Kevään Yhteisötaiteen triennaalissa valmistui kuusi teosta Mynämäellä, Lempäälässä ja Helsingissä. Samalla syntyi ainutlaatuinen mahdollisuus luoda yhdessä keskustellen yhteisötaiteen käsitteitä ja tietoa. Triennaalin toinen vetäjä, yhteisötaiteilija Veera Lehtola palaa triennaalin loppuseminaaria summaavassa esseessään tapahtuman antiin.

Kevät on ollut intensiivinen. Toukokuussa Yhteisötaiteen triennaali tiivistyi ensin kiihkeäksi työskentelyjaksoksi Mynämäellä, Lempäälässä ja Lauttasaaressa moninaisissa projekteissa, joita ohjasi kuusi avoimella haulla valittua taiteilijaa. Kesäkuulla triennaalin päätösseminaariin Lauttasaaren kartanoon kerääntyi suuri joukko yhteisötaiteesta kiinnostuneita ihmisiä.  

Yhteisötaiteen äänet -seminaarissa taiteilijat ja teoksiin osallistuneet tekijät esittelivät kaikki kuusi yhteisötaiteellista projektiaan. Perjantaina keskustelemaan oli kutsuttu myös triennaalia seuranneet kirjoittajat. 

Yhteisötaiteilijan rooli nousi esityksissä valokeilaan. On kiinnostava ajatus, että on taiteellista työtä, jossa itseilmaisu on niin sivuseikka, että yhteisötaiteilijalla ei olisi “omaa” teosta lainkaan. Voiko taiteilijan työ olla muodoltaan materiaton, prosessimainen? 

Mynämäen nuorten työpajatoiminnan osallistujat toteuttivat Pauliina Pesosen kanssa videotaideprojektin, jossa Pauliina tittelöi itsensä näkymättömäksi taiteilijaksi.  

”Olin töissä heillä”, Pauliina kuvaili työskentelyään.  Loppukrediiteissä työpajoja ohjannut taiteilija on vain yksi työryhmän osa. Ohjaajaksi on nimetty yksi osallistujista, Jaakko Karvinen. Pauliina Pesosen nimi on leikkaajan roolin perässä.  

Yhteisötaiteen estetiikka on keskustelua. Saaren Seireenien Muovinäytöksen tausta oli Pia Bartschin esityksen mukaan vahvemmin taiteilijan näköinen. Oli alun perin juuri Bartschin idea tehdä kierrätysmuovisia myllynkivikauluksia, mistä myös Seireenit innostuivat. Ympäristöhuolten teema oli seireenien keskusteluissa syntynyt. Performatiivinen lopputulos, jossa Seireenit esiintyivät itse tekemissään komeissa myllynkivikauluksissa, oli yhteistyön summa.   

Esitellyt taideprojektit olivat hyvin moninaisia. Esillä oli lyhyitä videoita, sooloteoksia ja pidempää esitystä. Projekteista tuotiin esille niin pitkää yhdessäolon prosessia kuin lyhyitä tehokkaita työpajojakin. Yhteisötaiteilijan työnkuva näyttäytyi niin moninaisena, että se sai minut kysymään, onko kyse enää yhdestä ammatista. 

Pia Bartsch on tuntenut ryhmänsä jo seitsemän vuotta, kun taas nuorten työpajalla videotaidetta tehnyt Pauliina Pesonen tai tanssiprojektia ohjannut Anni Puuperä ehtivät viettää joidenkin ryhmäläistensä kanssa kokonaisuudessaankin vain muutamia tunteja. Kaikki nämä taiteilijat tekevät taidettaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, mutta projektien tasolla erot ovat valtavia. Osa työskentelystä on ryhmistä käsin itseohjautuvaa, toisaalla tehdään yksilöohjausta ja henkilökohtaisia sooloteoksia. Mukana on taiteilijalähtöistä tekemistä ja toisaalta haurasta ja elävää dialogia yhteisön, resurssien ja aikataulumahdollisuuksien kanssa. 

