Uusia liittymiä väriin posthumanismin aikakaudella

Minkälaista väripuhetta kulttuurissamme tuotetaan, vai tuotetaanko? Nina Laaksosen väitöskirjahankkeessa lähestymistapa väreihin on filosofinen ja liittyy taidekenttään. Hän uudelleenajattelee väriä aktiivisena toimijana posthumanismin ajassa.

Värit kuuluvat kaikille. Niistä on ajan kuluessa kirjoitettu monenlaisia teorioita ja niiden alkuperästä ollaan eri mieltä. Lähestyn väriä tässä blogissa luonnon ja aistien näkökulmasta. Terveen metsän vihreys ja tuoksu on vastustamaton moniaistinen elämys. Luonnossa värit ovat omalla tavallaan olemassa kasveissa, eläimissä, maaperässä. Olemassaolollaan ne kertovat luonnon hyvinvoinnista tai pahoinvoinnista ja myös ajan kulusta.

Kuivuudesta kärsivä metsä tai saasteista rehevöityneet rannat eivät enää kutsu kohtaamaan. Olisitko valmis siirtymään pitkään ja pimeään talveen ilman syksyn värikylpyä, jos tulevaisuudessa kuivuudesta kärsivät kasvit eivät enää pystyisi toimimaan lajilleen ominaisesti? Ekokriisit haastavat pysähtymään luonnon värillisyyden äärelle.

Nykyisille sukupolville teknologia tarjoaa massiivisia digitaalisia luontoelämyksiä helposti ja vaivattomasti. Lähes kaiken voi nähdä verkosta. Silti alkuperäiskansojen tavassa kohdata lähiluontoa on jotain puoleensa vetävää. Siellä yksittäiset ihmiset tuntevat ympäristönsä kivet ja kasvit. Jos kasvi kuolee, tilalle istutetaan uusia lajin edustajia varmistamaan lajien säilyminen. Tällainen toiminta saa kysymään; voisiko lisääntyvä tieto ja taito väreistä tukea yhteiselämän säilymistä luonnon kanssa.

Väri aktiivisena toimijana

Entä jos ajattelemme värin aktiivisena toimijana keskuudessamme? Väri ei nimittäin vain ole olemassa, vaan se saa aikaan tapahtumista. Väri houkuttelee luokseen, herättää katsomaan, pysäyttää, etäännyttää, vihastuttaa, ärsyttää, yhdistää, luo tunnelmia, tuo iloa, liittää traditioihin, virkistää, lohduttaa ja rentouttaa.

Väri on oikeastaan kaikessa mukana, mutta yllättävän vähän siitä puhutaan suomalaisessa kulttuurissa. Joissakin kulttuureissa väripuhetta esiintyy runsaammin kuin meillä.

Väri vie helposti ajattelemaan itsestämme ulospäin. Se vie arvioimaan ulkopuolella olevia asioita ja kohteita itsenäisinä objekteina. Väri nähdään sekundaarisena ominaisuutena jollekin asialle. Toisaalta taas värimuistot saattavat pulpahdella pintaan jokaisen omasta sisäisestä maailmasta eri tilanteissa tuoden muistoja mukanaan.

Keskellä – suhteiden verkostoissa

Posthumanismi tuo väriajatteluun erilaisia suhteiden verkostoja, joissa olemme ja ajattelemme muiden kanssa. Posthumanistisen käänteen myötä perinteinen subjekti-objekti ajattelu on alkanut muuttua. Tämä muuttaa myös värin asemaa objektiivisena tarkastelun kohteena. Eläessämme muiden lajien, kuten kasvien ja eläinten, kanssa meidän olisi hyvä oppia tunnistamaan värien merkityksiä myös toisten lajien edustajissa paremmin.

Vanha suomalainen värisanasto on herkullista luettavaa; siellä vilisee värisanoja, joilla tunnistettiin oman karjan yksilöitä tai ennustettiin säätiloja pilvien väreistä. Erilaiset aikakaudet synnyttävät erilaista sanastoa. En haikaile mennyttä, mutta olen kiinnostunut palauttamaan värikielen eläväksi jälleen. Tiede on eriyttänyt värin omiin poteroihinsa, ja sen mukana värisanat ovat siirtyneet ammattikieleksi, jota kaikki eivät tunnista omakseen.

Ajassa olevia uusia ilmiöitäkin syntyy, kuten Euroviisuvuoden 2023 ilmiönä käärijänvihreä, joka median ansiosta tunnistetaan nyt maailmanlaajuisesti.

Mitä väreistä tulisi siis oikeasti osata? Artikkelissani Värin relationaalisuus. Matka värin aistisuuteen ja ontologiaan (Ennen ja nyt, 2/2022) nostan tutkimukseeni liittyviä kysymyksiä enemmän esille. Vastuu ympäristön viestien lukemisesta on meillä.

Kaksi kalastajakylää

Väitöskirjani tutkimuskokeilut veivät koettelemaan värin uudelleenajattelua kahteen kalastajakylään: Länsi-Afrikan Beniniin ja Pohjois-Norjan Pykeijaan. Tunnustelin näissä paikoissa moniaistista liittymistä väreihin aistitietoon luottaen.

Beninissä totuttelin elämiseen trooppisen kuumuuden, paikallisten lintujen tuottamien äänimaisemien, iltaa kohti sulavien auringonlaskujen, meren värien, maaperän punaisuuden, keltaisten hetkien ja pehmeiden makumaailmojen kanssa.

Pykeija taas kutsui tarkastelemaan vuorovettä ja taivaan kirkkaita värejä, Pohjoisen jäämeren kasvillisuutta ja tuulen tuottamia muutoksia paikan värillisyydessä. Näitä kahta kalastajakylää yhdisti turkoosiksi aika ajoin muuttuva meri.

Väitöskirjani tarkastelee näitä kysymyksiä taiteellisen toiminnan näkökulmasta. Taidekasvatus tarjoaa työtilan värityöskentelylle, jonka kautta jokainen voi päästä käsittelemään ja käyttämään tuntemaansa värisanastoa myös nykyhetkessä.