Tarinat ja julkaisut

11.03.2016

Yhteisvauraus monipuolistaa talousajattelua

Vuoden Tiedekynä 2016 -voittajat Tero Toivanen ja Juhana Venäläinen asemoivat yhteisvaurauden kysymykset ajankohtaiseen keskusteluun metsähallituslain uudistamisesta.

Joulukuussa 2015 Suomen eduskunta sai käsiteltäväkseen esityksen metsähallituslain uudistamisesta. Lain valmistelu eteni pitkään hiljaisuudessa, mutta sen mahdollisten seurausten hahmotuttua lakiesitys on saanut vastaansa jyrkkää kritiikkiä.

Miksi niinkin puisevalta kuulostava lainsäädäntöprosessi kuin metsähallintolain uudistaminen herättää ihmisissä laajaa huolta ja närkästystä? Uhkakuvien mukaan yhtiömuotoiseksi muutettava Metsähallitus saattaisi joutua kilpailuttamaan valtion metsien käyttöoikeuden, jolloin esimerkiksi metsän virkistyskäytön hallinta voisi siirtyä yksityisille sijoittajille. Metsän käytöstä voitaisiin alkaa periä maksua samalla kun käyttöoikeus pakenisi yhä kauemmas avoimesta ja demokraattisesta kontrollista.

Metsät ovat läpi kapitalismin historian olleet yksi areenoista, joilla kamppailua oikeudesta ”yhteiseen” on käyty. Pohjoismaissa aikojen saatossa tapaoikeudellisesti määräytyneet jokamiehenoikeudet takaavat edelleen vapaan pääsyn ja rajatun käyttöoikeuden metsiin silloinkin, kun ne ovat yksityisessä omistuksessa.

Kapitalismin globaali menestystarina on kaikkialla perustunut yhteisten alueiden aitaamiseen. Jotta metsien kaltaisilla yhteisillä alueilla voitaisiin tehdä voittoa, ne on tavalla tai toisella muutettava kauppatavaraksi. Luonnonresurssien todellista niukkuutta on tuettava luomalla keinotekoista niukkuutta, jonka kautta yhteiseen tilaan pääsystä voidaan periä maksu. Juridisen työkalun tälle prosessille tarjoaa yksityisomistuksen instituutio. Siinä missä moderniin oikeusajatteluun on kehittynyt viime vuosisatojen aikana käsitys omistusoikeuden rajattomasta ja absoluuttisesta luonteesta, jokamiehenoikeuden takaama yleinen nautintaoikeus metsäluonnon antimiin on jättänyt suomalaiseen oikeusjärjestykseen eräänlaisen madonreiän, joka muistuttaa ripauksen verran siitä, mitä voisi olla ”talous” ilman kilpailuun perustuvia markkinoita ja voiton maksimointia. Tätä madonreikää kuvaa yhteisvaurauden käsite.

Yhteisvaurauden idea ei saapunut paikalle yksin. Pikemminkin se on yksi keihäänkärki siinä talouskeskustelun monipuolistumisessa, joka on vähitellen kaivautunut marginaaleista päivänvaloon. Kriisin ja vaikeuksien hetkinä avautuu myös mahdollisuus nähdä vaihtoehtoja. Niinpä talous ei enää ole suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa monoliitti tai musta laatikko, josta saavat puhua vain yhdenlaisen koulutuksen saaneet talousviisaat ja joka esitellään kansalaisille valmiiksi pureskeltuina tosiasioina. Sen sijaan talous on palaamassa monisyiseksi ja yhteiseksi asiaksi ja avautumassa suuntaan, jossa ei kumarreta luutuneimpiakaan taustaoletuksia.

Solidaarisuustalous, sosiaalinen talous, degrowth, jakamistalous, osallisuustalous, hyvinvointitalous ja niin edelleen: näitä eri suunnista kumpuavia teoreettisia ja poliittisia aloitteita yhdistää pyrkimys palauttaa talous maan pinnalle, maapallon ekologisen kestävyyden rajoihin, kysymyksiksi toimeentulon edellytyksistä, oikeudenmukaisuudesta ja hyvästä elämästä. Nämä ”talouden uudet muodot”[1] työntävät etualalle ne taloudellisen elämän järjestämisen väistämättä normatiiviset sitoumukset, jotka uusklassinen taloustiede peitti matematiikasta, biologiasta ja fysiikasta inspiroituneen, päättelynsä virheettömyyttä ja arvovapautta korostavan ilmiasun taakse.

Yhteisvaurauden idea saattaa tuntua vanhakantaiselta, mutta se on itseasiassa polttavan ajankohtainen. Se on yhtä aikaa sekä radikaali ajatusleikki että monin tavoin olemassa olevaa luovaa käytäntöä, jonka kautta voidaan kokeilla, miltä maailma näyttää ilman modernin talousajattelun ja modernin oikeuden käsitteellistä painolastia.