Lauantain seminaaripäivässä tuli taiteen tekemiseen osallistuneiden yhteisöjen ääni vahvemmin kuuluviin. Tämä näkökulma nosti esiin erilaisia yhteisötaideprojekteja yhdistävät asiat. Mielestäni tämä tunnistettava yhteisötaiteellinen laatu pitää sisällään taiteellisen kuuntelemisen ajatuksen. Prosessiin kuuluu se, että valmistuva teos ja taiteilija kulkevat yhteisöään kohti. Yhteisö tulee taiteen materiaaliksi, sen tekijäksi ja kokijaksi. Ryhmä ihmisiä tulee nähdyksi taiteen kautta ja sen ääni voimistuu. Nähdyksi tuleminen koskee myös yksilöitä, jotka ovat saaneet projektista paljon. Moni osallistuja oli silmin nähden koskettunut. 

Meri-Maija Näykin ja Mynämäen asukkaiden alun perin kymmenhenkisestä ryhmästä kuusi oli päässyt paikalle Lauttasaareen. Ryhmän Ulkopuoliset ämpärit -esitys kertoo erillisyyden kokemuksista ja yksilöiden yhteisistä askelista epämukavuusalueelleen. Lauttasaareen mukautetussa teoksessa nähtiin osa alkuperäisen teoksen kohtauksista. Teos asettui kartanon puitteissa uuteen kontekstiin ja tuntui kommentoivan vahvasti seminaarien ja juhlapuheiden hillittyä ja hallittua tunnelmaa.  

”On ollut niin hienoa uskaltaa olla mukana omana itsenä”, osallistuja Sara Moberg avautui.  

Myös Hanna Penttilä Anni Puuperän tanssiprojektista tuli yleisön eteen – itse asiassa jo toistamiseen, sillä hänkin esiintyi jo helatorstaina pidetyssä Triennaalin paikallistapahtumassa Mynämäen Äänenavauksessa. Hannan liikekieli on voimallista ja lavakarisma täytti seminaarisalin. Hannan avatessa teoksen syntyä, ja taiteilijan kanssa työskentelyn taustoja, kävi selväksi, että perinneleikeistä liikkeelle lähtenyt työskentely oli ollut syvästi henkilökohtaista ja kipeitäkin muistoja herättävää.  

”Mutta tätä teen ihan kaikista mieluiten”, Hanna totesi. 

Yhteisötaiteen sanastoa luomassa

Monitaiteinen triennaali on avannut osallistujien näkökulmia ja valtavasti kollegiaalista ymmärrystä. Yksi yhteisen työskentelyjakson ja prosessin kokoavan seminaarin keskeinen anti on ollut siinä, että keskustelujen kautta on syntynyt mahdollisuus luoda yhteisötaiteen käsitteitä ja tietoa.  

Eri suunnista tulevien tekijöiden taiteenlajien kielet, hahmotus ja käsitteet ovat antaneet välineitä ymmärtää yhteisötaiteellista praktiikkaa. Olemme puhuneet paljon raameista, rajauksista ja taiteellisista sabluunoista. Yhteisötaiteessa taiteilijan keskeistä antia on kyky vuorovaikutukseen tai taiteelliseen dialogiin. Yhteisötaiteilijan ammatillisuutta on myös tuoda yhteisölleen taiteellisia välineitä ja ehdotuksia, etsiä muotoa yhteisten teemojen tai lähtökohtien käsittelyyn ryhmää tukien.  

Nämä raamit ovat eri taidemuodoissa hyvin erilaisia, mutta niistä keskustellessa myös yhteisötaiteen erityiskysymykset näyttäytyvät uudella tavalla. Teatteritaiteissa, niiden tilallisuuden, ajallisuuden ja yhteisöllisyyden kautta, on paljon kieltä, jonka avulla yhteisötaiteen ryhmäprosessit voivat avautua. On kyse kommunikaatiosta, ei pelkästä itseilmaisusta.  

Seminaarissa kriitikko Maria Säkö puhui yhteisötaiteesta dramaturgian taiteena, ja tunnistin hyvin sen, mitä hän tarkoitti. Kun sanat löytyvät, kuuluu naksahdus, kuin oven avaus. Yhteisötaiteellisia prosesseja voidaan hyvin avata puhumalla aiheista, teemoista, tunnelmista, käänteistä ja tauoista. Yhteisötaiteellinen prosessi rakentuu yhdessäololle ja tauoille, yhteiselle ja erilliselle. Aina kun palataan yhteen, aihe on työstynyt tauon aikana. 

