Elina Siltasen tutkimusprojekti kysyy, miten käsitellä runouden lukemisen herättämiä tunteita, sellaisiakin vähäarvoisina pidettyjä tunteita kuten ärtymystä tai tylsistymistä.

Kirjallisuus kohtelee tunteitamme monin tavoin, joskus yllättävänkin epäsuhtaisesti. Koneen säätiön rahoittamassa post doc -tutkimusprojektissani pohdin sitä, minkälaisia tunnesuhteita runous esittää meille lukijoina. Tutkimusaineistonani on yhdysvaltalaista nykyrunoutta, pääasiassa uudehkoja teoksia, jotka hyödyntävät tavalla tai toisella runouden perinteistä poikkeavia lähestymistapoja, mutta se, mitä voimme oppia niiden tavoista käsitellä tunteita on sovellettavissa moniin muihinkin teksteihin.

Tunnustuksellinen, henkilökohtainen sisältö on pitkään ollut runoudessa tavallista, joskus sitä pidetään jopa runouden keskeisenä ainesosana. Runoilijan ehkä oletetaan kertovan samastuttavia kokemuksia, joihin voisi peilata omia tunteitaan ja löytää esimerkiksi lohtua.

Toisaalta nykyrunous saattaa tuntua vaativan älyllisyyttä, varsinkin jos se on tavalla tai toisella niin sanotusti kokeellista. Tutkimusaineistoissani tämä saattaa tarkoittaa muun muassa sitä, että runossa hyödynnetään löydettyä tekstimateriaalia tekstin pohjana, jolloin kyse ei olekaan yhden puhujan kokemuksista. Tällainen teksti saattaa myös tuntua rakenteellisesti monimutkaiselta, jos se ei nojaudu selkeään logiikkaan tai juoneen. Tällöin runo ei välttämättä tarjoakaan selkeää samastumiskohdetta tai kannusta empatiaan. Sen sijaan kuvaan saattavat astua esimerkiksi ärtymys tai tylsistyminen. Tämän tapaisia tunteita tutkija Sianne Ngai (2005) kutsuu ”rumiksi tunteiksi”, joilla on näennäisestä vähämerkityksestään huolimatta paljon voimaa ja vaikutusta toimintaamme.

Projektissani käsittelen vaihtelevasti tunteisiin suhtautuvia runotekstejä, pohtien niiden tarjoamien tunnesitoumusten skaalaa ja sitä miten tämä vaikuttaa lukemiseen ja tulkintaan. Tutkimiini teoksiin kuuluu esimerkiksi runoutta, joka ei pitäydy lyhyessä, tiiviissä runomuodossa, vaan runous jatkuu läpi koko kirjan, kuten Bernadette Mayerin, Trisha Low’n tai Steven Zultanskin teoksia. Tällaisissa pitkissä, runouden ja proosan välillä liikkuvissa teksteissä on selvää, että kokemus muuntuu pitkin matkaa.

Haluan ymmärtää sekä lukijan että runouden puhujan ja kirjoittajan asemaa ja heidän välistään tunnesuhdetta. Lukijasuhde voi esimerkiksi tuntua alisteiselta, jos lukijan pitäisi vain pyrkiä ymmärtämään runon puhujan kokemusta. Teksti voi toisaalta herättää samanaikaisesti sekä ärtymystä että liikutusta ja pyrkiä siten asettamaan lukijan vaihtuviin asemiin. Tähän voivat vaikuttaa monenlaiset tekstuaaliset keinot, kuten tavallisesta poikkeava kielenkäyttö ja äkilliset siirtymät asiasta toiseen.

Puhumalla tunteista voisimme kenties päästä käsiksi myös siihen, miksi runoutta luetaan melko vähän. Kirjassaan Poetry’s Afterlife: Verse in the Digital Age Kevin Stein (2010, 189) kirjoittaa siitä, kuinka nuoret koululaiset ja opiskelijat eivät ole kiinnostuneita runoudesta. Runoutta opetetaan monesti siten, että keskitytään etsimään merkitystä, jonka löytymisen sitten on tarkoitus päättää keskustelu ja eläytyminen, kuten Stein (2010, 195–196) toteaa. Tästä syystä monen runon lukemiseen saattaa liittyä epävarmuuden kokemus siitä onko ymmärtänyt ”oikein”.

Runo ei kuitenkaan ole arvoitus, joka tulisi ratkaista saati suoritettava tehtävä. Sen sijaan se voi tarjota tilaa olla tunteiden kanssa, ehkä jopa kehittää ymmärrystä niistä. Tällaisia vaikutuksia kirjallisuudella on jo havaittu olevan: esimerkiksi David Comer Kiddin and Emanuele Castanon vuonna 2013 laajalti uutisoitu empiirinen tutkimus osoitti, että kaunokirjallisuuden lukeminen voi arkisia tilanteita paremmin kehittää niin sanottua ”mielen teoriaa”. Se tarkoittaa käsitystämme siitä, että muilla ihmisillä on tunteita ja ajatuksia, joiden pohjalta heidän käytöstään voidaan selittää.

Oma projektini etsii lisää ymmärrystä siitä, miten haastava nykyrunous käsittelee tunteita, mikä puolestaan voi parantaa ymmärrystämme siitä miten se voisi olla hyödyksi ajattelun kehittämisessä. Teksteihin liittyvien tunnereaktioiden parempi tunnistaminen on entistä tärkeämpää nykyisessä totuudenjälkeisyyden värittämässä keskustelukulttuurissa, jossa tunteet nousevat pintaan.

Kirjoituksessa mainitut lähteet:

Kidd, David Comer & Emanuele Castano. 2013. “Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind.” Science, 3.10.2013. http://science.sciencemag.org/content/342/6156/377.

Ngai, Sianne. 2005. Ugly Feelings. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Stein, Kevin. 2010. Poetry’s Afterlife: Verse in the Digital Age. Ann Arbor: University of Michigan Press.