaan Kallinen lähestyy kysymyksiä tuntemattomasta ja kaikesta, mitä emme käsitä tai näe.

Kallinen opiskeli teatteriohjaajaksi Kaisa Korhosen, Atro Kahiluodon ja Juha-Pekka Hotisen opissa Teatterikorkeakoulussa. Viimeisinä opiskeluvuosinaan hän siirtyi kurssikaverinsa Minna Harjuniemen kanssa johtamaan Ylioppilasteatteria. ”Ylioppilasteatteri oli meille kuin toinen teatterikoulu, jossa oli valtavasti vapautta ja vastuuta kehittää ja kehittyä”, kertoo Kallinen. ”Taiteellisesti olimme kunnianhimoisia, emme halunneet tehdä yhtäkään kompromissia.”

Kallinen toteaa, että ylioppilasteatterin aikoina pysyteltiin kuitenkin sovinnaisten teatteriraamien sisällä ja näyttämöä uudistettiin näyttämöltä käsin. Teatterilavan ulkopuolelle laajentaminen tapahtui Ylioppilasteatterin jälkeen. ”Singahdin gallerioihin ja kadulle, ja vaikka en ollut kokenut olleeni mitenkään rajoitettu, vapauduin.” Kallinen kertoo kiinnostuneensa tuona aikana performanssista, poliittisesta taiteellisesta toiminnasta, kuvataiteen ja esittävän taiteen välisyyksistä sekä kestollisuudesta. Sittemmin hänen teoksiaan on nähty muun muassa Kiasma-teatterissa ja kuvataidegallerioissa.

Työrytminsä taiteilija kertoo olevan hidas. ”Työskentelyni on herkistelyä ja kuuntelemista. Haparoin ja seurailen jotain, jonka tunnistan esitykseksi, omaksi olennokseen. Se kerii itseään auki pikkuhiljaa joskus vuosia ja sen kanssa on oltava rauhallinen, etten ala luulla liikoja tai pakottaa sitä toiseksi”, kuvailee Kallinen. ”Koska minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä me emme vielä tunne, tunnista tai tiedä, en voi alkaa mestaroida tai päällepäsmäröidä.”

Kalliselle tärkeää on maailman moniäänisyys. ”Mietin loputtomasti sitä, miten me kaikki mahtuisimme tänne – kaikki lajit, tavat, tarpeet, tyylit.” Moniäänisyys kuuluu myös Kallisen praktiikkaan. ”Pyrin rakentamaan esitystilanteet sen kaltaisiksi, että monta asiaa mahtuu samaan tilaan yhtä aikaa”, hän sanoo. Teosten työryhmät koostuvat usein monien eri taiteellisten alojen tekijöistä, tanssista kuvataiteeseen. Lisäksi Kallinen esiintyy teoksissaan yleensä itse, ryhmän tasa-arvoisena jäsenenä: ”Toimin eräänlaisena koollekutsujana ja kannan vastuuta kokonaisrakenteesta, mutta en puutu muiden tekemisiin enemmän kuin muutkaan työryhmän jäsenet.”

Ryhmätyöskentelyn periaatteissa heijastuu poliittisuus, josta Kallinen on esittävän taiteen kontekstissa erityisen kiinnostunut: ”Ajattelemme taiteen kautta yhdessä, ja silti jokainen teoksen osatekijä on oma itsellinen toimijansa. Tämänkaltainen järjestäytyminen on minulle sekä poliittinen vakaumus että e(ste)tiikkaa.” Hän pohtii esitysten tekemisen olevankin hänelle yksi mahdollinen tapa huolehtia maailmasta: ”Huolehtimiseen liittyy lempeys, vastuu menneestä ja tulevasta, mutta ennen kaikkea vastuu käsillä olevasta, jaetusta hetkestä. Esityksen hetki on todeksi tullut mahdollinen maailma kaikkien muiden maailmojen rinnalla. Se ei ole minulle kevyt juttu, vaikka pyrin lähestymään sitä nimenomaan kevyesti.”

Aune Kallinen on vastikään palannut äitiyslomaltaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun opettamaan ja suunnittelee samalla uusien taiteellisten prosessien alkuja. Niitä ovat muun muassa fiktiivinen dokumenttiromaani, jota Kallinen kertoo alkaneensa kirjoittaa vanhemmistaan. ”He olivat tulipunaisia kommunisteja ja teatterintekijöitä, jotka joivat itsensä hengiltä muutama vuosi sitten”, kertoo Kallinen. ”Käyn läpi erilaisia jälkeen jääneitä dokumenttimateriaaleja ja kuvittelen lisää. Hanke on itselleni outo ja monella lailla liian henkilökohtainen. Sen mahdottomuus innostaa minua jatkamaan.”