Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

03.06.2019

Yhteisötaiteen triennaali 2019: Nyt en enää ole ulkopuolinen

Ryhmä mynämäkeläisiä esittää Meri-Maija Näykin kanssa teoksen Ulkopuolisia ämpäreitä, joka koostuu häpeää ja joukkoon kuulumattomuuden kokemuksia käsittelevistä kohtauksista.

Mynämäen työväentalolla on täysi tohina päällä.  

”Nyt kun on kaikkia näitä ideoita, niin saatko sää tän sitten huomiseksi käsikirjoitettua? Reino kysyy punaisten verhojen raosta. 

”Joo, huomiseksi teen, ellei autosta hajoa rengas tai jotain muuta satu”, lupaa Meri-Maija Näykki ryhmälleen.

Salin lavalla punaisissa verhoissa pyörii kymmenen aikuista, kolmikymppisestä eläkeikäisiin. Työryhmä on kasautunut kokoon yhteisötaiteen triennaalin avoimeen kutsuun vastanneista. Kyseessä on siis joukko taiteesta kiinnostuneita ihmisiä, joista osalla on aiempaa kokemusta teatterista, muun muassa vuoden 2016 triennaalin yhteisötaiteellisesta teatteriprojektista. 

”Se oli Yöväen teatteri, tarina evakkomatkasta. Siitä tuli tärkeä, kun meillä on itselläkin evakkotausta”, Seppo sanoo. 

”Kyllä se kokemus mua rohkaisi mukaan tähänkin projektiin, Irmeli toteaa. 

Tää on loistavaa toimintaterapiaa”, Riitta lisää. 

Ryhmä on tutustunut, kirjoittanut, keskustellut ja tehnyt erilaisia draamallisia harjoitteita. Harjoituskausi on lyhyt, mutta intensiivinen. Lavalle on viimeisten kaikille yhteisten harjoitusten jälkeen saatu neljä uutta kohtausta. Treenit ovat olleet käynnissä jo useita tunteja. Paikalle tullessa voi aistia heti, että tekemiseen suhtaudutaan vakavuudella, vaikka koko jengillä on muoviämpärit päässä. Esitys Ulkopuolisia ämpäreitä koostuu häpeää ja joukkoon kuulumattomuuden kokemuksia käsittelevistä kohtauksista. Oli Meri-Maijan ajatus, että näitä kehollisia kokemuksia käsiteltäisiin naamioteatterin keinoin. Idea otettiin vastaan epäröivällä innolla. 

Toistojen jälkeen ämpärit sujahtavat päähän tottuneesti. Nyt hiotaan jo nyansseja, asetellaan koulukuvausrivin hartialinjaa. Kädet puhuvat ja kehon asennot kertovat paljon tunnetiloista. Yksi alkaa tapailla säveliä kitaralla ja sitten aletaan laulaa. ”Opetellaan eka sen laulun sanat ja sitten vasta tehdään siihen koreografia”, Meri-Maija kannustaa. 

Kullekin ryhmäläiselle on kehitelty oma osallistujan kokemuksiin perustuva kohtaus. Se, jolle puhuminen on helppoa, saa nyt haasteen tehdä keholla ja kestää hiljaisuutta. Meri-Maija on uskaltanut haastaa ryhmäänsä. 

Joku huikkaa verhoista hiljaisella äänellä: ”Anteeksi kun mä puutun, mutta…” 

“Puutu vaan, tää on meidän yhteinen teos!” 

“Jossain välissä mä ihmiset on oppineenäytteleen, vaikka on harjoiteltu lähinnä hengittämistä ja ämpäripäässä olemista”, Meri-Maija naurahtaa. 

linä rauhoittuu. Uusi soolo on alkamassa. Minna on kirjoittanut itselleen monologin. Tää mun kohtaus on kyllä aika pitkä nyt…” Minna aloittaa. 

”Älä anteeksipyytele yhtään”, Meri-Maija kannustaa. ”Olet vaan ihana. Ajattelet, että Tiedän mitä teen. 

Ryhmän sitoutuminen yhteiseen ponnistukseen on kaunista katseltavaa. Se, että kaikilla on turvallinen ja arvostettu olo, tekee pelon ylittämisestä mahdollista.   

 kun oon tällainen yksilötekijä, niin on tämä projekti ihan tosi hyvää tehnytKun oon joutunut olemaan lavalla ja tekemään yhdessä ”Riitta kertoo. Tää on ollut niin hieno kokemus, kun  en oo koskaan ollut lavalla, kaikkien katseen alla”, Pirkkokin kiittelee “ihan parasta” ohjaajaa. 

Kahvitauolla lauletaan paljon onnea, sillä kaiken keskellä täällä vietetään myös ohjaajan syntymäpäivää. 

Kirjoittaja

Veera Lehtola