Eriarvoistumisen piirteitä ja yhteistyön mahdollisuuksia

Jakautuuko Suomi? -seminaarin esitykset valottivat eriarvoistumisen piirteitä ja yhteistyön mahdollisuuksia. Koneen Säätiön tiedeasiamies Kalle Korhonen tiivisti päivää seuraavasti.

Milloin tutkijoiden ja yhteiskunnasta kirjoittavien toimittajien yhteistyö toimii parhaiten? Miksi nykyajan köyhyys on erityisen periytyvää? Miksi kaikki eivät osallistu päätöksentekoon? Miten arvotuksista muodostuu puolueita? Onko maahanmuuttaja sama kuin ulkomaalainen? Näitä kysymyksiä ratkaisivat Jakautuuko Suomi? –seminaarin perjantain puhujat.

Koneen Säätiö järjesti kaksipäiväisen seminaarin Jakautuuko Suomi? 16.–17.5.2014 kulttuuritehdas Korjaamolla Töölössä. Seminaarilla oli oikeastaan kaksi fokusta, joista toinen liittyi sisältöön, toinen enemmän muotoon tai tekemisen tapaan, kuten perjantain seminaarin avannut professori Risto Alapuro totesi. Sisällöllisessä fokuksessa olivat yhteiskunnallisen eriarvoistumisen monet muodot esimerkiksi työelämässä, taloudessa, terveydessä ja asumisessa. Muodon tasolla kyse oli siitä, että säätiö halusi edistää eri ammattikuntien yhteistyötä konkreettisesti tuomalla yhteen yhteiskuntatutkijoita, aiheesta kiinnostuneita toimittajia sekä taiteilijoita. Perjantain ohjelma koostui esitelmistä, joita yleisö sai lyhyesti kommentoida; lauantain koko ohjelma oli ryhmätyöskentelyä.

Perjantain seminaarin esityksissä kaksi fokusta näkyivät erilaisessa määrin.

Eriarvoistumisen todellisuutta käsittelivät erityisesti iltapäivän puhujat. Yhteistyön mahdollisuuksiin taas syventyivät aamupäivän puhujat, mutta toisaalta yhteistyö näkyi käytännössä hienosti iltapäivän esityksissä, jotka olivat kaikki tutkijoiden ja toimittajien yhdessä rakentamia. Yleisökysymyksissä nousivat esiin sekä tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö että eriarvoistumisen todellisuus, ja hyviä kohtaamisia tapahtui sekä yhteisessä keskustelussa että tauoilla.

 

Aamupäivä: kuka tutkii, kuka toimittaa?

Aamupäivän puhujat Tim Newburn ja Elina Grundström korostivat aidon yhteistyön merkitystä tieteen tekijöiden ja niiden välillä, jotka tuovat tutkimustuloksia eri yleisöille. Toimittaja-professori Grundströmin mielestä Suomessa on edelleen ”vahva, keinotekoinen ja yleisöä aliarvioiva tieteen kansantajuistamisen ihanne”, johon liittyy se, että tutkijat saattavat tavoitella julkisuudesta vain mainetta omille hankkeilleen, tai yliopistot ”omille” tutkijoilleen. Onneksi tilanne on Grundströmin mukaan muuttumassa. Sosiologi-kriminologi Newburn taas koki nopean yhteisprojektin sanomalehden kanssa hyvin mielekkääksi.

Newburnin esitys käsitteli The Guardianin Reading the Riots –hanketta, joka käsitteli Englannin mellakoita elokuussa 2011. Miksi juuri tätä hanketta sitten piti esitellä? Meidän järjestäjien mielestä mitään muuta vastaavaa viimeaikaista hanketta ei voinut pitää yhtä näkyvänä ja onnistuneena. Newburn toikin ilmi hankkeen kiinnostavuuden monella tasolla. Yksi mieleenjäävä piirre oli hankkeen nopea toteutus vuosina 2011–12: ensimmäisistä suunnittelupalavereista siihen, kun kaikki tulokset oli julkaistu, kului alle vuosi. Erityisesti mellakoijiin keskittynyt osa saatiin valmiiksi neljässä kuukaudessa syksyllä 2011.

Reading the Riots oli kiinnostava myös ryhmätyönä joka ei ollut irrallaan yhteiskunnasta: monilla työhön osallistuneilla oli todelliset kytkökset yhteisöihin, joista mellakoijatkin tulivat. Newburn mainitsi myös sen, että tähän mennessä hanke ei ole tuottanut yhtään perinteistä tieteellistä julkaisua. Tämä sai kuulijat pohtimaan tieteellisen julkaisemisen mielekkyyttä vastaavissa tapauksissa. Lienee selvää, että tutkijatkin tulevat viittaamaan Reading the Riots –verkkojulkaisuun, joten siitä on tullut osa tutkimuskirjallisuutta. Newburnin esityksen jälkeen keskusteltiin tutkimustulosten ja arvojen yhteyksistä löyhästi Max Weberin pohjalta. Newburn itse oli sitä mieltä, että tutkijoiden on tärkeä myös olla mukana arvokeskustelussa, vaikka ajattelisivatkin että tutkimustiedon perusteella ei suoraan voi päättää, mitä pitäisi tehdä.

