Kuinka onnistuu tutkijan ja poliittisen aktivistin roolien yhdistäminen? Väitöskirjatutkija Aura Kostiainen pohtii blogitekstissään asiantuntijuuden ja poliittisuuden dikotomiaa sekä sosiaalisen median haasteellisuutta erilaisten roolien yhteensovittamisessa.

Tämän tekstin kirjoittaminen jännittää minua todella paljon, sillä aihe on erittäin henkilökohtainen ja tällä hetkellä jopa tulenarka. Pelkään – tosin ehkä aiheetta – että tämän kirjoituksen myötä saan niskaani trolliarmeijan enkä koskaan saa töitä. Olen nimittäin väitöskirjatutkija, joka on poliittisen puolueen, Vasemmistoliiton jäsen. Eikä siinä vielä kaikki. Syntilistaani kasvattaa, että olen ollut kunnallisvaaleissa ehdolla peräti kaksi kertaa.

Miksi tämä on niin arka aihe? Eikö ole hienoa, että politiikassa on mukana tutkijoita, jotka voivat hyödyntää osaamistaan ja jotka ovat tottuneita pitkien tekstien lukemiseen, analysoimiseen ja tuottamiseen? Nykyään puhutaan paljon tieto- ja tutkimusperusteisesta päätöksenteosta. Parhaassa tapauksessa tutkija poliitikkona on suorastaan esimerkki platonilaisesta filosofikuninkaasta.

Dikotomia asiantuntijuus/poliittisuus hankaloittavana tekijänä

Toisin päin asia ei olekaan enää yhtä yksinkertainen. Jostakin syystä politiikkaan siirtynyt tutkija on hyvä asia, mutta tutkijana yhä toimivan henkilön poliittiset yhteydet tekevät hänestä helposti epäilyttävän. Politiikasta on olemassa vahva mielikuva, että se on jotakin likaista. Tiedebarometri 2019 -tutkimuksen mukaan 69 % vastaajista tuntee suurta tai melko suurta luottamusta tiedettä ja tutkimusta kohtaan, ja 77 % yliopistoja ja korkeakouluja kohtaan. Sen sijaan eduskuntaa kohtaan vastaavaa luottamusta tuntee vain 37 % ja poliittisia puolueita kohtaan vaivaiset 13 %. Ei ihme, että moni tutkija pitäytyy tiukasti asiantuntijaroolissa ja pitää poliittiset näkemyksensä omana tietonaan.

Asiantuntijuuden ja poliittisuuden välinen vastakkainasettelu näkyy erityisen selvästi omalla alallani kriminologiassa. Erityisesti Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa tutkijat ovat huolestuneita rangaistuspopulismista, jossa ankarammat rangaistukset nähdään yksinkertaisena ratkaisuna monimutkaiseen ongelmaan. Tutkijat ovat painottaneet evidence based policya, eli tutkimukseen perustuvaa päätöksentekoa ja asiantuntijoiden voimakkaampaa roolia kriminaalipoliittisessa päätöksenteossa. Tutkijat Richard Sparks ja Ian Loader ovat kuitenkin kritisoineet tätä lähestymistapaa teknokraattiseksi ja arvovalinnat piilottavaksi: demokraattiseen keskusteluun kuuluu avoin keskustelu päätösten takana olevista arvoista sekä päätösten seurauksista eri ihmisryhmille.

Asiantuntijuus nähdään helposti vastakohtana poliittisuudelle. Kärjistetysti voidaan ajatella, että neutraalit ja intresseistä vapaat asiantuntijat tekevät valistuneita, tutkimukseen perustuvia välttämättömiä päätöksiä, joita tyhmät kansalaiset ja heitä mielistelevät poliitikot eivät kykene tekemään. Tällaisessa ajattelussa on kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, kuten politiikan tutkija Emilia Palonen huomauttaisi, tämäkin on populistinen ajattelutapa: asetetaan vastakkain kaksi ryhmää, joista toinen on hyvä ja toinen paha. Toinen ongelma tulee siitä, että kun tähän kuvaan tulee pieniäkin säröjä, murentaa se koko tutkimusyhteisön uskottavuutta.