Jotakin uutta hahmottui siitä, kun sirkustaiteen taustasta tuleva Meri-Maija Näykki puhui virtuositeetista. Sillä tarkoitetaan jonkin tekemisen tekniikan taiturimaista hallintaa, mestarillisesti hioutunutta taitoa jossain erityisessä lajissa. Hyvä sirkuksen tai teatterin tekijä ei kuitenkaan välttämättä ole täydellinen taituri missään lajissa. Taide ei ole temppu. Se, että yksikään yhteisötaiteellisen taiteilijaryhmän jäsen ei välttämättä ole virtuoosi yhdessäkään välineessä, öljyvärimaalauksessa, huilunsoitossa tai hulavanteella, ei tarkoita, etteikö taiteellista laatua voisi syntyä. Taide ei ole vain virtuositeettia.  

Taiteellisen dialogin käymisen taito on myös taiteen tekemisen taitoa, vaikka tuo taito on selvästi alitutkittu ja alitulkittu. Se kaipaa tarkastelua ja sitä tutkivat kirjoittajat ovat triennaaliin tuoneet. Näkökulmat erilaisiin projekteihin ovat avanneet niiden merkityksiä.   

Kahta triennaaliteosta seurannut ja niistä kirjoittanut kriitikko Sanna Lipponen tutki seminaarissa ja kirjoituksessaan Työstä ja leikistä, yhteisöistä ja ulkopuolisuudesta itsereflektiivisesti sitä, mitä yhteisötaiteesta kirjoittaminen vaatii kirjoittajalta. Koska yhteisötaiteen pyrkimykset ovat osin sosiaalisia, ei tekemistä voi jäsentää pelkän teoksen tai minkään yksittäisen teoksen tai edes teon kautta. Kritiikkiä ei voi kirjoittaa ulkopuolelta, vaan on uskaltauduttava tekemisen sisään. Tämä sisään meneminen vaatii paitsi halua, myös aikaa. Sitä triennaalia seuranneilla kirjoittajilla oli liian vähän. Päivässä ei ihan pääse jyvälle, ellei oman häpeän huomaaminen ole jo sitä. 

Kertooko Lipposen teksti yhteisötaiteesta vai kirjoittajasta? Onko kirjoittaja jäänyt kiinni omaan positioonsa? Jo triennaalin alussa yhteisötaiteiljat keskustelivat paljon yhteisötaiteen tekemisestä tunnetyönä, rohkaisemisesta ja yhteisestä häpeän käsittelystä. Se nousee mieleeni yhä uudelleen, kun luen Sanna Lipposen tekstiä. Kirjoittaja on astunut mukavuusalueensa yli ja ääni pyrkii avoimuuteen, mutta jokin tuntuu jäävän kesken. Minua kuitenkin puhuttelee rivien välissä kutiseva nolouden tuntu. Katutaidetta käsittelevässä tekstissä sävy on valoisa, mutta sekin näyttää, kuinka vaikeaa on kirjoittaa prosessista niin, että kritiikki ei olisi teksti yksittäisistä hetkistä, vaan yltäisi yhteisötaiteellisen teon ja teoksen kokonaisuuden tasolle. 

Yhteisötaiteen aktivistinen tendenssi näkyy erityisesti ympäristöteemojen käsittelyssä. Lipposen lailla kahta triennaaliprojektia seurannut tutkija Anu Laukkanen toi puheenvuorossaan esiin Saaren Seireenien Muovinäytöksen ja Nuorten työpajan Animoituja Maisemia –teossarjan yhteyksiä nostamalla esiin antroposeenin käsitteen. Ilmaston lämpenemisen aikakauden ja kuudennen sukupuuttoaallon maailmassa eri sukupolvien näkökulmat asettavat toivon ja dystopian rinnakkain. 

Maria Säkö avasi 10 näkökulmaa yhteisötaiteen kritiikkiin -puheenvuorossaan yhteisötaiteen, avantgarden ja kansantaiteen yhteyksiä. Säkö nosti esiin myös sen, miten yhteisötaide kysyy uudenlaista todellisuussuhdetta ja on sen vuoksi lähtökohtaisesti yhteiskunnallista. Kirjoittajien tekstit ovat luettavissa Koneen Säätiön sivuilla ja muodostavat uutta verkostoa yhteisötaiteen puheelle. 

