Järvellä silmät, metsällä korvat? Vesisuhteita jäljittämässä

Vesistöjen perimätieto liittyy kalastukseen, vesillä kulkemiseen ja salaperäiseen pinnan alla elävään veden kansaan. Tämä tieto sisältää käytännön neuvoja, kokemuksia sekä vesien kunnioitukseen ja pelkoon perustuvia varoituksia.

Kansanperinnearkistomme pursuaa veteen ja vuodenaikoihin liittyvää aarteistoa, mutta mitä tästä tiedosta voi sanoa tai mitä voimme siitä ymmärtää? Vesi vanhin voitehista – mitä ihmettä? -hankkeessa pysähdymme vesiin liittyvän sanallisen kulttuuriperinnön äärelle ja tutkimme sekä tulkitsemme sitä tieteen ja taiteen keinoin.

Mitä sanoa ihmisen ja veden välisistä suhteista?

Millaisia ovat ihmisen ja veden väliset suhteet suomalaisessa tai laajemmin itämerensuomalaisessa kansanperinteessä? Suhteet ovat monikossa, sillä moninaisia ne todellakin ovat, kuten myös metsäsuhteet ja ympäristösuhteet yleensäkin. Niitä ohjaavat esimerkiksi historiallinen ajankohta, sukupuoli, ikä, ammatti ja sosioekonominen asema.

Se, mitä menneen ajan suhteista tiedämme, on vaikea kysymys, sillä perinteenkerääjät olivat ennen vain vähän kiinnostuneita ihmisten omista ajatuksista ja tunteista. Eräässä arkistokokoelman sananlaskussa metsä kuuntelee ja järvi näkee. Sanontaa on käytetty myös toisin päin, kuten monia muitakin kansanviisauksia: metsällä on silmät ja järvellä korvat.

Sanonnat herättävät monia mielleyhtymiä. Suomalaisessa kansanrunoudessa metsä on tietoinen ihmisen sinne astumisesta, ja ihminen on tietoinen metsän katseesta. Mutta sananpartta on selitettykin arkistomuistiinpanoissa: metsässä voi olla kuka tahansa kuulemassa, kun taas järvellä näkee kauas. Toisaalta taas arkiymmärrys kertoo, että järvellä ääni vasta kantaakin pitkälle. Niinpä, järvellä ääni kantaa pitkälle, mutta metsässä kuuntelija voi huomaamatta olla lähellä ja kuiskekaan ei jää salaisuudeksi. Kysymys on näkökulmasta.

Perinne kertoo elämisen ehdoista

Suomalais-karjalaisessa kansanperinteessä vesi tulee vastaan joka paikassa, mikä ei tietysti ole mitenkään erikoista. Vesi ainoana aineena esiintyy luonnossa kaikissa olomuodoissa, vesihöyrynä, nesteenä ja jäänä, ja olomuodot vielä vaihtuvat jatkuvasti. Vesi on elinehto, elämän alku, lähde ja loppu, välttämättömyys ja elinympäristö. Sananlasku ”vesi vanhin voitehista” löytyy myös kalevalamittaisesta kansanrunoudesta loitsuna: Vesi vanhin veljeksistä. Veden voima on väkevin, vanhuus viittaa siihenkin.

Elinkeino näkyy vesien kansanperinteessä vahvana kehyksenä. Lukemattomat ennustusyritykset erilaisten luonnon merkkien avulla koskien säätä, veden tai lumen satamista, sulamista, jäätymistä ja pysymistä sekä seuraavaa satokautta kertovat hallintapyrkimyksistä, jotka olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Välittömästi vesistöihin liittyy kalastukseen kuuluva perimätieto.

Vielä 1900-luvun alussa tuoreessa muistissa olivat pikku jääkauden katovuodet, jotka johtivat tuhoisaan nälänhätään 1860-luvulla. Katovuosien suuret kuolonluvut johtuivat tulo- ja säätyeroista sekä epäonnistuneista poliittisista toimista, mutta suuri syy oli myös viljakadossa ja säissä. Lunta oli noina talvina poikkeuksellisen paljon, se satoi maahan varhain, pakkanen jatkui kesään saakka, kesällä runsaat sateet pilasivat kylvöjä, ja elokuussa halla viimeisteli tuhot.

Vesistöjen jääpeitteitä pitkin kuljettiin paljon, ja siksi jään kantavuutta tarkkailtiin. Ohjeita voidaan hyvin ymmärtää nykyisen luonnontieteen valossa. ”Syysjää varottaa, kevätjää on petollista” on oiva neuvo jäillä kulkijalle, ja ”kun sä kuulet kuovin äänen, älä enää mene jäälle” puolestaan kertoo alkavasta kelirikosta.

Vähemmän tunnettu lausahdus on ”Matti (24. helmikuuta) heittää kuuman kiven avantoon”, ts. Matin päivän jälkeen jää ei enää kasva. Se pitää hyvin paikkansa, samoin kuin sen kesäveli, kylmän kiven heittävä Jaakko. Molemmat päivät liittyvät auringon vuosikiertoon ja siksi keskimäärin ovat hyviä sääntöjä, vaikka ymmärtämättömät niille usein hymähtelevät. Tarinat siitä, miten reellä päästiin vielä kesäkuun alussa järven jäätä pitkin ja jäät lähtivät juhannuksena, ovat jääneet elämään.