Tällä hetkellä erityisesti äärioikeistolaiset toimijat kertovat tarinaa ”kulttuurimarxismista” yliopistoilla ja tutkimuksen parissa. Tämän narratiivin mukaan yliopistot ovat täynnä kommunisteja tai vähintäänkin ”vihervasemmistolaisia” henkilöitä, jotka vääntelevät tutkimusta omiin tarkoitusperiinsä. Tällaista narratiivia pitävät yllä jopa pitkän linjan politiikan toimittajat. Ongelmallista tässä ajattelussa on se, että tutkijan pitää olla täysin vailla omaa elämänkatsomusta, jotta hän voi olla uskottava tutkija. Tämä ei ole mahdollista kenellekään. Mikäli arvomaailmaa ei ole mahdollista puhdistaa, toinen vaihtoehto ilmeisesti on, että tutkija voi olla oikeistolainen tai konservatiivinen. Vasemmistolainen tai vihreä hän ei saa olla. Esimerkiksi Martin Scheinin joutuu yhä vastaamaan asiattomiin heittoihin vasemmistolaisesta menneisyydestään, ja Oula Silvennoisen tutkimuksia kyseenalaistetaan sen perusteella, että hän on ollut vihreän puolueen kansanedustajaehdokas. Itse olen onneksi ollut Berliinin muurin murtuessa kuusivuotias, joten minulta ei Ilta-Sanomien politiikan erikoistoimittajan ole oikein järkeä huudella twitterissä, että harmittaako minua ”kannattamani” poliittisen järjestelmän romahtaminen.

Ehdottomasta objektiivisuudesta laadukkaaseen ja eettisesti kestävään tutkimukseen

Nykyään erityisesti ihmistieteissä lähdetään useimmiten siitä lähtökohdasta, että täysin objektiivista tutkimusta ei ole olemassa. Jo tutkimuskohteen valinta on arvovalinta, ja lisäksi tutkimuksessa otetaan aina näkökulma. Hyvässä tutkimuksessa kirjoitetaan esille, millä perusteella valinnat on tehty ja mihin koulukuntaan tutkija kuuluu. Tästä huolimatta tai oikeastaan juuri tämän takia tutkimus voi olla erittäin laadukas. Tämän lisäksi esitellään selvästi, mihin lähteisiin perustuen tutkija tekee päätelmänsä ja miten päättely etenee. Tällöin puhutaan tutkimuksen metodisista valinnoista. Tieteessä on käynnissä jatkuva keskustelu näistä metodisista valinnoista ja niiden perusteluista. Tämä avoin keskustelu juuri takaa, että tutkimus on, jos ei täysin objektiivista, niin ainakin laadukkaasti ja huolellisesti tehtyä ja eettisesti kestävällä pohjalla. Tällaista tutkimuksen laatukäsitystä onkin jo vaikeampaa horjuttaa sillä perusteella, että joku tutkija on poliittisen puolueen jäsen. Se vaatii kuitenkin, että tutkijat avaavat jatkuvasti kansalaisille tämän tiedekäsityksen taustoja ja tutkimuksen laadun arviointikriteereitä.

Richard Sparksilla ja Ian Loaderilla on hieno määritelmä omasta motivaatiostaan tehdä tutkimusta. He haluavat olla demokratian palvelijoita (democratic under-labourer). Tämä tarkoittaa sitä, että he nimenomaan tuovat esiin arvovalintoja ja poliittisia kysymyksiä päätöksenteon taustalla, jotta kansalaiset voivat keskustella niistä. Jaan tämän käsityksen. Demokraattinen yhteiskunta perustuu riippumattomalle tutkimukselle ja vapaalle tiedonvälitykselle, joka toimii laadukkaasti. Ei siis arvoneutraaliudelle, vaan demokratiaan sisältyvän yhteisen arvomaailman, moniarvoisuuden, jakamiselle. Meni sitten syteen tai saveen, en halua oman urani edistämiseksikään antaa sellaista kuvaa, että olisin jotenkin muiden kansalaisten yläpuolella ja vapaa arvoista ja intresseistä. Toivon kuitenkin, että koulutukseni tuo minulle osaamista analysoida politiikkaan, historiaan ja oikeuteen liittyviä teemoja laadukkaasti. Pitäisin myös reiluna, että en poliittisten näkemysteni takia joudu tutkijana asiattoman arvostelun kohteeksi.