Kaikki voivat hyötyä yhteisötaiteesta

Projektiesittelyiden väleissä Taideyliopisto CERADA (Center for Educational Development and Research) -tutkimuskeskuksen johtaja Kai Lehikoinen keskusteli taidekriitikoiden, taiteilijoiden sekä yleisön kanssa. Häntä kiinnostivat seuraavat kysymykset: Miten voidaan määritellä taiteellinen laatu yhteisötaiteessa? Mitä yhteisötaiteesta kirjoittava voisi ottaa erityisen taiteenlajin päämäärät huomioon? Miten siitä tulisi puhua?  

Kai Lehikoisen johdattelemissa keskusteluissa nousi esiin taiteen saavutettavuuden kysymys. On keskeistä, että laadukas taide ja taidekasvatus jalkautuvat kaikille ja kaikkialle Suomessa, mutta erityisryhmien ajatteleminen ei kata kaikkea yhteisötaiteen kentällä. Vangit, teinit, vanhukset tai kehitysvammaiset ovat erinomaisia ihmisryhmiä yhteisötaiteen tekemiseen. Mutta niin ovat myös pienten lasten vanhemmat, kokoomuksen kannattajat, siivoojat tai pyöräilijät. Monessa mielessä ihan ketkä tahansa: pitkät tai paksut, tavalliset, kiireiset kapitalismin ja palkkatyön oravanpyörässä juoksevat ihmiset voisivat saada paljon yhteisötaiteellisista kohtaamisista: merkityksiä ilman kuluttamista, yhdessä ajattelemista ja maailmakuvan jäsentymistä taiteellisen dialogin kautta.  

Yhteisötaide ei ole vain erityisryhmille, ellemme kaikki ole erityisiä. Juuri tavallisen työntekijän näkökulmaa avasi Lempäälän kunnalta mukaan seminaariin tullut Elina Kivi. Hän oli tullut työnantajansa ohjaamana Kirsi Liimataisen projektiin, saanut ja joutunut heittäytymään. Lempäälässä taiteellisen työskentelyn teema oli leikki. Teema oli nostanut esiin monenlaisia asioita lapsuuden leikeistä työpaikkakiusaamiseen asti. 

Elina Kivi kertoi kokeneensa, että prosessi antoi paljon. Hän totesi olevansa kiitollinen, että pääsee jakamaan sitä työyhteisöönsä. Vaikka moni projekti olisi ehkä vaatinut lisää aikaa, Elina painotti, että lyhyt ja intensiivinen taiteellinen työskentely voi sysätä liikkeelle paljon.  

”Minusta oli mahtavaa, että kerrankin tehtiin nopeasti jotain ihan valmiiksi asti!”  

Lempäälän projektin moninaisissa videoteoksissa heittäytyminen näkyy. Yleisö nauraa katketakseen, kun virastoihmiset tanssivat videolla lempääläläisessä liikenneympyrässä. Tummissa asiallisissa puvuissa keikkuvat yksisarvishattu tai minnihiiren korvat päässä. Syntyy manifesti: “Lisää leikkiä Lempäälään!” 

Leikkimanifestin lisäksi lauantaina luotiin lisää manifesteja. Taiteella, kuten taidetta tekevillä ihmisillä, on aina maailmankuva. Millainen meidän taidekäsityksemme on? Mihin taide pyrkii, miksi se on? Olin luonut sen pohtimista varten aukkorunon, jota yleisö pääsi täyttämään.  

Yhteisötaide on neuvottelua. Siksi leikkisä tai haudanvakava manifestiharjoitus tehtiin vieraan parin kanssa. Kysyin, voiko manifestia täyttää jonkin spesifin taiteen lajin tai tilan sanastolla: sirkuksen, valokuvan, ateljeen tai vaikka vessan. Jonkin kielen rekisterin valitseminen voi auttaa näkemään uutta. Rinnakkaiset manifestit keskustelivat keskenään kiinnostavasti.  

Työn päälle juhlaa

Seminaarin lopuksi keskusteltiin taiteilijoiden työkulttuurista. Onko taiteen tekeminen tavallinen ammatti? Saako kutsumusammatissa vaatia kunnon palkkaa? Joku painottaa deadline–hulluutta, yövalvomista ja festarimeininkiä, toinen vaatii kunnollista työnohjausta. Keskustelu ei ole uusi, ja sen moniäänisyys on jo tuttua, mutta alalla palataan siihen toistuvasti.  