 

Iltapäivä: eriarvoistumisen todellisuus tuli (vähän) lähemmäksi

Iltapäivän aloittaneen kaupunkisosiologi Matti Kortteisen esitys havainnollisti suomalaisen eriarvoistumisen tilannetta. Hänen mukaansa suomalaisen uuden urbaanin ”köyhälistön” tilanne on monella tavalla huonompi kuin esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskon köyhien työläisten. Nykyajan köyhiltä puuttuu se tarpeellinen rooli tuotannossa, joka tehdastyöläisillä oli. Viime aikojen yhteiskunnallinen muutos on köyhille merkinnyt sekä olojen heikentymistä että vähäisempiä mahdollisuuksia oman aseman puolustamiseen. Tuloksena on periytyvää huono-osaisuutta.

Lotta Junnilainen, Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta korostivat teemaa, joka näkyi myös Kortteisen esityksessä: parempiosaisten suhtautumista huono-osaisiin. ”Ongelmalähiöiden” asukkaiden, kuten muidenkin eriarvoistuneiden, osallistumisessa yhteiskunnan toimintaan yksi ratkaiseva tekijä on se, kokevatko huono-osaiset, että heihin suhtaudutaan epäkunnioittavasti. Junnilainen, Luhtakallio ja Mustranta ehdottivat ratkaisuksi kansalaisuuden erilaiset lähtökohdat ja ihmisten kollektiiviset ja henkilökohtaiset sidokset tunnistavaa ja tunnustavaa politiikkaa.

Politiikkateema jatkui Tuomas Ylä-Anttilan ja Esa Mäkisen esityksessä, joka oli rakennettu kuin vaalitulokset esittelevä uutislähetys. Tällä kertaa ei kuitenkaan hehkutettu nykyisten puolueiden kannatuslukuja, vaan sosiologi ja datajournalisti olivat rakentaneet uudet puolueet nykyisten raunioille tuoreesta vaalikonedatasta saatujen arvovalintojen perusteella. Voittajaksi näissä eurovaaleissa olivat selvinneet Liberaalit Vasemmistovihreät, toiseksi tuli Suomen Konservatiivinen Puolue ja hiukan taaempana olivat Poliittinen Oikeistopuolue ja Maalaisliitto (samoja puoluekoosteita hiukan eri nimillä esiteltiin 25.5. Helsingin Sanomissa). Ylä-Anttila ja Mäkinen korostivat vastaavanlaisen avoimen datan merkitystä tutkimusaineistona, jopa sosiologian pelastajana, vaikka myönsivätkin sen edustavuuden ongelmat.

Iltapäivän kahden viimeisen esitelmän kohde sijoittui Itä-Helsinkiin, mikä sai seminaaria kommentoineet kysymään ”Jakautuuko Helsinki?”. Veikko Erannin ja Antti Järven tutkimuskohteena oli erityisesti Meri-Rastilan asukkaiden yhteiskunnallinen osallistuminen kaavamuutoksen yhteydessä. Eranti ja Järvi kysyivät, ovatko uudet alueellisen vaikuttamisen keinot vain koulutettujen ohituskaista päätöksentekoon. Eli jäävätkö huono-osaiset jonoon, josta ei pystytä vaikuttamaan?

Viimeisenä esiintyneet Heini Lehtonen ja Johanna Vehkoo toivat mukaan kielentutkimuksen näkökulman: sen miten itähelsinkiläiset nuoret käyttävät käsitteitä ”maahanmuuttaja”, ”ulkomaalainen” ja ”suomalainen”. Käsitteeseen ”maahanmuuttaja” on tässä aineistossa mielenkiintoisella tavalla tullut mukaan kytkös heikkoon sosiaaliseen asemaan: nuoret eivät yleensä halua olla ”maahanmuuttajia”, eivätkä edes välttämättä tiedä, keitä nämä maahanmuuttajat oikein ovat. Sen sijaan käsite ”ulkomaalainen” saattaa viitata monietniseen ryhmään, johon liittyy tiettyjä yhdistäviä tyyliseikkoja ja kielellisiä ilmauksia: ryhmään liittyy sosiaalista arvostusta. Lehtosen tutkimat itähelsinkiläiset ovat löytäneet kiinnostavan tavan kommentoida ei-suomalaiseksi luokittelua: tyylitellyn ”hoonon soomen” käyttö. Siihen kuuluu stereotyyppisiä piirteitä, joiden avulla puhuja karnevalisoi tilannetta ja osoittaa, ettei kuulu huonosti suomea puhuvien kategoriaan. Näin kielen avulla torjutaan muiden tekemää eriarvoistamista, jopa ihmisarvon kiistämistä, jota ns. maahanmuuttokriitikot harrastavat.