Oma tutkijanetiikkani pohjaa kahteen traditioon. Toisaalta ammennan kriittisen yhteiskuntatieteen perinteestä, jossa pyritään kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä sekä paljastamaan valtarakenteita ja hierarkioita. Toisaalta nojaan historiantutkimuksen hermeneuttiseen traditioon, jossa pyritään kunnioittamaan menneisyyden subjekteja ja tarkastelemaan heitä osana oman aikakautensa kontekstia. Kun tarkemmin mietin, niin politiikassa toimimistani ohjaavat samankaltaiset arvolähtökohdat. Pyrin puolustamaan heikompia, edistämään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kyseenalaistamaan valtarakenteita. Samalla toimintaani ohjaa nöyryys: en ole täydellinen ja lähden siitä, että myös eri tavalla ajattelevilla ihmisillä on jakamaton ihmisarvo. Jos teen virheitä, pyrin myöntämään ne.

Sosiaalinen media roolien yhteensovittamisen haasteena

Vaikeinta tutkijan ja politiikan tai poliittisen aktivistin roolien yhdistäminen on sosiaalisessa mediassa, facebookissa ja twitterissä. Näillä alustoilla ihmisten henkilökohtaiset ja ammattiroolit usein sekoittuvat. Tutkijana ja asiantuntijana minulta vaaditaan huomattavasti hillitympää ilmaisua ja perustellumpaa lähdeviitoitusta kuin poliittisena aktivistina. Olen maailman epäkohtiin intohimoisesti suhtautuva ihminen, ja jaan mielelläni uutis- ja kolumnilinkkejä voimakkaillakin arvokannanotoilla varustettujen saatteiden kera. En aina mieti tällaisia sosiaalisen median jakoja yhtä kauan kuin vaikka tämän kolumnin kirjoittamista, saati sitten tutkimusartikkeleitani. Tämän lisäksi historian tapahtumat ovat jo itsestäni sen verran etäällä, että ne eivät yleensä kosketa minua henkilökohtaisesti. Päivänpolttavat tapahtumat puolestaan tuntuvat minussa voimakkaasti, toisinaan liiankin voimakkaasti. Tuntuu raskaalta ajatella, että minun pitäisi jatkuvasti työstää ammatillista imagoani myös sosiaalisessa mediassa. Toisaalta poliittisena aktivistina sosiaalinen media on mitä parhain alusta erilaisten näkemysten jakamiseen. Toistaiseksi olen pitänyt facebookin henkilökohtaisempana ja poliittisempana alustajana ja pitäytynyt twitterissä enemmän asiantuntijaroolissa. En ole varma, kuinka kestävällä pohjalla tämä ratkaisu on, mutta toistaiseksi twitterin myrkyllisyys on pidättänyt minua jakamasta kovin henkilökohtaisia aiheita tällä julkisella alustalla.

Toivoisin, että tutkijat voisivat astua alas jalustaltaan ja olla kokonaisia ihmisiä virheineen päivineen ilman, että sen tarvitsee tarkoittaa sitä, että naapurin Merjan arvio ilmastonmuutoksesta asetetaan samalle viivalle kuin satojen ilmastotutkijoiden. Luottamustutkijoiden parissa korostetaan, että yhteiskunnallisesti paras vaihtoehto on kohtuullinen luottamus instituutioihin yhdistettynä perusteltuun kriittisyyteen. Sokea luottamus vie instituutioilta tilivastuun kansalaisille, kun taas puhdas kyynisyys romauttaa yhteiskunnan keskeiset toiminnot. Siksi peräisinkin kansalaisilta medialukutaidon lisäksi myös kunnioittavan kriittistä tutkimuksen ja tutkimusyhteisön lukutaitoa, jossa tutkijatkin saavat olla tavallisia ihmisiä vikoineen ja puutteineen samalla, kun heidän asiantuntemustaan arvostetaan.

Kirjallisuutta:

Loader, Ian & Sparks, Richard (2011) ’Public Criminology?’

Sztompka, Piotr (1998) Trust, Distrust and Two Paradoxes of Democracy. European Journal of Social Theory 1/1998, s. 19–32.