Rasististen rakenteiden purkamiseksi on huomio suunnattava tavalliseen ja totunnaiseen. Valkoisuuden ja luokan kytkösten huomaaminen on olennainen osa rasismin kyseenalaistamista, kirjoittaa väitöskirjatutkija Minna Seikkula.

Rasismi on kirjava joukko sanoja, tekoja ja käytäntöjä. Yhteinen nimittäjä niille on valkoisuuden jäsentämä hierarkia. Valkoisuus merkitsee valtaa ja etuoikeutta, mutta se ei ole yksiulotteinen valtarakenne. Valkoisuuden vivahteet ja sen sisäiset erottelut vaikuttavat osaltaan siihen, miten erilaiset valkoista etuoikeutta pönkittävät käytännöt tunnistetaan kulloinkin rasismiksi.

Tutkimuskeskusteluissa valkoisuus ymmärretään yleisesti monisäikeisenä ideaalina, joka ei pelkisty tulkintaan ihonväristä. Vaikka valkoisuutta tunnistetaan ihon pigmentin, hiusten tekstuurin ja silmien muodon perusteella, valkoisuus ei ole ruumiinpiirteiden ominaisuus vaan niistä tehty tulkinta. Lisäksi tulkinnat valkoisuudesta liittyvät yhtä lailla esimerkiksi vaatetukseen, puhuttuun kieleen, uskonnollisiin symboleihin ja kansalaisuusstatukseen. Näistä useista attribuuteista rakentuu valkoisuuden ideaali, joista rodullistavien tulkintojen varassa toimiva rasismi ammentaa.

Rasismille käyttövoimansa antava valkoisuus ei sinänsä ole kehollisten tai kulttuuristen piirteiden ominaisuus. Sen sijaan niiden perusteella tehdään sisällöltään vaihtelevia päätelmiä kantajansa alkuperästä. Valkoisuuden ja muiden rodullistavien erottelujen häilyvyyttä, tulkinnanvaraisuutta ja kontekstisidonnaisuutta havainnollistaa edesmenneen kulttuurintutkija Stuart Hallin omakohtainen esimerkki, jossa hänet eri tilanteissa sijoitettiin eri tavoin suhteessa valkoisuuden ideaaliin. Hall kertoo, miten nuoruutensa Jamaikalla hän verrattain vaaleaihoisena, koulutetun keskiluokan jäsenenä kuului yhteiskunnalliseen eliittiin, kun taas Iso-Britanniassa hänet nähtiin ilman muuta mustana siirtolaisena.

Muun muassa luokkaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät erottelut muotoilevat osaltaan valkoisuutta. Yksi tapa jäsentää valkoisuuden moniulotteisuutta on valkoisten äärimmäisyyksien erottaminen valkoisesta tavallisuudesta. Sosiologi Steph Lawlerin kulttuurintutkija Richard Dyerilta lainaama erottelu nyansoi valkoisuuden sisällä käytäviä keskusteluja valkoisuuteen paikantuvasta näkökulmasta. Lawlerin soveltama erottelu tarjoaakin välineen rasismikäsitysten tarkempaan tarkasteluun.

Populaaria keskustelua Englannissa tutkinut Lawler tuo esiin, miten valkoinen äärimmäisyys–tavallisuus-erottelu kytkeytyy luokkaan. Valkoiset äärimmäisyydet ja rasismi esitetään helposti työväenluokan ja/tai alaluokan ominaisuutena, kun keskiluokkainen valkoisuus loistaa tavallisuudellaan. Suomalaisessa keskustelussa luokkajakoon kietoutuvat mahdollisesti myös erottelut maaseudun ja kaupunkien välillä.