Metsästykseen ja keräilyyn liittyvää aineistoa on kansanperinteessä paljon, mutta viljelyksen merkitys korostuu sääenteissä. Veden sataminen oikeaan aikaan ja sopivasti, mutta toisaalta taas puintiajan pouta ovat välttämättömiä ravinnon saamisen kannalta.

Lumen lähtöä ja toukotöiden aloittamista on koetettu monin tavoin ennustaa ja kontrolloidakin. Mitä laskiaisena, vuoden vaihtuessa tai jouluna tehtiinkin, aiheutti se tulevalle viljankasvuvuodelle eri tavoin määriteltyjä seurauksia. Laskiaisena paitsi laskeuduttiin paastoon, myös laskettiin mäkeä pitkille pellaville. Vaatekankaat kudottiin itse pellavasta, ja langan kehrääjälle ja kankaan kutojalle pitkät kuidut olivat eduksi. Sivumennen sanoen pellavan liotus aiheutti monen lammen ja järven rehevöitymistä Suomessa jo keskiajalla, sillä pellavaniput liotettiin rantavedessä pehmeäksi ennen loukutusta, lihtausta ja häkilöintiä.   

Veden väki ja -voima

Vesissä asustaa monenlaisia supranormaaleja olentoja: vedenhaltioita, vesipääkäreitä, vedenemiä, näkkejä. Vedenhaltialla voi olla omaa karjaakin, joka toisinaan nousee laiduntamaan maalle, ja on kerrottu ihmisten saaneen haltuunsakin tätä veden karjaa. Vedenhaltia saattoi tosin suuttua tällaisesta.

Vedenhaltiat saattoivat joskus olla veteen hukkuneiden henkiä, ja aika usein niiden ajateltiin ennustavan hukkumiskuolemaa. Näkkiä taas käytettiin lähinnä pelotuksena lapsille, jotteivat nämä menisi liian uskaliaasti veteen. Ennen veteen pulahtamista on viskelty kädellä vettä maalle ja hoettu: ”Minä veteen ja näkki maalle.”

On syytä muistaa, että Suomessa hyvä uimataito on tullut vasta kunnallisten uimakoulujen ja kouluopetuksen myötä niin yleiseksi, sillä huolimatta lukuisista järvistä ja muista vesistöistä ihmiset eivät yleisesti ottaen osanneet kovin hyvin uida. Tämä selittää osaltaan perin kunnioittavaa suhtautumista vesistöihin.  

Tunnetta etsimässä

Hankkeessa Vesi vanhin voitehista – mitä ihmettä? herätellään tunnetta vesiensuojelutyön käyttöön niin kulttuurintutkimuksen ja luonnontieteen kuin kuvataiteen ja musiikinkin avulla. Tunnetta etsitään arkistoidusta kansanperinneaineistosta. Mutta mitä tunteita sananlaskuperinteeseen ja uskomuksiin sisältyy? Ihmisten tunteista ei keruuajankohtana oltu kiinnostuneita, sillä ajatus perinteestä ei liittynyt tuolloin yksilöihin tai heidän kokemuksiinsa. Tunteet eivät myöskään tutkimuksellisesti kiinnostaneet eikä niitä muutenkaan ollut sopivaa ilmaista.

Nyt katsoen sananlaskuaineisto ja uskomukset heijastavat ainakin kunnioitusta ja pelkoa. Vesi elinehtona ja mahdollisesti vaarallisena elementtinä näkyy aineistossa. Sekä pellolla seisova vesi että myrskyävä aallokko tiesivät pahaa. Toisaalta vesistä saatiin merkittävä osa elannosta – kalaa, minkä takia kalastukseen liittyy paljon perimätietoa ja ennusteita. Tällaisia ovat ”Ahven armas tuorehelt, särk on säästös paremp”, mihin nykyihmisen on helppo yhtyä. Myös kuun vaiheet ohjasivat kalastusta, mikä sekin on vielä meillä näkyvissä. Mutta nykyihminen näyttää liikaakin luottavan teknologiaan, mikä on heikentänyt vesiin kohdistuvaa tervettä kunnioitusta sekä viilentänyt ihmisen ja veden suhdevälejä.

Ympäri maailman tunnetuissa vedenpaisumusmyyteissä syynä veden pinnan tuhoisaan nousuun on ihmisen hybris: kuvitelma omasta ylivertaisuudesta suhteessa muuhun ympäristöön. Vastaavasti kuivien vyöhykkeiden muutokset ovat ajaneet ihmisiä pois kotiseuduiltaan.

Ympäristön ja lajikadon kriiseissä tilanne on saman kaltainen. Ehkä kunnioitus vettä – elämän lähdettä – ja muita luonnonympäristöjä kohtaan sekä ymmärrys lajiston ja biotooppien yhtäläisestä arvosta on viisauden alku. Vesi vanhin voitehista -sanonnalla on monta sisältöä.

Kirjoituksen lähteinä on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Perinteen ja nykykulttuurin kokoelmien sananlaskujen, kalendaariperinteen ja paikallis- ja historiallisten tarinoiden kopiokortistoja.

Lue lisää aiheesta: Vesi vanhin voitehista – mitä ihmettä? -hankkeen kotisivut