”Yhteismaiden tragedian” pitkä varjo on saanut monet uskomaan, että resurssien kestävää käyttöä on mahdotonta järjestää omaehtoisesti. Biologi Garrett Hardinin tavoin kuvitellaan, että yhteiset resurssit ovat tuhoon tuomittuja liikakulutuksen tai vapaamatkustamisen vuoksi, olipa kyse viljelymaasta, vedestä, ilmastosta tai hyvinvointipalveluista. Vaihtoehtoja kyetään kuvittelemaan vain kaksi: kilpailuun perustuvat markkinat näkymättömine käsineen tai valtio pakottavine kourineen. Taustalla on valtavirtaisen taloustieteen yksiulotteinen ihmiskuva, omaa etuaan tavoitteleva homo economicus, johon harva taloustieteilijäkään arkihavaintojensa tasolla uskoo, mutta joka silti jatkaa elämäänsä talouden suuren kertomuksen taustaoletuksena.

Homo economicus, tämä yksinäinen mutta vapaa hahmo, sosiaalisista ja kulttuurisista siteistään irrotettuna, jatkaa suuren kertomuksen mukaan preferenssejä kalkyloivaa ja utiliteettia maksimoivaa pähkäilyään ajasta ikuisuuteen. Samaan aikaan oppikirjan sivujen ulkopuolella ihmiset kokeilevat ja koettelevat jatkuvasti uusia ja vanhoja kollektiivisen toiminnan muotoja tuottaen yhteistä vaurautta ja hyvinvointia.

Esittämällä yhteismaan kysymys väistämättömänä tragediana luodaan kuvaa yhteisvauraudesta vanhakantaisena, taloudellisesti tehottomana ja tuottamattomana ilmiönä. Tällöin on myös helpompi perustella yhteisvarantojen yksityistämistä ja niiden sysäämistä markkinoille. Juuri tästä on kyse silloin kun puhutaan vaikkapa pohjavesien yksityistämisestä tai virkistysalueiden tuomisesta taloudellisen hyötykäytön piiriin. Myös kuntien tuottamat julkiset palvelut ovat saaneet saman ajatustavan mukaan varsin negatiivisen, tehottomuutta huokuvan leiman, vaikka on varsin kyseenalaista, kykenevätkö yksityiset palveluntuottajat lopulta avoimempiin, tehokkaampiin tai edullisempiin ratkaisuihin.

Yhteisvauraus haastaa radikaalisti toisenlaiseen talousajatteluun. Se tunnistaa taloudellisen arvon huomattavasti laajemmassa mielessä kuin vain markkinoilla ilmenevinä hintalappuina. On ilmiselvää, että metsien, luonnonsuojelun tai ekosysteemien monimuotoisuuden arvoa ei voida mitata vain taloudellisen voiton näkökulmasta. Toisaalta tiukkojen omistusoikeuksien soveltaminen esimerkiksi aineettomaan tuotantoon on varsin ongelmallista, koska patentit ja lisenssit ovat omiaan pikemminkin rajoittamaan taloudellisten arvojen luomista. Pohjimmillaan yhteisen tekeminen on arjen taloutta: jakamista, järjestämistä, hoivaamista ja huolehtimista. Toisin kuin modernissa taloudessa, tämän toiminnan johtomotiiveja eivät ole voitto tai kasvu vaan hyvinvointi, turvallisuus ja uusiutuvuus.

Yhteisvauraus osoittaa, että resurssien hallinnassa on aina kyse poliittisesta vallasta. Yhteismaiden yksityistämistä puoltavat teoreettiset ajatukset jättävät usein käsittelemättä esimerkiksi markkinoilla ilmenevät valtasuhteet. Yhteisvauraus pakottaakin ajattelemaan taloutta laajasti yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta, jossa kysymykset demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta ja ekologisesta kestävyydestä ovat alati läsnä.

Yhteisvaurauden talous koskee ihmisten yhteistä elämää ajattelevina, kokevina ja tuntevina olentoina. Kuten Aristoteles huomauttaa, yhdessä eläminen on vaativa tehtävä – se on jotain muuta kuin sitä, että ihmiset vain ”syövät samassa paikassa kuin karja”[2]. Toimivat yhteisvaurauden hallinnan järjestykset eivät synny tyhjästä vaan vaativat oppimista, ponnistelua ja säätämistä sekä ihmisten keskinäisissä suhteissa että ihmisen roolissa osana globaalia ekosysteemiä. Yksioikoinen talousajattelu on näissä talouden uusissa muodoissa hidaste, ei tulevaisuuden työkalu.

[1] Jakonen, Mikko & Silvasti, Tiina (2015) Talouden uudet muodot. Helsinki: Into Kustannus. [2] Aristoteles (1989) Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, IX.9, 1170b11–14.

 

Kirjoittajat

Tero Toivanen valmistelee maailmanpolitiikan sekä talous- ja sosiaalihistorian aloihin kuuluvaa väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusintressinsä kohdistuvat poliittisen vallan, taloudellisen kehityksen ja ekologisten muutosten historiallisiin ja nykyisiin yhteenkietoutumisiin.

 

Juhana Venäläinen on Itä-Suomen yliopistossa toimiva kulttuurintutkija, jonka tutkimukset kohdistuvat työn ja talouden ajattelun murtumiin ja muotoutumisiin. Väitöskirjassaan ”Yhteisen talous” (2015) hän tarkastelee yhteisvaurauden merkityksiä taloudellisen arvon luomisen kannalta jälkiteollisessa kapitalismissa.