Yhteisötaiteen triennaalin järjestäjinä olemme antaneet (mahdollisesti liian tiukkoja) raameja, joissa motivoituneiden taiteilijoiden on ollut hankala pysyä. On hyvä kysyä, kuinka kohtuullista aloittaa yhteisölähtöisiä projekteja kuukauden työajalla? Ainakin raameissa pysymisen haaste on hyvä tiedostaa, sillä työhyvinvoinnin kannalta se on ensisijaisen tärkeää. Kurkistuksina yhteisötaiteelliseen praktiikkaan projektit ovat kuitenkin toimineet hienosti. Tekemistä seuranneena olen vaikuttunut siitä, miten paljon tärkeää niissä on tapahtunut. Yhteisötaiteessa puhutaan usein perustellusti pitkäkestoisuuden puolesta, mutta on mahdollista toteuttaa ihmeellisiä asioita, kohtaamisia ja taideteoksia yllättävänkin pienissä aikaresursseissa. 

Triennaali on ollut tapahtumamuotoinen ikkuna, josta erilaisten taiteilijoiden tekemisen tavat ja osaamisen alueet ovat näyttäytyneet. Se on ollut mahdollisuus, jonka puitteissa on tehty taidetta ja keskusteltu siitä, luotu yhteyksiä ja ymmärrystä. Kaikki tekeminen ei ole ollut työajan, projektien yhteisölähtöisyyden ja yhteisötaiteilijan kokonaisvastuun kannalta täysin eettisesti kestävää. Täydellisyyttä ei ole. Kuitenkin juuri yhteisötaide perää kunnioitusta ja korkeita arvostamisen normeja. Siksi on tärkeää nähdä myös ne työntekemisen tavat, joita yhdessä luomme. Yksinäisen taiteilijaneron myytin tilalle ei ole tarpeellista luoda uutta, uhrautuvan, aina toiset itsensä etusijalle asettavan taiteilijan myyttiä. Vaikka on aivan selvää, että täällä tehdään kutsumustyötä isolla K:lla, on saamisen ja antamisen tasapaino tärkeä. 

Seminaari päättyi kadulle, sinne missä taide ja ihmiset ovat. Koivusaaren metrotunnelilla pääsimme näkemään Heidi Hännisen ja työryhmänsä valtavan urakan värikkään päätepisteen. Aurinkotunneli / Solskenstunnel on ollut suuri, triennaalin mittakaavaan ja taiteilijoille varattuihin työtunteihin suhteutettuna, jopa liian suuri teos. Seinän kokonaispituus on yli 80 metriä, pinta-ala on valtava.  

Koko maalauksen intensiivisimpään jaksoon osallistunut ryhmä oli uupunut. Prosessin kuluessa kukin maalareista oli ensin adoptoinut tietyn lapsen työpajoissa piirtämät kuvat, tehnyt niistä uskollisesti suurennetut sabluunat ja alkanut maalata. Tekijät olivat maalanneet seinällä päiviä aamusta iltaan. Vaiva tuntui kuitenkin pitkien päivien arvoiselta.  

”Olen käyttänyt tätä terapiana”, projektiin osallistunut Hanna totesi. ”Kun on mielekästä tekemistä ja motivaatio saada valmista, on halunnut tehdä pitkiä päiviä.”   

Avajaisissa kymmenet ihmiset nostivat maljan teokselle. Teosta odotettiin Koivusaareen vuosia, ja nyt se on siinä, valmiina ihmisille.  

”Kävelen tunnelin läpi töihin, näen sen teoksen joka päivä. Olihan se tunneli ennen sellainen synkeä ja nyt se on Aurinkotunneli”, toinen osallistuja Tuulikki hymyili. 

Heidi kertoi avajaisvieraille prosessista ja piirrosten syntytarinoita. Eri-ikäiset lapset esittelivät ylpeinä seinälle siirtyneitä piirroksiaan, merenneitoja, rapuja ja eksoottisia kaloja. Pienin hattupää kulki seinää pitkin ja liu’utti sormeaan betonilla sinisten merenlaineiden viivojen pitkin.  

Se, mikä ennen oli harmaata, tyhjää ja vähän pelottavaa, kutsuu nyt koskettamaan.