Kun rasismi nimetään humalaisten, tyhmien, köyhien, oppimattomien, vanhanaikaisten tai maalaisten ongelmaksi, on kyse juuri valkoisen äärimmäisyyden ja tavallisuuden erottamisesta. Valkoinen äärimmäisyys tunnistetaan rasismiksi verraten helposti, kun taas valkoinen tavallisuus puolestaan haihtuu näkymättömiin. Näkymätöntä valkoinen tavallisuus on tietysti lähinnä niille, jotka sopivat sen määrittämään ideaaliin – valkoisuuden ulkopuolelle suljetuille sen määrittämät rajat erottuvat usein sangen selvinä.

Jos ”rasisti” sivuutetaan yhteiskuntallisiin ja kulttuurisiin normeihin sopeutumattomana hahmona, palkitaan normeihin solahtavat oletuksilla ei-rasistisuudesta tai rasisminvastaisuudesta. Kun syyttävät sormet kääntyvät tiettyjä yksilöitä kohti, syytösten ympärille saatetaan kuvitella rasismista vapaa tila. Näin ”kunnialliset kansalaiset” eli valkoinen keskiluokka samoin kuin yhteiskunnallista valtaa käyttävät voivat näennäisesti ottaa etäisyyttä ja pestä kätensä rasismista. Alaluokkaisen tai työväenluokkaisen rasistin kuva antaa valkoiselle keskiluokalle ja eliitille välineen itsensä irrottamiseen rasismista.

Lawlerin pohdinta on tilaisuus harkita valkoisuutta ja rasismikeskustelua myös Suomessa. Onko niin, että rasismi nähdään yhteiskunnallisiin marginaaleihin sijoitettujen ihmisten ja heistä koostuvien äärioikeistolaisten liikkeiden ongelmana? Valkoista äärimmäisyyttä avoimesti ajavien ihmisten joukko ei rajaudu luokan tai asuinpaikan mukaan eikä rasismi ole köyhien tai kouluttamattomien ongelma, vaikka mielikuvia urbaania eliittiä vierastavasta kansasta saatetaan lisäksi käyttää avoimen rasismin legitimoimiseen. Tällöin myös rasisminvastaisuus leimaataan elitismiksi, kun taas valkoisen ylivallan puolesta puhuvia puheenvuoroja brändätään ”kansan ääneksi”. Näillä mielikuvilla ratsastavat esimerkiksi poliittiseen eliittiin kuuluvat.

Rasististen rakenteiden purkamiseksi on huomio suunnattava tavalliseen ja totunnaiseen – myös siihen, miten koulutetut kaupunkilaiset ja keskiluokka osallistuvat osaltaan paitsi valkoisen äärimmäisyyden myös ja erityisesti valkoisen tavallisuuden ylläpitämiseen. Valkoinen tavallisuus esimerkiksi koulussa ja koulutusvalinnoissa, asunto- ja työmarkkinoilla sekä rodullistavia rajavetoja noudattavissa siirtolaisuuden kontrolleissa tuottaa uudelleen hierarkisoivan ideaalin. Esimerkiksi arviot hyvistä kouluista, mukavista asuinalueista, toivotuista naapureista, luotettavista vuokralaisista tai pätevistä asiantuntijoista saattavat toistaa valkoista tavallisuutta.

Rasististen käytäntöjen tunnistaminen ja purkaminen edellyttää valkoisuuden moniulotteisuuden tiedostamista. Valkoisuuden ja luokan kytkösten huomaaminen on olennainen osa rasismin kyseenalaistamista.

Kuva: Markku Ojala

VIITTEET

Ahmed, Sara (2012) On being included racism and diversity in institutional life. Durham; London: Duke University Press.

Dyer, Richard (1997) White. London; New York: Routledge.

Hall, Stuart (1999) Identiteetti. Vastapaino: Tampere. Suom. & toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman.

Hage, Ghassan (2000) White Nation. Fantasies of White Supremacy in a Multicultural Society. New York: Routledge.

Lawler, Steph (2012) “White like them: Whiteness and anachronistic space in representations of the English white working class”. Ethnicities 12(4), 409–426.